Suomessa työntekijästä pääsee eroon huomattavasti helpommin kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. Taloudellisilla ja tuotannollisilla perusteilla irtisanominen on yksi Euroopan joustavimmista järjestelmistä, eikä työnantajalta edellytetä raskaita tai monimutkaisia perusteluja.

Keskustelussa vaietaan usein myös siitä, että irtisanominen on täysin mahdollista työntekijän sairausloman aikana, kunhan peruste ei liity itse sairauteen. Tämä on laissa selkeästi sallittua, mutta poliittinen retoriikka pyrkii luomaan toisenlaisen kuvan.

Todellinen ongelma pienille yrityksille ei ole irtisanomisen oikeudellinen kynnys, vaan irtisanomisajan palkka. Mitä pidempi työsuhde, sitä pidempi ja kalliimpi irtisanomisaika. Pahimmillaan tämä voi kaataa yrityksen, jos kassavirta heikkenee. Siksi riskienhallinta on yrittäjälle välttämätöntä. Liiketoimintaa voidaan harjoittaa useamman yrityksen kautta ja toimenkuvia järjestellä tarkoituksenmukaisesti.

Tosiasia on myös se, että työyhteisölle vahingollisista henkilöistä pääsee Suomessa eroon varsin helposti. Jos luottamus on menetetty tai yhteistyö ei enää toimi, työnantaja voi asianmukaisen menettelyn jälkeen päättää työsuhteen, laki ei suojele huonoa käytöstä.

Suomen työmarkkinoiden todellinen ongelma ei ole irtisanomisen vaikeus, vaan byrokratia, jäykät rakenteet, toimialojen kapeus, sosialistiseksi kangistunut korporaatiorakenne, hyvä veli -verkostot ja julkisen sektorin holtiton rahankäyttö, joka nostaa yleistä kustannustasoa perusteetta.

Lakimuutoksen taustalla on EK:n pölyttyneet johtajat, jotka elävät menneiden aikojen kaunoissa. Niitä toteuttavat hallituspuolueissa ne, joilla ei ole selkärankaa puolustaa yritysten toimintaympäristöä. Päätöksiä ohjaa oma palkkapussi ja ura, ei historian tuntemus eikä taloudellinen realismi.

Jos Suomi haluaa oikeasti parantaa työllisyyttä ja yritysten investointihalukkuutta, tarvitsemme ratkaisuja, jotka aidosti vahvistavat yritysten toimintaympäristöä, emmekä näennäisiä uudistuksia, joilla ei ole käytännön merkitystä.