Kaksivuotias tyttö oli harhaillut vilkasliikenteisellä tiellä. Autoilijat tyytyivät tööttäilemään eikä kukaan pysähtynyt auttamaan. Onneksi läheisestä kerrostalosta saapui nainen pelastamaan pienen pelokkaan tytön.

Ystäväni oli bussimatkalla, kun tuntematon mies sai sairauskohtauksen. Bussikuskin lisäksi kukaan muu ei auttanut ystävääni, vaikka hän koitti pyytää apua. Ihmiset käänsivät tylysti katseensa toiseen suuntaan. Mies kuoli lukuisista elvytysyrityksistä huolimatta.

Mieheni koitti kysyä ohjeita kanssakulkijoilta erääseen paikkaan. Kukaan ei edes kääntynyt katsomaan hänen yrittäessään: ”Anteeksi, mutta…”. Lopulta mukava ”laitapuolen kulkija” kertoi reitin ja mieheni löysi etsimänsä.

Kaksivuotias tyttö oli ollut hengenvaarassa autotiellä eikä kukaan pysähtynyt. Ei kukaan. Mitä helvettiä? Onko yksilökeskeisyyttä ihannoiva yhteiskunta tehnyt meistä niin itsekkäitä, että kuolemanvaarassa oleva lapsikaan ei kiinnosta? Millainen on yhteiskunta, jossa ihmiset eivät enää välitä toisistaan?

Monella olisi aika ottaa pää pensaasta. Ottaa vähemmän selfieitä ja ottaa enemmän kuvia luonnosta. Luonto on nimittäin kymmenen kertaa kauniimpi kuin pakkeloitu pärstä. Mutta onhan meillä nyt pääministerinäkin selfie mies -individualismi ja itserakkaus huipussaan. Voi tätä kansaa.

Pitäisi miettiä vähemmän, mitä minä haluan ja miettiä enemmän, että mitähän sille kaverillekin kuuluu. Veikkaan, että olisi paljon vähemmän yksinäisyyttä.

Onneksi on kuitenkin vielä muutamia, jotka auttavat tuntemattomiakin hädässä. He ovat niitä oikeita Sankareita: ystäväni, joka auttoi kanssaihmistä. ”Laitapuolen kulkija”, jota kiinnosti opastaa eksynyttä. Nainen, joka pelasti pienen tytön lähes varmalta kuolemalta. Siinä teille selfie-kepin omistaville minäminä -maassa eläjille kolme roolimallia!