Toisen asteen oppilaitoksessa opettajana toimiva ystäväni kirjoitti seuraavan pamfletin suomalaisen koulumaailman tilanteesta. Ilman sen pidempiä johdantoja, kehotan lukemaan ja toimimaan kaikilla tasoilla sen eteen, että pelastumme totaaliselta katastrofilta.

Tasot on, vai tasoton – koulumaailma rimankaivuuhommissa

Suomi on YK:n mukaan maailman onnellisin maa (https://worldhappiness.report/ ), seitsemättä kertaa perätysten. Olemme tehneet kansakuntana oikeita, viisaita ratkaisuja.

Tällä hetkellä onnela on kuitenkin uhan alla. Pisa-tulokset ovat vain jäävuoren huippu, vaikka osaltaan samaa tarinaa nekin kertovat. Itse ongelmainen jäävuori lymyilee sisällä koulutusmaailmassamme, vakavana ja kasvavana uhkana.

Kansan pitää olla jotain erityistä, jotta se voisi menestyksekkäästi asuttaa Suomea, YK:n mallimaata. Asiat eivät tapahdu sattumalta ja kaikelle on syy. Ollakseen erityinen, kansan on oltava niin osaava ja tiedostava kuin voi. Ollakseen osaava ja tiedostava, kansan on oltava koulutettu.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on jatkumo, joka alkaa varhaiskasvatuksesta ja jatkuu aina korkeakoulututkintoihin saakka. Vuosikaudet koulutusjärjestelmä on tuottanut taitoa ja sivistystä. Tuloksena on ollut poikkeuksellinen menestystarina – alkeellisesta feodaalivasallimaasta vauraaksi sivistysvaltioksi reilussa vuosisadassa, yhteiskunnan tarjoamalla elämänlaadulla mitattuna yhdeksi maailman kärkivaltioista.

Päätöksentekomme on aidosti demokraattista ja läpinäkyvää, ilman korruptiota ja nepotismia. Suomessa osaavat, koulutetut ja tiedostavat ihmiset päättävät yhdessä yhteisistä asioistaan, suurimman yhteisen hyödyn periaatteella. Vain siten voimme saavuttaa parasta demokratiaa ja aitoa järkeä päätöksentekoon.

Suomalaista koulutusjärjestelmää ihailtiin vielä viime vuosituhannella ja sitä tultiin opiskelemaan monista muista maista, kunnes sitä alettiin uudistamaan aivan vääristä lähtökohdista. Haluttiin korjata jotain, mikä ei ollut rikki. Koulutuksemme on tehtävässään epäonnistunut viime vuosina. Vastuunkantajia ei ole missään. Nyt järjestelmä todella on hajalla ja se pitää korjata. Tulokset heikkenevät jatkuvasti, kuten saamme tiedotusvälineistäkin seurata. Seuraukset näkyvät jo nyt, lisääntyvänä pahoinvointina yhteiskunnassa, sekä kasvavina julkistalouden kustannuksina.

Alhaisen syntyvyyden maassa, jossa väestö ikääntyy kovaa vauhtia, ainoat selviytymiskeinot ovat pääoman ja työn tuottavuuden paraneminen, sekä työperäinen maahanmuutto. Joko tai, mieluiten molemmat, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Kaiken kannattelu on jatkuvasti harvempien hartioilla. Kannateltavien joukkoon puolestaan olisi tunkua. Jatkuvasti velaksi ei ole mahdollista elää, eivätkä muut valtiot halua suomalaisia elättää. Koulutuksen alennustilasta tulee velkaista hintaa, jonka maksaa tulevat sukupolvet.

Me emme tule jatkossa menestymään, jos koulutusjärjestelmä ei toimi. Tällä hetkellä trendi on selvä. Suomi on nyt tiellä, joka johtaa hyvinvointivaltion alasajoon, kiihtyvällä nopeudella. Ongelmat ovat olemassa ja onneksi niistä kirjoitetaan ja puhutaan. Valitettavasti puhutaan ja kirjoitellaan paljon myös vääristä asioista ja syyllisiä haetaan vääristä paikoista.

Ongelmana ei ole rahan tai opettajien osaamisen puute. Rahaa koulutukseen kaatamalla vaikeudet eivät myöskään mene pois. Tarvitaan parasta tietoa ja osaamista päätöksentekoon. Samoja virheitä ei ole varaa enää jatkaa.

