Kolmekymmentä vuotta kompromisseja ja konsensusta– ja tässä sitä nyt ollaan.

Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika. Siinä ajassa ehtii rakentaa imperiumin – tai tuhota sellaisen. Me valitsimme jälkimmäisen.

Konsensuspolitiikka, tuo suomalaisen päätöksenteon haalea lempilapsi, on tehnyt tehtävänsä. Sitä ei potkittu, sitä ei haastettu – sitä paijattiin. Vuosikymmenet olemme sopineet, ettei mitään päätetä ennen kuin kaikki ovat tyytyväisiä. Lopputulos? Kaikki ovat tyytymättömiä, ja rahat loppu.

Suomi on ollut kuin perhe, jossa jokaiselle lapselle annetaan jäätelöä, vaikka pakastimessa on enää neljännes pakettia jäljellä. Sitten perustetaan työryhmä miettimään, miten se voidaan jakaa kuudelle ilman, että kukaan itkee. Spoileri: ei voida.

Nyt, kun valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden kirstut kolisevat tyhjyyttään, supistamista ehdotetaan. Mutta eihän siihen voi mennä! Aina löytyy taho, sektori tai äänekäs yhdistys, joka toteaa: ”Meidän ei pidä olla mukana leikkauksissa – me olemme poikkeus.” Kaikista on tullut erityistapauksia, eikä kukaan halua olla se tylsä yleisratkaisu.

On aivan mahdotonta supistaa mitään, jos kaikesta pitää pitää kiinni. Se on kuin yrittäisi siivota olohuonetta niin, että mikään ei saa liikahtaa. Lopputuloksena on vain uusi matto vanhan maton päällä – vähän pöyheämpi, mutta edelleen samat roskat maton alla.

Ehkä olisi aika myöntää, että kaikille kaikkea politiikka ei enää toimi. Että julkinen talous ei ole buffetpöytä, vaan nyt linjaston päässä on lappu: ”ruoka loppu.” Kompromissien aika on ohi – ei siksi, että ne olisivat huonoja, vaan siksi, että niitä ei enää ole varaa tehdä. On tehtävä valintoja. Kovaa, kylmää politiikkaa? Ehkä. Mutta vielä kylmempää on olla ilman lämpöä, hoitoa ja tulevaisuutta.

Jos emme uskalla päättää, joku muu päättää puolestamme. Ja silloin vaihtoehto ei ehkä ole enää konsensus – vaan konkurssi.