Olen ehdokkaana eduskuntaan kevään vaaleissa. Vaalipiiri on Helsinki ja puolue Perussuomalaiset.

Jotkut helsinkiläiset äänestäjät saattavat muistaa minut 1990-luvun nuorsuomalaisista (olin puoluelehden päätoimittaja ja ehdokas eduskuntavaaleissa 1999).

Toiset ehkä muistavat nimeni valtamediasta. Työskentelin Hesarissa (1999-2007) ja Tiede-lehdessä (2008-2010) tiedetoimittajana (ja vähän muutakin, muun muassa vaalikoneiden parissa). Sen jälkeen kirjoitin tiedeuutisia freelancerinä mm. Suomen Kuvalehteen (2010-2017).

Valtamedian narratiivien tukeminen alkoi käydä henksesti raskaaksi. Turvapaikkahyöky syksyllä 2015 ja se, ettei siitä ollut saatavana luotettavaa tietoa sen enempää valtamediasta kuin sellaisista vaihtoehtoisista lähteistä kuin MV-lehti. Perustin Oikea Media -nimisen kanavan helmikuussa, jonka tarkoitus oli nostaa kansallismielisiä henkilöitä esiin ja tukea heitä niin perussuomalaisista, keskustasta kuin kokoomuksesta ja kristillisdemokraateistakin. Jo ensimmäisenä päivänä cancel-kulttuuri iski, ja potentiaaliset mainostajat peloteltiin pois sillä, ettemme (tietenkään) olleet Julkisen sanan neuvoston jäseniä (jos olisimme, olisi JSN:ää käytetty epäilemättä kiusantekoon jutuista, joissa ei olisi ollut mitään journalismin etiikan vastaista).

Ilman mainonnan tuottamia resursseja OM ei kehittynyt sellaiseksi uutiskoneeksi, kuin olimme tavoitelleet, mutta osa sen blogisteista on jatkanut erinomaisia analyysejä. Tavoitteemme osoittautui muutenkin haastavaksi: kokoomus kehittyi entistä vasemmistolaisempaan suuntaan, eikä keskustasta oikein edes löytynyt poliitikkoja, joilla olisi kansallismielisiä mielipiteitä. Perussuomalaisten suunnanmuutosta sentään ehdimme tukea keväällä 2017.

Vuosina 2020-2021 työskentelin perussuomalaisten ajatuspaja Suomen perustan toiminnanjohtajana. Pajaa olin aiemmin ja sen jälkeenkin avustanut kirjoittajana.

Tilasin muun muassa valt. lis. Mai Allolta Koulukirjan, joka osoittautui ajankohtaiseksi nyt käynnissä olevassa vaalikampanjassa.

Merkittävin ajatuspajassa tuottamani kirja omasta mielestäni oli Ydinvoima Suomessa 2050, jonka asiantuntijakirjoittaja oli Rauli Partanen. Loimme siinä vision kansallisesta ydinvoimaohjelmasta, jonka ansiosta vuoteen 2050 mennessä Suomeen rakennettaisiin uutta ydinvoimaa noin kymmenen Olkiluoto-kolmosen kapasiteetin verran. Isojen voimaloiden sijaan suurin osa näistä voimaloista olisi kuitenkin pieniä, sarjavalmisteisia, tyyppihyväksyttyjä voimaloita.

Ydinvoimalla olisi mahdollista toteuttaa sinivalkoinen siirtymä, Suomen hiilineutraalisuus vuoteen 2050 mennessä samalla uusteollistamalla Suomea. Se mahdollistaisi terästeollisuuden kasvun vetypelkistykseen nojaten, akkuteollisuuden kehittymisen ja niin edelleen. Sähköä riittäisi lämmitykseen siellä, missä ei ole kaukolämpöverkostoa ja kaukolämpöä voisi tehdä pienreaktoreilla. Tästä vaaliteemani: Lisää ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja!

Kaikki muut eduskuntapuolueet ovat sitoutuneet vihreään siirtymään, jossa Suomi saavuttaisi hiilineutraaliuden jo vuonna 2035. Kukaan ei ole esittänyt mitään tiekarttaa siitä, miten tällainen pikaloikka olisi mahdollinen. Jos ajattelemme vaikkapa autokannan uusiutumisvauhtia, tulisi kiire: vuoteen 2035 on 12 vuotta, joka on myös autokannan mediaani-ikä. Vaikka kaikki uudet autot nyt olisivat päästöttömiä täyssähköautoja, olisi urakasta valmis vasta puolet vuonna 2035. Mökin mummojen lämmityskattilat pitäisi EU:n tulevan direktiivin mukaan uusia rakennuksista, jotka ovat menossa purkuun nykyisen asujan kuoltua. Ruoantuotannossa tuskin pystytään mihinkään merkittävään innovaatioon 12 vuodessa.

Lopputulemana on se, että hiilineutraalisuus 2035 ilmeisesti tuulivoiman lisärakentamiseen pohjautuvana ei ole millään tavalla realistinen tavoite. Jos sitä tavoitellaan, tuhlataan valtavasti voimavaroja, joilla saataisiin todellista tulosta hieman järkevämmällä aikataululla.

Palaan tässä vaaliviikon aikana muihin teemoihin.