Istuttiin jätkien kanssa saunan lauteilla. Samat alapääjutut oli kuultu vuosien varrella useaan otteeseen. Siirryttiin työasioihin, ja joku kysyi onko meidän alueella huumeita tai pedofiilejä? Käänsin katseen, mutta en vastannut mitään. Taisi ilme kertoa enemmän. Hetken hiljaisuuden jälkeen toinen lähti suihkuun ja toinen väänsi kirosanoja kovaan ääneen. Ihanko totta, huumeet hän tiesi, mutta ei perkele.

Onhan se kaupan kassajonossa jotenkin erikoista, että tietää edellä jonottavan äijän sekaantuneen alaikäiseen. Tuossa se ostaa lapsilleen jogurttia ja hiekkaleluja. Ei niitä fiiliksiä tietenkään näytä ulospäin. Ei edes vihaisia katseita luo äijän suuntaan.

Jossain toisaalla uhria pelottaa liikkua yleisillä paikoilla. Kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa on täysin vastenmielistä. Pelko ja häpeä ovat arjessa läsnä. Eihän sitä silloin lapsena edes tiennyt, että ei aikuinen saa niin tehdä.

Linnassa nämä äijät ovat usein undulaattiosastolla. Alinta kastia, sanotaan. Länsimaisessa oikeuskäsityksessä tuomitaan teon, eikä niinkään seurauksen perusteella. Seurauksella toki on merkitystä. Arvet näissä hyväksikäyttötapauksissa kestävät koko elämän.

Eräs uhri sanoi, että olisi ollut paljon mukavampi saada kerran kunnolla turpaansa. Ne arvet olisivat parantuneet jo ajat sitten. Kuvastaa hyvin uhrin ja lähiomaisten tuntoja.

On hyvä, että keskustelua käydään seksuaalirikosten tuomioista. Toivottavasti yleinen tahtotila muuttuu myös käytännöksi jonain päivänä. Rangaistusasteikkoa, varsinkin sen alapäätä pitäisi nostaa. Tuomioita soisi tulevan myös asteikon yläpäästä. Kemiallista kastraatiota käytetään muualla maailmassa. Miksi ei meilläkin?

Oheinen kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Uuden Suomen puheenvuorossa ja paikallislehti Karkkilalaisessa toukokuussa 2012.