Suomi, kuten monet muut länsimaat, eivät ole todellisia demokratioita sanan varsinaisessa merkityksessä. Kansanvalta toteutuu harvassa maassa, ehkä Sveitsissä, Liechtensteinissa ja jossain määrin Belgiassa. Sen sijaan länsimaissa on rakennettu järjestelmä, jossa puoluediktatuurit hallitsevat vaaleista toiseen ilman todellista vaihtuvuutta. Suomessa tämä näkyy erityisen selvästi. Samat puolueet eli Kokoomus, SDP, Keskusta ja RKP ovat hallinneet politiikkaa käytännössä katkeamatta toisen maailmansodan jälkeen.

Suomessa vallitseva edustuksellinen demokratia toimii todellisuudessa puolueiden sisäpiirien ehdoilla. He valitsevat keskenään tuomioistuinten ylimmät virat, laamannit ja johtavat turvallisuusviranomaiset. Vallankolmijako on meillä lähinnä vitsi. Taustatukea tälle näennäisdemokratialle antaa joukko julkisilla varoilla elätettäviä ”asiantuntijoita” ja ”perustuslakiguruja”, joiden ainoa tehtävä näyttää olevan järjestelmän legitimointi.

Kokonaisuutta täydentää media, joka saa vuosittain kymmeniä miljoonia euroja julkista tukea. Sillä varmistetaan, ettei valtapuolueita kritisoida liikaa, eikä varsinkaan rakenteellista korruptiota, joka läpäisee suomalaisen julkisen hallinnon.

Puoluekuri – kansan alistamisen väline

Puoluekuri on ollut arkipäivää etenkin Kokoomuksessa ja SDP:ssä. Itsenäinen ajattelu tai äänestäminen oman vakaumuksen mukaan johtaa lähes poikkeuksetta sanktioihin. Kuntapolitiikassa tämä näkyy varsin hyvin. Vaikeista asioista ei uskalleta sanoa mitään ennen kuin puoluejohto, EK tai liittojen eliitti kertoo mitä saa ajatella.

Oulaskankaan päivystyksen sulkemisesta tehty äänestys on tästä malliesimerkki puoluekurista. Toisin äänestäneet muistetaan ja heitä rangaistaan. Kyse ei ole poikkeuksesta, vaan maan tavasta.

Huolestuttavaa on, että myös Perussuomalaiset ovat lähteneet tälle tielle. Puolue on aiemmin näyttäytynyt kansanliikkeenä, joka sietää eriäviä näkemyksiä ja jossa puoluekurilla ei tukahduteta mielipiteenvapautta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hallitusvastuussa Perussuomalaisten johto on omaksumassa samat menetelmät, kuin vanhat valtapuolueet. Oma väki pidetään kurissa pelolla.

Demokratian kulissit kaatuvat – kansa maksaa hinnan

Suomi on taloudellisesti kriisissä, eikä nykyisten poliitikkojen kyvyillä tästä suosta nousta. Oulaskankaan päivystyksen lakkautus on vain yksi esimerkki siitä, miten kansalaisten perustarpeet, kuten terveydenhuolto voidaan uhrata puoluepoliittisten verkostojen etujen vuoksi. Samalla järjestelmä ylläpitää tuhansia ja tuhansia julkisen sektorin suojatyöpaikkoja, joiden ainoa tarkoitus on työllistää ”omia”.

En asu Oulaskankaan lähellä, mutta voin sanoa suoraan. Meillä olisi varaa pitää päivystys auki ja monta muuta tärkeää kansalaispalvelua, jos poliitikot ymmärtäisivät, mikä on välttämätöntä ja mikä ei. Mutta siihen tarvittaisiin rohkeutta, älyä ja rehellisyyttä, jota nykyisiltä valtapuolueilta ei löydy.

Antti Lindtman totesi hiljattain A-studiossa, että Suomella on kaksi vaalikautta aikaa laittaa asiat kuntoon. Tässä hän on oikeassa, vaikkei ymmärtäisikään, että hän ja hänen edustamansa puolue on itse asiassa se ongelma. Ehkä hän on kuunnellut puheitani Vantaan valtuustossa tai lukenut kirjani Kadonneen poliitikon paluu, kun osasi näin viisaita todeta.

Edessä on pakotettu talouskurimus

Suomi on ajautumassa kohti velkakriisiä, ja 2030-luvun alussa edessä on Troikan saneeraus, aivan kuten Kreikassa. Siihen mennessä puolue-eliitit ovat varmistaneet, että kansa pelkää ulkoisia uhkia niin paljon, ettei se uskalla vaihtaa johtajiaan. Pelko on vallan tehokkain väline.

Mutta historia muistuttaa, että kriiseissä myös suuri muutos on mahdollinen. Venäjällä 1917 vanha järjestelmä romahti nopeasti. Suomessa ei tarvita vallankumousta. Riittäisi, että kansa heräisi ja hylkäisi ne puolueet, jotka ovat vieneet meidät tähän tilaan. Siinä olisi todellisen muutoksen alku.