Olen lapsesta saakka pitänyt luonnossa liikkumisesta. Partiossa olin mukana kymmenisen vuotta, sitä kautta metsäreissut ja -yöpymiset tulivat tutuiksi. Kävinpä useammankin kerran lapissa viikon mittaisilla vaelluksilla.

Nykyään luontosuhteeni käsittää kävelylenkkejä metsän siimeksessä koirien kanssa, muutamana kesänä metsästin lähiseudun luolia niistä kertovan kirjan avustuksella. Erilaisilla luontopoluilla liikun mielelläni, appivanhempieni kesämökillä tulee vierailtua aina silloin tällöin ja asuntovaunureissujakin tulee tehtyä.

Ensimmäisen kerran heräsin kunnolla ihmisen ja luonnon epäonniseen törmäämiseen 15-vuotiaana vaellusreissulla Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kävelimme jylhässä maisemassa kallion päällä, kaukana alhaalla kulki vuolas, leveä joki. Maisemat ja fiilis olivat upeat. Kontrasti oli hurja, kun vastakkaisen kallion puolella koko metsä oli yht’äkkiä vedetty kokonaan nurin. Puun puuta ei oltu jätetty pystyyn. Olin järkyttynyt.

Tästä alkoi nuoruuden innokkuudella luontoidealismi, joka jatkui vuosikaupalla. Olin haltioissani australialaisesta Midnight Oil -bändistä jonka kappaleet käsittelivät usein ympäristöasioita. Edelleenkin kuuntelen mielelläni tätä hienoa bändiä. Imin ympäristöä koskevat jutut lehdistä, ja puhuin asiasta usein niiden kanssa jotka vain jaksoivat kuunnella.

Nykyään olen ympäristöasioiden suhteen pragmaattisempi. Valitettavasti globaali ympäristöongelma ei ratkea sillä että suomalaiset alkavat ajamaan polkupyörillä. Pitäisi ymmärtää että vähälukuisten suomalaisten jättämä jälki ympäristöön on varsin pieni: vaikka asuisimme perunakuopissa syöden porkkanoita ei sillä olisi liiemmin maailmanlaajuista merkitystä.

Ei saa tietenkään heittäytyä asian suhteen täysin piittaamattomaksi, on monia pieniä asioita mitä voimme tehdä oman ympäristömme parhaaksi. Kun muutin 90-luvun lopulla ensimmäiseen omaan omakotitalooni, hankin ensimmäiseksi Biolanin pikakompostorin. Tuo mainio kapistus muuttaa biojätteen mullaksi jolla ruokin keväisin pientä perunapeltoani. Pahvi- ja paperijätteen kierrätys sujuu luontaisesti.

Nykyään maamme johdossa on joukko ”parempia” ihmisiä. He tietävät miten meidän kaikkien tulee elää, heidän mielestään ainoastaan heillä on täydellinen, oikea ymmärrys siitä miten asiat tulee hoitaa. Autoilu, omakotiasuminen ja lentäminen pitää tehdä niin kalliiksi jotta verovaroilla mahdollistetaan lattekahvi -ihmisille museot, pyöräilybaanat ja kävelykeskustat. Kun muu maa kiristää vyötä ja vähentää matkailua, korkeissa viroissa olevat viherpuolueen edustajat hoitavat lentomatkustamisen ja rahankäytön puolestamme.

Tietenkään säännöt ja suositukset eivät aina koske heitä itseään. Maailmanparantamista tehdään lentomaili kerrallaan. Eritoten Haavisto on kunnostautunut lentämisen kanssa, hänen jatkuva seikkailunsa Lähi-Idässä ja Afrikassa tehdään hyvin todennäköisesti osin yksityiskoneilla ja/tai helikoptereilla.

Muunmuassa polttoaineiden hinnan nousu sekä niiden verotus heikentävät jatkuvasti suomalaisten yritysten kilpailukykyä. Tämä ei hallitusta liiemmin kiinnosta, sillä saadaanpahan saastuttavia yrityksiä vähemmäksi.

Twitterissä Haavisto hurraa Suomen ympäristöohjelmaa maailman kunnianhimoisimmaksi, ja kehuu muiden maiden seuraavan perässä. Kyllä ne varmasti seuraavatkin mitä teemme, ja nauravat partaansa. Eihän Suomea edes otettu jäseneksi Yhdysvalloissa tapahtuvaan kansainväliseen ympäristökokoukseen.

Kuten jo totesin, maailman ympäristö ei juuri siitä parane, että Suomessa pannaan lappu luukulle. Sillä saadaan aikaan ainoastaan inhimillistä kärsimystä ja köyhyyttä. Tuleeko silloin EU ja pelastaa meidät? Enpä usko.