Kun Suomi liittyi 1990-luvun alun taloudellisen laman jälkimainingeissa Euroopan unionin jäseneksi, ajateltiin jäsenyyden olevan pelastusrengas talouden vakauttamiseksi pitkällä aikavälillä. Vastustusta kuitenkin aiheutti muun muassa pelko siitä, että jäsenyys kaventaisi Suomen itsemääräämisoikeutta. Itsemääräämisoikeuden yksi perusedellytys on valtion oikeus säätää itse omat lakinsa. Suomen perustuslain mukaan lainsäätäminen tulee vireille hallituksen esityksestä ja lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta. EU-jäsenyyden myötä hallituksen lakiesitykset ovat monessa tapauksessa unionin laatimien asetusten ja direktiivien täytäntöönpanon valmistelua ja eduskunnan näennäinen lainsäädäntövalta on sidottu unionin määräyksiin.

Siksi voikin sanoa, että vaikka Suomella on yhä oikeus säätää omat lakinsa, rakas kotimaamme on Euroopan unionin talutusnuorassa. Jos haluamme säätää unionin lainsäädännöstä poikkeavia lakeja, unioni nykäisee nopeasti hihnasta ja palauttaa Suomen haluamaansa suuntaan. Emme nimittäin voi laatia enää kansallisesti lakeja, jotka ovat ristiriidassa EU-lainsäädännön kanssa. Lisäksi, jos jokin aiemmin säädetty laki on ristiriidassa unionin säädösten kanssa, EU-säädöksiä sovelletaan automaattisesti ohi kansallisten säädösten. Jos taas emme seuraa unionin määräyksiä, siitä seuraa sanktioita. 

EU-lainsäädäntö lähtee liikkeelle siitä periaatteesta, että jos säädöksiä on sovellettava kaikissa jäsenvaltioissa, kansalliset oikeusjärjestykset on korvattava unionin säädöksillä. Asetukset koskevat kaikkia jäsenvaltioita ja niiden kansalaisia. Ne ovat heti jäsenmaissa sovellettavia ja kaikilta osin velvoittavia siitä huolimatta, vaikka yksittäinen jäsenvaltio olisi ollut päätöksentekovaiheessa sitä vastaan. Esimerkiksi, jos Suomi olisi vastustanut asetusta siksi, että se ei ole kansallisen edun mukainen, toteutuessaan asetusta olisi silti sovellettava Suomessa välittömästi ja kaikilta osin sen tultua voimaan.

Direktiivien osalta jäsenvaltioilla on hieman enemmän joustovaraa. Direktiivit asettavat lainsäädännölle tavoitteet, joiden toteuttamisen keinot kukin velvoitettu jäsenvaltio voi itse määrittää lainsäädännössään. Silti direktiivien ottaminen osaksi kansallista lainsäädäntöä edellyttää usein selkeitä muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Tämä johtuu siitä, että kansalliset lainsäädännöt poikkeavat aina jonkin verran toisistaan ja direktiiveillä pyritään lähentämään eri oikeusjärjestyksiä keskenään. 

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi kärjistetysti sitä, että jos EU asettaisi jostakin syystä direktiivin vientikiellolle EU:n ulkopuolisiin maihin, Suomenkin olisi tätä direktiiviä noudatettava. Direktiivin tavoite velvoittaisi maatamme, vaikka se merkitsisi valtiontalouden romahtamista. Suomelle jäisi ainoastaan vapaus valita ne keinot, joilla EU:n tavoitteet saavutetaan.

Sanoivat Euroopan unionin kannattajat mitä tahansa Suomen vaikuttamismahdollisuuksista unionissa, ovat ne todellisuudessa suhteellisen vähäiset. Suomella ei ole kunnon eväitä sanoa painavaa sanaansa unionin lainsäädännön laatimis- ja päätöksentekovaiheessa, vaikka unionin asetuksilla ja direktiiveillä on laajakantoiset vaikutukset kansalliseen lainsäädäntöömme ja joko välittömästi tai välillisesti jokaisen suomalaisen elämään. Olemme lainsäädännöllisesti unionin alaisuudessa, jossa omat kansalliset intressimme eivät paljon paina monesta jäsenvaltiosta koostuvan unionin yhteisten etujen vaakakupissa.