Taannoinen välikohtaus eräässä koulussa sai taas ajattelemaan nykyarvoja, missä mennään?

Millaisissa kodeissa tällaiset ”Isänmaan toivot” elävät, millaiset kasvattajan arvot? On huolestuttavaa havaita, että opettajan auktoriteetti on vaarassa murentua nykyisen yltiömäisen suvaitsevaisuuden aikana. Häntä arvostellaan ”et osaa opettaa”, häntä ei kuunnella ja hänelle jopa haistatellaan. Opettaja edelleen määrää, mitä tehdään ja miten tehdään! Pipot syvällä päässä istuvat näsäilijät, kännyköistään jonninjoutavaa materiaalia tuijottelevat häiriköijät pitäisi mielestäni saada poistaa tunnilta niinkuin ennenkin, noutaa jopa kotiin, jotta selviäisi vanhemmille, missä mennään.Saako luokasta poistaja nykyään tuomion, särkyvätkö he siitä? Kännykät kuuluvat mielestäni ”parkkiin”, ellei niitä välttämättä tarvitse tiedon hakuun ja opiskeluun. Opettaja ei saa tuntea olevansa alakynnessä eikä voimaton.

Uusi opetussuunnitelma tuo lisäpaineita jälleen opettajalle, vaikka toki ymmärrän, että uudistuksetkin ovat joskus välttämättömiä. Vastustan myös erityisoppilaiden integroimista ”normaaliluokalle”, tämä lisää jälleen entisestäänkin opettajan työn vaativuutta ja keskittymisongelmia luokassa. Eräs opettaja viestittikin minulle, että kaikki hyvät käytännöt on hyllytetty. Ymmärrän, jos toimimattomat käytännöt hyllytetään, mutta miksi hyvätkin?

Perussuomalaiset ovat tietynlaisen kurin ja ryhdin puolue. Opettaja on minulle arvostuksen korkeimmalla korokkeella, jo senkin vuoksi, että kasvatustyö on maailman vaikein tehtävä, eikä itsestäni olisi koskaan siihen, hyviä hermoja tarvitaan. Hän antaa myös eväitä hyvään ja parempaan elämään.

Itselläni muistot 70-luvun koulusta ovat ikuisesti opettaneet kunnioittamaan opettajaa; silloin sanottiin, että opettaja on ”Kansan kynttilä” ja sitä hän on minulle aina, vaikka hän olisi joskus vähemmän mukavakin. Ei opettajan arvo siitä mihinkään ole vähentynyt. Voi aikoja, voi tapoja!