Suomalaiseksi synnytään ja suomalaiseksi tullaan. Jokainen voi olla suomalainen. On kuitenkin tarpeen muistaa, että suomalaisena oleminen ja menestyksemme on erityinen juttu. Se vaatii erityisosaamista, jota ei voi saada ilman yhteistä koulutusta ja koulutuksen arvopohjaa. Globaalissa menestyvässä valtiossa asukkaat ovat yhtenäinen joukko eritaustaisia ihmisiä, jotka voivat olla erimielisiä asioista, mutta kunnioittavat edustuksellista parlamentarismia.

Suomessa toteutetaan koulutuspolitiikkaa, joka perustuu vääränlaiseen ihmiskuvaan: lapset ja nuoret ovat vain harvoin itseohjautuvia ja omatoimisia. Lähestulkoon kaikki eivät ymmärrä kantaa huolta huomisesta, tai rakentaa omaa tulevaisuuttaan. He eivät ymmärrä enää riittävästi oman tekemisen yhteyttä omaan tulevaan sosioekonomiseen asemaan, uramahdollisuuksiin, tai elämänlaatuun ylipäätään. Nuoret ovat usein näköalattomia ja päämäärättömiä ja juuri siksi he tarvitsevat meidän apuamme. Vastuu oppimisesta ei voi olla pelkästään oppijalla, vaan yhdessä myös kodeilla ja kouluilla.

Vaatimustason lasku on ollut myrkkyä koulutuksen tuottamalle osaamiselle. Olemme antaneet liiaksikin vallan lapsille ja nuorille itselleen. Osaamisella ei ole enää niin väliä, kunhan on jotain. Hyvä jos on edes yrittänyt, tai ollut yrittävinään. Oppijat saavat pitkälti päättää itse omasta osaamistasostaan, ja opettajat joutuvat olemaan kiitollisia kaikista tuloksista.

Hyvät opiskelijat pärjäävät aina, mutta erot heikoimpiin repeytyvät parhaillaan ylipääsemättömiksi railoiksi. Kaikkien ulottuvilla olevaan koulutukseen perustuva mahdollisuuksien tasa-arvo on pian muisto vain. Tuloksena tulee olemaan eriarvoisuuden lisääntyminen ja uudenlainen luokkayhteiskunta.

Ongelma ei ole vain 2. asteella ammattikouluissa tai lukioissa, vaan koko järjestelmässä. Juurisyyt ovat siinä, että lapsi etenee toistaitoisena vuodesta toiseen, ilman todellista osaamista.

Säälivitoset ovat tämän ilmiön, ruton, näkyviä paiseita. Asiat monimutkaistuvat ja ongelmat kertaantuvat. Eteneminen ilman osaamista on väärä viesti. Niin heikosti on vaikea edes suorittaa, etteikö se riittäisi vitoseen.

Lapsen kasvaessa haasteet lisääntyvät. Luokkien vaihtuessa varhaiskasvatuksesta ja eskarilta ala-asteelle ja edelleen yläkouluun, lapsen minäkuva alkaa rakentua sen ajatuksen päälle, että minä en osaa ja minä olen huono. Tämä vaikeuttaa muun muassa kielitaidon ja sosiaalisten taitojen oppimista, koulutaitojen kehittymistä ylipäätään. Tämä puolestaan on vain inhimillistä kääntää niin, että koulutus ei kiinnosta ja järjestelmä on vihamielinen, sekä tietenkin ihan paska. Yhteiskunta ei ole minun puolellani -ajatusmalli on ymmärrettävä defenssi itsensä ulkopuoliseksi tuntevalta. Ja mikä erityisen huolestuttavaa, samanhenkiset löytävät toisensa, saaden toisiltaan hyväksyntää ja turvaa.

2. aste tuottaa tasaisena virtana uusia merkonomeja ja muita ammattilaisia. Nuoria, joiden pitäisi olla valmiita siirtymään työelämään, tai jatkamaan korkeakouluopintoihin. Tämä on se kaunis ajatus, mutta tosiasiassa ongelmien juurisyy: 2. asteen rahoitusmalli ruokkii väärää ajatusta. Rahaa tulee valmistuneiden tutkintojen lukumäärän perusteella, ei objektiivisilla laadun ja onnistumisen mittareilla.

Yhtälö on huonoin mahdollinen ratkaisu laadukkaan koulutuspalvelun tuottamiseen. Ja samalla minkä tahansa julkishyödykkeen tuottamiseen. Valmistuneiden lukumäärä takaa rahoituksen ja tuotteen laadusta päättää tuottaja ilman objektiivista laadunvalvontaa? Rimaa voi rauhassa laskea alas.

