“Facts don’t care about your feelings” on yhdysvaltalaisen poliittisen kommentaattori Ben Shapiron usein käyttämä fraasi. Haluamme uskoa mielipiteitämme myötäileviin uutisiin ja kommentteihin, mutta suljemme silmämme epämiellyttäville totuuksille. Se on ihmisen luontaista käyttäytymistä.

Republikaanien ja demokraattien presidenttiehdokkaat eivät vaaliväittelyjen ja haastattelujen perusteella vaikuta tyytyväisiltä siihen, kuinka Yhdysvaltojen veronmaksajien rahaa on käytetty liian paljon Ukrainan tukemiseen. Syyskuussa 2023 Donald Trump NBC:n haastattelussa sanoi Yhdysvaltojen antaneen 200 miljardia ja Euroopan vain 20-25 miljardia, jotka ovat usein toistetut luvut Yhdysvaltain mediakeskustelussa. Kuitenkin jo huhtikuussa 2023 Newsweek teki faktantarkistuksen ja ei löytänyt lähdettä 200 miljardin väitteelle. Newsweekin tarkistuksen mukaan todenmukainen luku olisi 113 miljardia. Oliko 200 miljardia kenen keksimä luku?

Viro, Liettua ja Latvia ovat yhdysvaltalaisen ajatushautomo Council on Foreign Relations heinäkuun 2023 tilastojen mukaan käyttäneet suhteessa bruttokansantuotteeseensa eniten rahaa Ukrainan sotilaalliseen apuun. Rajanaapurit tietävät parhaiten miksi tukea ja maiden suhteellinen BKT-osuus laskee nopeasti mitä kauemmas siirrytään itärajasta.

Euroopan bruttokansantuote on 24,22 biljoonaa, eli 24’220 miljardia, kun taas Yhdysvaltojen BKT on lähes identtiset 26,85 biljoonaa. Kuitenkin Yhdysvallat on selkeästi suurin sotilaallisen avun antaja Ukrainalle. Kun mukaan lasketaan humanitaarinen apu, vertailu vaikeutuu, mutta eniten Yhdysvaltojen veronmaksajaa ja äänestäjää kiinnostavat sotilaallisen avun määrät. Facebook-tykkäyksillä, thoughts and prayersillä ja siltojen valaisulla jos voisi tuottaa sotilaallista kineettistä vaikutusta, olisi Krimin niemimaa jo oikealla omistajallaan.

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaat perustelevat aseavun välitöntä lopettamista Euroopan vapaamatkustamisella. Heidän mielestään sota on Euroopan omalla tontilla, eivätkä Euroopan maat itse tee asian eteen riittävästi, vaan odottavat yhdysvaltalaisen veronmaksajan kattavan koko laskun. Presidenttiehdokkaat sanovat, että Euroopan sotilaallisen tuen on oltava suurempaa kuin Yhdysvaltojen, tai muuten he valtaan päästyään lopettavat tuen mahdollisimman nopeasti.

Emil Kastehelmen ja hänen Black Bird Groupin ylläpitämän tilannekartan, sekä Liveuamap.com mukaan Ukrainan taistelujen rintamalinjat eivät ole muuttuneet joulukuun 2022 jälkeen. Pian on kulunut vuosi ilman minkäänlaista edistymistä. Suomalaisissa uutisissa asiantuntijat vuorollaan käyvät kertomassa, kuinka Venäjä on huono taisteluissa, hajaantunut, sotilaat niskuroivat, eivätkä yksinkertaisesti osaa mitään. Suomalaiset media-upseerit jakavat rintamavideoita sirkusmusiikilla säestettynä. The Art of War, Sun Tzu kirjoittaa, “Appear weak when you are strong, and strong when you are weak.” Olikohan Venäjän armeijaa pilkkaavien sirkusvideoiden tekijä varmasti lännestä? Korkea-arvoisten asiantuntijoiden kuuntelemisesta saamme hyvänolontunteen, että tilanne on hallinnassa ja Ukraina voittaa kuitenkin. Samaan aikaan läpi Euroopan keskitymme sisäpoliittisiin kiistoihin verotuksen oikeudenmukaisuudesta.

Faktat eivät välitä tunteistamme – Sodan rintamalinja ei edisty Ukrainan eduksi, ja suurin tukija uhkaa lopettaa avun. Vuonna 2018 Trump kritisoi Euroopan liian pientä sotilasbudjettia ja riippuvuutta Nord Stream -kaasuputkesta, mutta sai silloin Euroopan poliitikoilta vain naurua ja pilkkaa. Onko tilanne nyt sellainen, että rahat loppuvat länneltä ennen kuin miehet Venäjältä? Vai luotammeko, että Venäjältä loppuvat keinot tuottaa tykinkuulaa rintamalle ennen presidentinvaaleja?

Sanotaan, että Eurooppa tuottaa jo kaikki mahdolliset ammukset mitä kapasiteetista on milloinkaan mahdollista tuottaa. Upseerit ja ekonomit perustelevat valtion televisiokanavalla, että kaikki on jo tehty, kun yhden hovitoimittajan tilauskirja on täynnä. Tykinammus on kuitenkin vain tangosta sorvattu ontto kuppi, ja siihen työhön kykeneviä resursseja on tänäänkin joutokäynnillä. Suomen kriisinsietokyvyn suunnittelijoiden ajantasaisuus olisi nyt viimeistään hyvä tarkistaa uusilla silmillä, eikä käyttää joka kerta samoja vanhaan tarkertuneita ideoijia.

Olemmeko Euroopassa taas tilanteessa, jossa kompastumme omaan ylimielisyyteemme? Mielestäni Euroopan tulisi niellä ylpeytensä ja käydä Yhdysvaltain kongressin istunnossa pyytämässä anteeksi laiskuuttaan sotilaallisessa tuessa. Lupausten ja näyttöjen pitäisi osoittaa, että Eurooppa tukee sotilaallisesti Ukrainaa kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvallat, jotta presidenttiehdokkaat voisivat harkita avun jatkamista. Valitettavasti ei ole varmuutta siitä, onko jo liian myöhäistä näinkin suurille ja epäsuosituille lupauksille.