Sote-uudistus on ollut tapetilla jo pitkään ja sen toteuttaminen on pakkovääntöä. Sitä pyritään lyömään väkisin läpi siitä huolimatta, että toteutuessaan se toisi mukanaan lukuisia ongelmia, joiden vaikutuksia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin ja kustannuksiin on mahdoton ennakoida. Itse nostan kirjoituksessani esille ongelmista vain muutamia.
Lyhyesti sanottuna sote-uudistuksessa on kyse sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisvastuun siirtämisestä kunnilta maakunnille. Kun väestö ikääntyy, tarkoittaa se valtion ansioverotulojen pienenemistä ja väestön palveluihin kuluvien menojen lisääntymistä. Keinoja tulojen ja menojen tasapainottamiseen on ottaa lisää velkaa tai hillitä menoja, johon sote-uudistuksella pyritään.
Rahoitus sote-uudistuksessa toimisi siten, että valtio rahoittaa maakuntien järjestämät palvelut ja maakunnat päättävät rahoituksen kohdentamisesta. Olen huolissani siitä, miten valtio huomioi palveluja rahoittaessaan maakuntien erilaiset koot ja tarpeet. Toiseksi hallituksen esityksessä ei ole huomioitu sitä, onko maakuntien mahdollista saada lisärahoitusta, jos budjetoitu rahoitus ei syystä tai toisesta riitä.
Valinnanvapausmallin myötä asiakkaat voivat itse valita hankkivatko sote-palvelunsa julkiselta vai yksityiseltä sektorilta. Huolimatta siitä, mikä sektori palvelut tarjoaa, asiakkaalle hinnan tulee olla sama. Siksi valtio maksaa yksityissektorille korvauksia. Tähän liittyy epävarmuustekijöitä. Yksityisten palveluntarjoajayritysten tavoitteena on voiton maksimointi, sillä ilman voittoa ei ole yritystäkään. Räjähtävätkö korvauskustannukset, jos ja kun palveluntarjoajat nostavat hintojaan? Miten käy hoidon laadulle, jos yksityiset palveluntarjoajat pyrkivät hillitsemään kulujaan ja maksimoimaan voittoaan henkilöstökuluja karsimalla?
Sote-uudistuksen yksi tavoite on lähipalvelujen saatavuus. Nykyinen hallituksen esitys tekee lähipalveluista suhteellisen käsitteen. Uudistuksen myötä kaupungeissa asuvien lähipalvelut taataan ja haja-asutusalueilla asuvat saavat ”lähipalvelunsa” enenevässä määrin verkkopalveluilla sekä kotiin tuotavilla ja liikkuvilla palveluilla. Yöpäivystys lakkaa monin paikoin ja kiireelliseen hoitoon pääsy ajallisesti ja maantieteellisesti pitenee. Verkkopalvelut toimivat neuvontakanavana, jos etenkin vanhusväestö osaa niitä käyttää. Kliinistä tutkimusta ne eivät koskaan korvaa.
Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2017 tekemien laskelmien mukaan erikoissairaanhoidon vuodeosastohoidon vähentämisestä kertyisi noin 100 miljoonan euron säästöt. Säästöjä saadaan yhteispäivystysten määrän supistamisesta ja ensihoidon sekä kotiin ja kentälle vietyjen palvelujen lisäämisestä. Ministeriö siis katsoo, että vuodeosastohoidon tarve vähenee, jos yhteispäivystykseen pääsy vaikeutuu ja esimerkiksi ensihoito hoitaa potilaat niin, ettei tarvetta päivystykselle ole.
Hallitus on unohtanut sen perustavanlaatuisen asian, että vuodeosastotarve perustuu pääosin lääketieteelliseen arviointiin. Tarve ei ole kiinni siitä, minkä väylän kautta vuodeosastolle siirtyminen tapahtuu. Toiseksi jo nyt ensihoito tekee potilaan oirekuvan ja tutkimustensa perusteella arvion, tarvitseeko potilas jatkohoitoa, riittääkö hoito paikan päällä vai tarvitaanko yleensäkään toimenpiteitä. Päivystykseen ohjautuvat vain ne potilaat, jotka sitä tarvitsevat. En tiedä miten hallitus aikoo vähentää päivystykseen ohjautumista entisestään potilasturvallisuutta vaarantamatta.

https://alueuudistus.fi/palvelut-ja-valinnanvapaus
https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PeVL_15+2018.aspx