Nykyisin ollaan kovasti huolissaan siitä, että kunnilla ei ole riittävästi rahaa, jotta luokkakoot saadaan pidettyä kohtuullisissa rajoissa. Tässä suhteessa ollaan täysin hakoteillä, koska ei haluta pureutua siihen, miksi luokkakoosta on muodostunut ongelma. Miksi ennen vanhaan saattoi olla yli 30 oppilasta samassa luokassa, mutta opetus sujui häiriöttä, mutta nyt jo 18 oppilasta on uhkaava määrä? Vastaus on siinä, että lapset kasvatettiin kunnioittamaan koulun yhteisiä sääntöjä ja tuntemaan häpeää vääristä teoista, kuten häiriköinnistä. Mutta nykyään kasvatus on yksityisasia, eikä siihen ulkopuolinen saisi puuttua – jokainen huolehtikoot omista asioistaan. Mutta jos lapsen toiminta koulussa vaarantaa muiden oppimisen ja jopa terveyden, se kyllä kuuluu muille – ja siihen on puututtava.

Monet ihmiset puhuvat siitä, kuinka opettajan auktoriteetti on kadonnut. Olennaisempaa on kysyä, miksi se on kadonnut. Koulukiusaamis- ja häiriköintikeskustelussa tulee havaita suurempi yhteiskunnallinen muutos. Perimmäinen syy on arvojen muutoksessa, joka on johtanut häpeän tunteen katoamiseen. Jos nykyaikana oppilas naputtaa luvatta kännykkää tai puhuu asiattomasti luokassa, sitä pidetään jopa normaalitilana. Sitä ei enää koeta häpeällisenä toimintana, vaan pikemminkin lähtökohtana koulunkäynnille. Kysymys kuuluu, miksi tällaisia arvoja halutaan opettaa, vaikka ne tiedetään haitallisiksi.

Vuosisadan alun kansakoulussa opettaja oli ehdoton auktoriteetti. Kunnioitus opettajaa kohtaan perustui siihen, että hän opetti lasta viisastumaan ja kehittymään taidoissa. Jos lapsi saatiin lukemaan esimerkiksi lääkäriksi tai tuomariksi, se tarkoitti merkittävää yhteiskunnallisen aseman nousua. Kiitollisuudenvelka tästä tärkeästä opetustyöstä maksettiin sillä, että opettajan ohjeita ja määräyksiä noudatettiin täsmällisesti. Kyseessä oli siis mestari–oppilas -suhde, jossa vallitsi selvä hierarkia. Tämän traditionaalisen ajattelun perusta on johdonmukainen. Häiriköinti rajoittaa opettajan velvollisuutta opettaa, eli se on loukkaus opettajaa kohtaan. Menetetty oppitunti maksetaan opettajan tuntipalkassa ja samalla menetetään tehokasta opiskeluaikaa kaikilta luokan oppilailta. Häiriköinti on veronmaksajien rahojen tuhlaamista eli loukkaus muita oppilaita ja heidän perheitään kohtaan.

Nykyaikana valtasuhteet ovat kääntyneet päinvastoin. Nyt mestarin paikkaa pitää häiriköivä lapsi ja hänen perheensä, ja koululaitoksesta on tullut pelkäävä oppilas. Jos lapsi lyö, potkii ja vainoaa toisia, ja opettaja puuttuu asiaan, vanhemmat voivat hyökätä oppilaitoksen kimppuun. On ymmärrettävää, jos opettaja ei halua ottaa tätä riskiä. Pahimmillaan voi menettää oman työpaikkansa. Opettajiin kohdistuva kiusaaminen on yhtä lailla vakava asia.

Ajan henki on se, että ollaan siirrytty hyysäämisen kulttuuriin. Syyllisistä leivotaan uhreja, joiden oikeudet ylittävät sivullisten oikeudet. Koulut eivät halua erottaa kiusaavaa ja häiriköivää oppilasta, koska hänellä on perusopetuslain mukaan oikeus opetussuunnitelman mukaiseen opetukseen. Lisäksi ollaan huolestuneita siitä, että oppilas voi kokea mielipahaa. Tämän ehkäisemiseksi ei saisi ketään jaotella syyllisiin ja syyttömiin, koska ”leimat ovat pahasta”. Keskustelu siitä, voidaanko oppilas ylipäätään laittaa siivoamaan rikotut paikat oppituntien jälkeen kuvastaa aikakautemme mielettömyyttä.

Sen sijaan uhrit, kuten koulukiusatut, joutuvat kestämään oppituntien häirintää ja jopa väkivaltaa. Kiusattuja varten on luotu byrokraattisia toimintamalleja, joiden käsittelyajat ovat aivan liian pitkiä. Lapseen kohdistuvan henkisen väkivallan tulee loppua välittömästi, eikä kuukauden päästä. On täysin ymmärrettävää, ettei kukaan vanhempi kestä katsoa oman lapsensa kärsimistä jopa vuositolkulla, minkä vuoksi koulun vaihtamista pidetään parempana vaihtoehtona. Pitkään jatkunut kiusaaminen tuhoaa itsetunnon, murskaa tulevaisuudenuskon ja aiheuttaa mielenterveyteen vakavia ongelmia. Mutta tätä ei kiusaaja ajattele, vaan jatkaa uusien uhrien hakemista. Kun kärsimystä ei tarvitse itse korvata, vastuuta ei ole.

