Kuvittele, että kuulut työyhteisöön, joka koostuu 20 hengen ryhmästä.

Aamulla, kun saavut työpaikalle, työpöytäsi on sotkettu ja sieltä on varastettu sinulle kuuluvia henkilökohtaisia esineitä. Ilmoitat siitä työnjohtajalle, joka vastaa, että hän selvittelee asiaa. Itse kuitenkin tiedät syylliset. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Tämän jälkeen sinusta laitetaan työntekijöiden pikaviestiketjussa kiertämään perättömiä väitteitä. Työnjohtaja sanoo, että puhuttelun jälkeen työntekijät ovat luvanneet poistaa kuvat. Lupasivat, mutta eivät poistaneet ja sama saa taas jatkua.

Ruokatauolla joukko muita työntekijöitä kerääntyy ympärillesi ja he alkavat töniä, nimitellä ja rikkovat kännykkäsi. Naulakossa olevan takkisi he repivät maahan ja sotkevat sen. Lisäksi sinua ei huolita mihinkään ryhmään mukaan. Ilmoitat työnjohtajalle ja hän vastaa, että asiaan suhtaudutaan vakavasti, mutta mitään ei tapahdu. Kiusaajaa jututetaan, mutta hänelle ei tule seuraamuksia.

Iltapäivällä, kun lähdet töistä, sinua heitellään jäisillä lumipalloilla ja autostasi on puhkottu renkaat. Kun ilmoitat työnjohtajalle uudestaan, hän lupaa, että asiaan puututaan. Vahingontekijää jututetaan. Mitään ei tapahdu.

Kun vaatimalla vaadit, työnjohtaja kutsuu sinut ja kiusaajan samaan tilaan ratkomaan ”riitaa”. Mietitte yhdessä, miten saisitte kiusaamisen loppumaan. Pohditte yhdessä kiusaajan vaikeuksia ja kuinka voisitte olla parempi tiimi. Sitten sinut laitetaan paiskaamaan kättä kiusaajan kanssa. Ensi viikolla terrorismi alkaa taas jatkua. Työnjohtaja sanoo jälleen kerran, että asiaan puututaan erittäin vakavasti.

Miltä tällainen työyhteisö kuulustaisi? Aika sairaalta. Kukaan aikuinen ei kestäisi tuollaisessa kovin kauan. Sairauspoissaoloja tulisi takuuvarmasti. Sitä pidettäisiin epäinhimillisenä työpaikkana. Epätodellisena.

Todellisuudessa ei oikeasti menisi pitkään, kun asiasta tehtäisiin työsuojeluilmoitukset ja rikosilmoitukset. Ammattiliitot pitäisivät ääntä. Siellä istuisi pian iso liuta porukkaa käräjillä. Kiusattu saisi tuhansien eurojen vahingonkorvaukset henkisestä kärsimyksestä. Kiusaajat saisivat reippaat sakot. Työnantajakin voisi saada tuomion laiminlyönneistä. Tuollainen työpaikka olisi nopeasti iltapäivälehtien kannessa. ”Päitä alkaisi pudota” firmassa ja uudet henkilöt laitettaisiin työnjohtajiksi. Tuomitut työnjohtajat saisivat alkaa etsimään työtä joltain toiselta alalta (jos enää saavat).

Mutta tiesittekö, että aivan liian monet lapset ja nuoret elävät tuollaisessa maailmassa? Se on nimeltään koulu.

Kiusatuille lapsille ja nuorille koulu on juuri kuin äsken kuvattu epäinhimillinen työpaikka. Aikuinen voi vaihtaa työpaikkaa, lapsi ei. Kun lapsia pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti vertaistensa taholta, heitä varten ei soiteta poliiseja, vaan sen sijaan sovitellaan ja puhutaan. ”Ymmärretään”. Kiusaajia ei viedä käräjille, vaikka tekisivät rikoksia. Kiusatut eivät saa oikeudessa vahingonkorvauksia, vaan kiusatut pakotetaan vaihtamaan työpaikkaa (=koulua). Kiusaajat saavat jatkaa toimintaansa. Ketään johtohenkilöä ei viedä laiminlyönneistä käräjille, vaikka selviä rikoksia tapahtuisi silmien alla. Kiusatuilla ei ole ammattiliittoja lakimiehineen.

Jos tuo aiemmin kuvattu aikuisten työyhteisö on sairas, kuinka terve yhteisö tämä jälkimmäinen yhteisö on?

Jos aikuiset eivät kestä tuollaista, miten lapset ja nuoret kestävät?

”Mutta nehän ovat vain lapsia” on surkea tekosyy.