YLE:n otsikko “Suomen työllisyystilanne on synkkä” ei vaadi Einsteinin neroutta ymmärtääkseen. Työpaikkoja ei ole, eikä näköpiirissäkään. Suomi on matkalla kohti taloudellisesti pimeitä aikoja, niin pimeitä, ettei yksikään toimittaja, asiantuntija tai besservisseri tunnu uskaltavan katsoa totuutta silmiin. Pää työnnetään pensaaseen ja toivotaan parasta.

Siksi pienyrittäjänä täytyy todeta se, mitä muut eivät uskalla: Suomi on matkalla kohti konkurssia ja tulevaisuus näyttää työllisyyden ja talouden osalta rumalta ja syyt ovat nähtävissä kirkkaasti, jos silmät vain avaa.

Yritykset ovat Suomessa jo pitkään olleet digitaalisesti edellä monia muita eurooppalaisia verrokkimaita. Taloushallinto, logistiikka ja varastonhallinta hoituvat lähes automaattisesti. Siksi tekoälyn integroiminen myös laajemmin yrityksen toimintoihin kuten markkinointiin, myyntiin ja tuotekehitykseen on meillä poikkeuksellisen helppoa. Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa. Yritykset eivät enää tarvitse kymmentä työntekijää sinne, missä yksi tekoälyn ohjaama järjestelmä hoitaa työn paremmin ja nopeammin. Tuottavuus kasvaa, mutta ihmiset jäävät ilman työtä. Työttömyys tulee kasvamaan rajusti, ja 500 000 työttömän raja rikkoutuu ennen Lindtmanin hallituskauden loppua, siitä voin lyödä, vaikka vetoa.

Ylen uutisesta loistaa ongelma, jota kukaan ei uskalla sanoa ääneen. Suomessa työpaikat syntyvät väärälle puolelle taloutta. Julkiselle sektorille. Hoiva-ala ja lähityöntekijät tekevät arvokasta työtä, mutta ne eivät tuota taloudellista kasvua. Ne kuluttavat varoja, eivät luo niitä. Ilman yksityistä tuotantoa, vientiä ja teollisuutta ei ole hyvinvointia. Julkinen sektori voi elää vain siitä, mitä yritykset ja työntekijät tuottavat ei toisinpäin.

Historiasta voi oppia

Siinä missä nykyinen hallitus maalaa kuvaa talouden käänteestä, olisi syytä ottaa mallia Iiro Viinasesta ja Esko Ahosta 1990-luvulta. He uskalsivat sanoa suoraan, että edessä on kurjistumisen tie, ellei suuntaa korjata. Kansa katsoi kengänkärkiä ja häpesi.

Sama totuus pätee nyt. Olemme menossa kohti kansallista konkurssia, ellei Suomi herää. Ainoa todellinen ratkaisu on palauttaa kokoonpanoteollisuutta takaisin Suomeen. 2000-luvulla Kiinaan ja muualle Aasiaan siirretyt tehtaat on aika kutsua kotiin. Suomesta löytyy käsipareja ja osaamista ja omavaraisuuden lisääminen on tulevaisuuden parasta sijoitusta.

Jos suunta ei muutu, Troikka (IMF, EKP ja EU:n komissio) kolkuttaa ovella ennen 2030-lukua. Silloin alkaa todellinen uudistus, tahtoi tai ei. 200 000–300 000 virkamiestä jää ilman työpaikkaa, ja vasta silloin Suomi alkaa muistuttaa oikeaa markkinataloutta. Äänestäjän tyhmyydestä ja hyvä-veliverkoston luomasta rakenteellisesta korruptiosta joudumme maksamaan kovan hinnan. Työttömyysluvut alkavat silloin seiskalla, ja moni kysyy, miksi 2010–2020-luvuilla rahdattiin työvoimaa ja pakolaisia Lähi-Idästä, kun oma työvoimareservi lojui piilossa julkisessa hallinnossa.

Julkinen kusee omiin muroihin

Sen sijaan että poliitikot ratkaisivat ongelmat, he kaivavat kuoppaa syvemmäksi. Nyt rakennetaan Länsirataa, Suomirataa, Vantaan ratikkaa ja muita julkisia monumentteja, joiden ainoa todellinen vaikutus on hetkellinen BKT:n kaunistelu. Mutta kun rahanlaina loppuu, jäljelle jää velkainen sosialistinen unelmavaltio, jossa on kiiltäviä raiteita ja kauniita kaavioita, mutta kansa elää köyhyydessä ja epätoivossa.

Suomi tarvitsee uuden nousun, eikä poliittista puhetta, vaan todellista toimintaa. Yritykset, jotka luovat vientiä, omavaraisuutta ja tuottavuutta, on asetettava etusijalle. Silloin myös hyvinvointiyhteiskunta voi selvitä. Jos jatkamme nykyistä linjaa, emme pelkästään menetä työpaikkoja vaan menetämme tulevaisuuden.