Jos nuori kiusaaja tai häirikkö ymmärtäisi hänen käytökseensä liittyvän moraalisen ja juridisen puolen, hän ei kiusaisi eikä häiriköisi. Silti sitä tapahtuu. Kun ajatellaan kiusaamista ja häiriköintiä nuoren näkökulmasta, niin kyse on lopulta hyötyjen ja haittojen välisestä suhteesta. Jos asiattomasta käytöksestä ei saa kovin suuria rangaistuksia, mutta palkintona on statuksen kohoaminen kaveripiirissä ja löysempi koulupäivä, tällöin hyödyt ylittävät haitat. Vaikka aikuisen mielestä nämä eivät ole tavoiteltavia asioita (vaan haitallisia), niin kiusaajan preferensseissä ne ovat. Järjestelmää onkin vietävä siihen suuntaan, että haitat ylittävät aina hyödyt, mitä tulee koulukiusaamiseen ja häiriköintiin. Rangaistuksia on kovennettava, minkä myötä ei ole olemassa enää rationaalisia perusteita ryhtyä häiriköimään tai kiusaamaan. Koulusta erottamista on helpotettava ja jälki-istuntojen enimmäispituutta tulee kasvattaa tuntuvasti. Vanhempia tulee laskuttaa alle 18-vuotiaan häiriköinnistä (vahingonkorvauksena menetetyistä työtunneista). Vanhemmat voivat sitten itse päättää, maksavatko viikkorahaa lapselleen. Tosiasia on, että jos ei mikään muu ihmistä kiinnosta, niin viimeistään raha, joka viedään hänen lompakostaan. Yhteisen omaisuuden rikkomisesta opettajan on määrättävä työrangaistus ja lasku perään. Jos rangaistukset ovat riittämättömiä tai niitä ei edes ole, se kasvattaa siihen, ettei omista teoista tarvitse ottaa vastuuta. Aina voi luistaa pakoon ja sysätä korvausvastuu muille. Millaisia aikuisia sellainen järjestelmä kasvattaa?

Häiriköinti ja koulukiusaaminen ovat erittäin kalliita jokaiselle suomalaisille veronmaksajalle ja tuhoavat monia ihmiselämiä. Suomessa ei ole ilmaista koulutusta, vaan se maksetaan veroista. Asiaton käytös oppitunneilla on verorahojen hävittämistä. Jos luokassa on 20 oppilasta, yhdestä 45 minuutin oppitunnista tulee hukattuja työtunteja yhteensä 15. Jos 6 tunnin koulupäivästä kuluu 6 minuuttia häiriköintiin, se tekee 190 päivän (yhden lukuvuoden) aikana yhteensä 19 tuntia hukkaan heitettyä opetusaikaa per oppilas. Siitä voi jokainen miettiä, mitä tämä tekee yhteensä, jos kaikissa Suomen kouluissa toistuisi sama.

Kiusaamiseen on vaikea puuttua siksi, että kiusaaja saattaa kieltää tehneensä mitään väärää. Tämän jälkeen voidaan perätä kiusaajan vanhemmilta oikeutta, mutta hekin voivat kieltää kiusaamisen. Tämän jälkeen voidaan vaatia oikeutta koululta, miksei opettajat ole puuttuneet asiaan, mutta hekin voivat todeta, etteivät ole nähneet mitään. Jos yrittää vaatia oikeutta joltain korkeammalta taholta, se voi todeta, ettei se kuulu sen toimivaltuuksiin eikä asiasta ole näyttöä. Kuinka tällaisessa järjestelmässä voi oikeutta saada? Jos häiriköinti ja kiusaaminen alkavat olla säännöllistä koulussa, koulushoppailu (tai kotiopetukseen siirtäminen) on väistämätön seuraus, koska vanhemmat ajattelevat lastensa tulevaisuutta. Syy ja seuraus.

Kasvava levottomuus luokassa pakottaa suurentamaan resursseja, mikä maksetaan nousevassa kunnallisverossa. Kuten äsken todettu, tämä on vain seurauksien lievittämistä. Toisin sanoen kiusaajat ja häiriköt kuppaavat suomalaisen lompakkoa. Onko meillä varaa siihen, että joka vuosi mahdollisesti jopa tuhannet oppilaat eivät saa opetusta häiriköinnin takia? Onko meillä varaa siihen, että koulukiusaajat saavat aiheuttaa jopa miljoonien eurojen vahingot, ja maksumieheksi laitetaan suomalainen veronmaksaja? Ei todellakaan ole. Näin ei voi jatkua.

Suomalainen yhteiskunta tarvitsee tervehenkisten arvojen palautuksen. Sen sijaan, että keskitytään syyllisten paapomiseen, kaiken keskiössä tulee olla toimiva ja turvallinen opetus sekä vastuun ottaminen omista teoista. Se lähtee siitä, että koulussa on koulukuri. Opettajia ja oppilaita kohtaan käyttäydytään asiallisesti. Jos häiriköi tai kiusaa, on kannettava vastuu. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Ennen kaikkea vanhempien tulee antaa rajoja lapsille, sillä se on rakkautta. Se on paras ja halvin tapa ennaltaehkäistä epäasiallista käytöstä ja kiusaamista.