Suomen eduskunnassa on 200 kansanedustajaa. Tämä luku ei perustu mihinkään järkevään laskelmaan nykyajan väestöstä, teknologian kehityksestä tai veronmaksajien kantokyvystä. Se on historiallinen jäänne, joka syntyi aivan toisenlaisessa Suomessa. Nyt kun julkista taloutta on pakko sopeuttaa, eduskunnan tulisi näyttää esimerkkiä. Kansanedustajien määrän pudottaminen 100:aan olisi sekä taloudellisesti järkevää että symbolisesti vahva viesti.

Nykyisellä 200 edustajan määrällä yksi kansanedustaja edustaa noin 28 000 suomalaista. Jos määrä puolitetaan, yksi edustaja vastaisi noin 57 000 asukasta. Tämä olisi edelleen reilu suhde useimpiin Euroopan maihin verrattuna.

Vertailu on valaiseva. Yhdysvalloissa kongressissa on 535 edustajaa noin 349 miljoonan asukkaan maassa – yksi edustaja lähes 652 000 asukasta kohden. Isossa-Britanniassa alahuoneessa on 650 kansanedustajaa noin 70 miljoonan asukkaan maassa (yksi edustaja noin 108 000 asukasta). Saksassa 630 edustajaa noin 84 miljoonan asukkaan maassa merkitsee yhtä edustajaa noin 133 000 asukasta kohden. Ranskassa kansalliskokouksessa on 577 edustajaa noin 67 miljoonan asukkaan maassa (yksi noin 116 000 asukasta).

Espanjassa edustajainhuoneessa on 350 kansanedustajaa noin 49,6 miljoonan asukkaan maassa – yksi edustaja noin 142 000 asukasta kohden. Portugalissa 230 edustajaa noin 10,4 miljoonan asukkaan maassa merkitsee yhtä edustajaa noin 45 000 asukasta kohden. Italiassa edustajainhuoneessa ja senaatissa on yhteensä noin 605 edustajaa noin 59 miljoonan asukkaan maassa (yksi yli 97 000 asukasta). Kreikassa 300 edustajaa noin 9,9 miljoonan asukkaan maassa tarkoittaa yhtä edustajaa noin 33 000 asukasta kohden. Hollannissa alahuoneessa on 150 edustajaa noin 18,4 miljoonan asukkaan maassa (yksi noin 123 000 asukasta alahuoneen osalta; koko parlamentti mukaan lukien noin 82 000). Belgiassa alahuoneessa on 150 edustajaa noin 11,9 miljoonan asukkaan maassa (yksi noin 79 000 asukasta alahuoneen osalta; koko parlamentti noin 57 000).

Pohjoismaissakin suhde on Suomea löyhempi tai vain hieman tiukempi: Ruotsissa 349 edustajaa (yksi noin 31 000 asukasta), Tanskassa 179 (yksi noin 34 000) ja Norjassa 169 (yksi noin 33 000).

Pieniä maita, kuten Luxemburgia (60 edustajaa, yksi noin 12 000 asukasta) ja Islantia (63 edustajaa, yksi noin 6 400 asukasta), ei voi pitää vertailukelpoisina. Niiden väkiluku on niin pieni, että ne ovat matemaattisia poikkeuksia. Sama koskee Baltian maita: Virossa 101 edustajaa (yksi noin 13 500 asukasta), Latviassa 100 (yksi noin 18 450) ja Liettuassa 141 (yksi noin 20 000). Nämä maat ottivat aikanaan mallia Suomesta parlamenttiaan rakentaessaan, eikä niiden pientä väestöpohjaa voi rinnastaa Suomen tilanteeseen.

Kun tarkastellaan vertailukelpoisia maita, kuva on selkeä: Suomessa kansanedustajien määrä suhteessa väestöön on korkea. Lisäksi monissa näistä maista väestö kasvaa Suomea voimakkaammin. Ero tulee siis kasvamaan, ellei Suomen edustajien määrää sopeuteta.

Säästöt olisivat konkreettisia. Kansanedustajien palkkiot, kulukorvaukset, matkat sekä avustajien ja eduskuntaryhmien tuet skaalautuisivat voimakkaasti. Arvioiden mukaan puolittaminen toisi noin 20–25 miljoonan euron vuotuiset säästöt. Summa ei ole valtion budjetissa valtava, mutta se on periaatteellisesti tärkeä. Kun muilta leikataan, eduskunnan tulisi itsekin sopeutua. Esimerkillä on merkitystä.

Demokratia ei kärsi. Moderni teknologia, digitaaliset työvälineet ja nopea tiedonkulku tekevät suuresta edustajamäärästä entistä vähemmän tarpeellisen. Pienempi eduskunta voisi jopa tehostaa päätöksentekoa. Vaalipiirijärjestelmää ja suhteellisuutta voidaan säätää niin, että alueellinen edustavuus säilyy.

200 kansanedustajan määrä ei ole pyhä. Se on valinta, jonka voi tehdä toisin. Julkisen talouden sopeutustarpeen keskellä eduskunnan tulisi näyttää, että se ymmärtää tilanteen vakavuuden. 100 kansanedustajaa riittää. Se olisi sekä taloudellisesti järkevä että symbolisesti tärkeä päätös.