(leipäteksti julkaistu Savon Sanomissa viime viikolla)

Itä-Ukrainan sota on eskaloitunut vuoden alusta lähtien vaarallisella tavalla. Uusimpien Venäjän tukemien separatistihyökkäyksien tarkoituksena oli ilmeisesti ”ratkaista” Venäjän kannalta harmillisimpien vastarintapesäkkeiden kohtalo. Huomattavin näistä oli Ukrainan ”cyborgien” sitkeä vastarinta Donetskin lentokentällä. Taistelu tämän tukikohdan hallinnasta oli muodostunut arvovaltakiistaksi, joka piti ratkaista lopullisesti. 

Donetskin puolustajien sitkeä taisteluhenki tuli Venäjälle ilkeänä yllätyksenä. Tappiot olivat huomattavia. Näytti siltä, että  esimerkiksi tammikuun 12-19 päivän hyökkäyksessä oli mukana Venäjän merijalkaväkeä, joka kärsi rynnäkössä verisiä takaiskuja.  Lentokentän ongelma ratkaistiin lopulta niin, että vastaanottohallin katto räjäytettiin sinnikkäiden ukrainalaisten päälle. Taistelu päättyi tähän.

Debaltsevon eteentyönnetty asema on taas häirinnyt kapinallisten ja Venäjän huoltokuljetuksia, joten se  on luonnollisesti joutunut raskaimpien hyökkäyksien kohteeksi. Mariupolissa taas siviiliväestöä varoitettiin ampumalla sinne summittaisesti raketteja. Syynä tähän oli se, että viime vuonna Mariupolin valloitus epäonnistui kun siviiliväestö osallistui kaupungin puolustukseen. Nyt kaupungin väestöä peloteltiin pysymään kodeissaan.  Operaatioiden kolmas painopistealue on ollut Luhanskin alueella.

Näiden hyökkäyksien sotilaallisena tarkoituksena on epäilemättä sitoa ja kuluttaa Ukrainan armeijan parhaiden yksiköiden voimaa keväällä tapahtuvaa suurhyökkäystä varten.  Taistelualue alkaa olla maaliskuun lopussa valmis suuremmillekin operaatioille.  Sitä ennen tapahtuu ilmeisesti vain paikallisia, vaikkakin raivokkaita taisteluja.

Nyt juuri solmittu toinen Minskin tulitaukosopimus näyttää äärimmäisen hauraalta ja ”mädältä kompromissilta”. Se voi ehkä rauhoittaa tilannetta muutamaksi viikoksi mutta rauhanteon perusongelma on siinä, että molemmat osapuolet näkevät todellisen voimainkoetuksen olevan vasta edessä. Todellista halua sopuun ei ole.

Sodan eskaloitumisen vaara ja lännen reaktiot

Kuten mainittu, vastarinnan itsepintaisuus on ollut arvovaltatappio Itä-Ukrainan kapinallisille ja samalla myös Venäjän armeijalle, joka on parhaansa mukaan tukenut näitä uusimpia offensiiveja.  Se kertoo myös siitä, että Venäjän poliittinen johto on jättänyt komentajille vapaat kädet; nyt harjoitellaan tulevaa koitosta varten. 

Venäjän ”vapaaehtoisjoukkojen” kannalta nämä talvihyökkäykset on vain taitojen harjoittelua ja siksi yhteenotot ovat olleet paikallisia. Venäjä ja sen johtamat separatistit ovat voineet voimakkaampana osapuolena mielin määrin laajentaa omia hyökkäyksiään ja valita oman painopistesuuntansa.

Venäjä on samalla myös mobilisoinut alueelle lisää omia joukkojaan, jotka ovat tunkeutuneet suoraan Ukrainan alueelle. Uusinta uutta on se, että mukana on myös osia 138. moottoroidusta divisioonasta Leningradin sotilaspiiristä (Sortavalan alue).  Taka-ajatuksena lienee se, että Venäjä ei halua tuhlata erikoisjoukkojaan näissä äärimmäisen sitkeissä ja verisissä katutaisteluissa vaan kierrättää vastuuta myös tavallisille osastoille.  Asevelvollisten (muodollisesti vapaaehtoisten) veri ei ole niin kallista.

