Suomessa on jo pitkään jatkunut keskustelu, jossa alkoholihaittojen vähentämiseksi ehdotetaan vain alkoholin saatavuuden rajoittamista ja sen laimentamista. Tämä keskustelu on jälleen hallituksen alkoholipoliittisten linjausten jälkeen leimahtanut täyteen loistoonsa.

Alkoholin laimentaminen ja saatavuuden rajoittaminen kuuluvat ns. kokonaiskulutusmallin piiriin, jossa huomio kiinnitetään alkoholin kokonaiskulutusmäärään kansan keskuudessa. Kokonaiskulutusmäärä on erittäin helposti mitattava, kun samaan aikaan hyvän hoidon mittaaminen on asteen verran hankalampaa. Tämä kokonaiskulutusmalli onkin kuin lahja Ylhäältä yhteiskunnallemme, jossa talous-, tilasto- ja suoritevimma jylläävät niin lujaa, että heikompia pelottaa. Helpottavatko nämä vimmalla ylistetyt kokonaiskulutusmallin mukaiset toimenpiteet yksittäisen ihmisen; päihdeongelmaan sairastuneen tai päihdeperheessä kasvavan lapsen tilannetta?

Myönnän jo heti aluksi, että päihderiippuvuus aiheena on minulle henkilökohtainen ja käsittelen aihetta omien henkilökohtaisten kokemusteni pohjalta: itse kahden alkoholismiin kuolleen vanhemman tyttärenä ja entisenä lastenkotinuorena katson asiaa hiukan syvemmälle. Toisaalta, yhä jatkuvat opintoni sosiaali- ja terveysalalla, mielenterveys- ja päihdetyön opintoni sekä käytännön työkokemus (joskin vähäinen) ohjaavat ajatteluani niin, että pelkkä kokonaiskulutusmalliin juuttuminen ei ole ratkaisu Suomea vaivaavaan ongelmaan.

Kun puhumme alkoholihaitoista, tulisi meidän ymmärtää, mistä puhumme. Suomessa noin 540 000 ihmistä juo pullon koskenkorvaa päivässä. Tämä joukko juo puolet kaikesta kulutetusta alkoholista ja valtaosa alkoholin terveydellisistä ja sosiaalisista haitoista kohdistuvat näihin ihmisiin.

Auttaako alkoholin laimentaminen tai sen saatavuuden vaikeuttaminen päihderiippuvaista? Valtiotieteen tohtori ja THL:n erikoistutkija Christoffer Tigerstedt esittelee Teuvo Peltoniemen toimittamassa ”Pääasiana alkoholi” -kirjassa Ruotsin tilannetta: Ruotsi kielsi 1977 keskioluen päivittäistavarakaupoista ja korvasi sen ”kansanoluella”, jossa on alle 3,5 tilavuusprosenttia. Aluksi tämä hillitsi mallasjuomien kulutusta, mutta nykyisin kansanoluen suosio on romahtanut noin kuuteen prosenttiin ruotsalaisten kokonaiskulutuksesta. Tigerstedt kirjoittaakin tekstissään, kuinka kokonaiskulutusmallin mukaiset hintaan ja saatavuuteen vaikuttavat ratkaisut ovat Suomessakin korkeintaan kyenneet jarruttamaan, mutta eivät pysäyttämään alkoholin kokonaiskulutusta

Kuinka Suomi saisi pullon hengen hallintaan? Millä tavoin voimme  lievittää alkoholihaittoja?

Useimmat sairaudet Suomessa ovat saaneet ”täydet oikeudet”, kuvailee psykiatrian erikoislääkäri Rauno Mäkelä aiemmin mainitsemassani Teuvo Peltoniemen toimittamassa kirjassa. Mäkelä jatkaa tekstissään kuinka ”Addiktioilta nämä oikeudet vielä kuitenkin puuttuvat.” Mäkelän kuvailema tilanne on todellinen ja kestämätön, varsinkin 2000-luvun Suomessa, jossa on tieteellisesti todistettu aivojen kuvantamismenetelmillä päihderiippuvuuden olevan sairaus. Meissä istuu edelleen tiukassa vanhakantainen ns. pahemallin mukainen ajattelu: useat näkevät edelleen päihderiippuvaisen täysin autonomisena henkilönä, joka pystyisi lopettamaan päihteiden käytön, jos vain itse haluaisi. Kun päihdeongelma nähdään pelkästään ihmisen omana valintana, luo tämä sairaudesta kärsivää ihmistä halventavan asenneilmapiirin.

Mielestäni hyvää alkoholipolitiikkaa tehdään tekemällä hyvää sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Alkoholistit ja suurkuluttajat perheineen tarvitsevat apua. On uskomatonta, että maassamme, jossa alkoholi on jo pitkään tiedetty olevan ongelma, on samaan aikaan päihdehuoltoa ja psykiatrista hoitoa ajettu alas kustannuksia karsimalla. Tässäkin valossa kokonaiskulutuksesta vouhkaaminen on ilmeisen hyvä keksintö. Hyvä hoito maksaa – muut keinot eivät ainakaan niin paljon. Inhimillisyys on jäänyt taloudellisen vimman jalkoihin. Näiden lisäksi Suomesta puuttuvat kunnollinen päihdeäitien hoito sekä kansainvälisten mallien mukaiset FASD – osaamiskeskukset.

Suomalainen yhteiskunta eli taloudellista nousukautta, kun hain äitini hänen elämänsä toiselta vieroitusjaksolta. Kysyin häneltä, mitä me nyt teemme. Hän puhkesi itkuun ja kertoi ettei tiedä, koska lääkäri ei ollut ehtinyt keskustelemaan hänen kanssaan kuin pienen hetken. Tämän lisäksi minut omaisena sivuutettiin täysin hänen hoitonsa aikana.  Vuosi katkaisuhoidon jälkeen hän kuoli. Itse olin tuolloin vasta 17-vuotias, joten en tiennyt, mihin ottaa yhteyttä tai mitä tehdä. On myös myönnettävä, että minussa jylläsi vielä tuolloin pahemallin mukainen ajattelumaailma, jossa näin äitini juomisen pelkästään hänen omana valintana. Nyt olen oppinut toisin. Kannankin huolta siitä, että monet ovat nyt samassa tilanteessa kuin minä ja äitini olimme kymmenen vuotta sitten. Kuinka helpotamme näiden ihmisten inhimillistä kärsimystä? Vastaukseen ei sisälly ainakaan tilastojen siivousvimmaa. Kaikki lähtee inhimillisyydestä.