Poliittiselta kannalta kapinallisten aktiivisuus liittyy ilmeisesti sillä, että he kokevat aikansa olevan nyt kortilla. Mikäli Venäjä päätyy jostain syystä tekemään kompromissin lännen kanssa, merkitsee se kuoliniskua heidän haaveilleen. Rauhaan tulee liittymään kapinallisten poliittinen ja sotilaallinen eliminointi  – mikäli nämä eivät kykene näkyvään sotilaalliseen ratkaisuun ja siihen, että heillä oma valtionsa Itä-Ukrainassa.

Kapinallisten epätoivoista yritystä tukee poliittisesti EU:n poliitikkojen rauhanponnisteluiden aktivoituminen vuoden alussa.  Näyttää siltä, että EU:ssa on useita vaikutusvaltaisia poliitikkoja, jotka haluaisivat lopettaa Venäjä-vastaiset pakotteet ja ”palata normaaliin”.  Saksan ja Ranskan ”viimeiset yritykset” rauhan puolesta ovatkin kapinallisten silmissä näyttäneet lupaavilta heikkouden merkeiltä.

Lännen uhka ja pitkittyvä sota

Venäjä on tässä separatistien talvihyökkäyksessä pahassa välikädessä. Lännen aseistuksen tuleminen alueelle tulee muuttamaan sotilaallisen tilanteen.  Mukana on ilmeisesti myös neuvonantajia ja lännessä koulutettuja ukrainalaisia.  Pitkittyessään ja syventyessään sota myös luo aivan uudenlaisen poliittisen asetelman. Myös Itäisessä Ukranaissa mieliala on kääntynyt Kiovalle suosiolliseksi; kukaan ei halua joutua separatisti-pyssymiesten mielivallan alaiseksi. Gansterismi ei kiinnosta edes niitä, jotka ovat Venäjä-mielisiä.

Arvostelijoiden mukaan kriisi tuleekin kasvattamaan kansallista ja patrioottista mielialaa dramaattisesti Ukrainassa ja tuhoamaan ns. slaaviyhteyden. Itseasiassa, suurvalta-Venäjän ideologiset kannattajat ja ns. Izborskin klubin jäsenet ovat huomauttaneet, että tilanne menee heidän kannaltaan mahdollisimman huonoon suuntaan. Pitkittyvä sota estää mahdollisuuden vaikuttaa alueella ja näin Venäjä vieroittaa itsensä Ukrainan kansasta. Pitkässä konfliktissa Ukraina selviää mutta Donbass ei selviä.

Eurooppalaiselle rauhalle lännen ja Venäjän aseiden yhteenotto tulisi olemaan kaikkein vaarallisin vaihtoehto.  Laajentuva kriisi voisi koskettaa myös Suomea. Päättäjiemme kannattaa nyt viimeistään ottaa pää pois pensaasta.  

Muistan hyvin kuinka SDP ulkoministerimme oli viime vuoden keväällä vielä aivan varma siitä, että Venäjällä ei ole mitään intressiä laajentaa sotaa Itä-Ukrainaan. Jokaiselle ajattelevalle ihmisille on selvää, että Tuomiojan harjoittaman ”strutsipolitiikan” ajan pitäisi olla ohitse.

Valitettavasti tämä suomalainen ”jähmä” ei häviä kovinkaan helposti.

Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto

PS. Pian tämän julkaisemisen jälkeen Venäjän vahvasti tukemat separatistit ”likvidoivat” Debatsevon pullistuman ja taistelut leimahtivat uudelleen Mariupolissa.

Näyttää yhä enemmän siltä, että Itä-Ukrainan sota liittyy historiallisessa kontekstissa Neuvostoliitto/Venäjän imperiumin hajoamiseen.  Kyse on siitä voiko Venäjä rakentaa uudelleen omaa etupiiriään NL:n kaltaiseksi ja siitä pysyykö nykyinen ”sekurokratia” vallassa.  Näillä Minsk I-II tulitaukosopimuksilla on siksi samanlainen arvo kuin mitä oli aikoinaan 1800-luvulla USA:n liittovaltion ja intiaanien välisillä ”ikuisilla rauhansopimuksilla” – ne eivät pidä.

Tätä aihetta käsitellään allekirjoittaneen toimittamassa ja kustannusosakeyhtiö Auditoriumin syksyllä julkaisemassa kirjassa: ”Venäjän imperiumin tuho?”.

kt. myös www.artoluukkanen.com