Kaikkein ongelmaisimmat nuoret eivät enää vaivaudu käymään koulussa, ja jos tulevatkin kouluun ovat tunneilta jatkuvasti myöhässä. Tunneilla ei kuunnella, vaan levottomina häiriköidään opetusta. Osaamista ei synny. Samalla työrauhaongelmien kanssa tuskailevat opettajat joutuvat pinnistelemään säilyttääkseen edes jotain tasoa opetuksessa. Hyvätkin opiskelijat turhautuvat.

Nämä asiat eivät kuitenkaan enää muodostu esteeksi etenemiselle, tai edes valmistumiselle. Ratkaisuksi asioihin on valittu tässäkin ”hyväksi” havaittu riman laskeminen. Lähiopetuksessa ei ole pakko käydä, riittää että on kurssilistalla. Koska arviointi perustuu osaamisen arviointiin ja alin läpimenevä taso virallisten kriteerien mukaan on ”osaa ohjatusti -taso”. Tämä ongelma koskee nimenomaan ammatillisia taitoja ammattikoulussa.

”Osaa ohjatusti” on yleisenä ratkaisuna ja arviointiperusteena melkoinen paholaisen keksintö, mahdoton yhtälö hyvälle tulokselle. Sitä ei tulisi yhteisen edun, tai liioin yksilönkään edun nimissä käyttää, kuin aivan tarkoin harkiten ja poikkeustapauksissa. On hyvä muistaa, että melkein kuka tahansa osaa melkein mitä tahansa ohjatusti.

Yhä useampi nuori valmistuu avuttomana ja tietämättömänä. Puutteita on kieli-, luku- ja kirjoitustaidoista lähtien lähestulkoon kaikissa kriittisissä taidoissa. Ammattiosaaminen on isolla joukolla valmistuneita hyvin rajallista ja sitä murheellisesti täydentää puutteelliset elämänhallintataidot. Kaikkien nuorten jatko ei tule olemaan niin ruusuista, kuin se voisi olla. Yhteiskunta eriarvoistuu ja pahoinvointi lisääntyy.

Rahoituksesta päätettäessä pitäisi tiedostaa alenevan rajahyödyn käsite ja vaatia toimijoilta parempaa tuottavuutta, eikä pelkästään määrällisillä, vaan myös laadullisilla mittareilla. Jos toimitaan viisaasti, säästämme paitsi koulutuksesta, myös huonon koulutuksen seurannaiskustannuksista.

Rahoituksen tulee perustua opiskelijamääriin, eikä valmistuneiden määrään. Tällä hetkellä eniten kouluja työllistävät kaikkein haastavimmat nuoret, joista kuitenkaan rahoitusta ei tule, jos ei heitä saada valmistumaan. Tämä on se paradoksaalinen asetelma, joka johtaa rimojen laskemiseen. Ja lopulta, kun ei voi enää laskea, maahan kaivuuseen.

Yksi ratkaisu voisi olla antaa kokonaisten tutkintojen sijaan osatutkintoja. Se on todistus suoritetuista opinnoista 2. asteella. Niitä voidaan sitten hyväksi lukea, kun henkilö palaa opiskelijaksi opiskelutaidoiltaan valmiimpana tai motivoituneempana.

Hyvä kuitenkin muistaa, että mitä enemmän haasteita lapsella tai nuorella on, sen paremmin meidän pitää onnistua auttamisessa. Aina ei opettajien oma osaaminen riitä ja näihin tilanteisiin tarvitsemme erityisosaamista ja resursseja. Erityisen tuen todellinen tarve tulee kuitenkin pystyä tunnistamaan nykyistä paremmin, jotta resurssit voidaan kohdentaa sinne, missä niitä eniten tarvitaan. Esimerkiksi kännykkäriippuvuus, tai ylipäätään puutteelliset elämänhallintataidot, eivät voi olla automaattisesti erityisen tuen perusteita, vaan vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksesta on syytä palauttaa takaisin kouluista koteihin. Erityinen tuki väärässä paikassa on kuin vääränlaista rakkautta – karhunpalvelus, joka hoitaa oireita, mutta ei itse sairautta.

Kun vaaditaan enemmän, saadaan enemmän. Rimat pitää kaivaa maasta ja korjata samalla suomalainen koulutusjärjestelmä sen alennustilasta. Apuna viisaus ja osaaminen, jotka meillä on jo vuosikymmenet ollut, mutta joita emme jostain syystä enää kunnioita.

”Non scholae, sed vitae discimus” – emme opiskele koulua vaan elämää varten. Pelkillä todistuksilla ja tutkinnoilla ei ole mitään arvoa, jos niiden takana ei ole todellista osaamista. Olemme matkalla tilanteeseen, jossa koulutusjärjestelmä tuottaa lisää tutkintoja ja titteleitä, mutta samalla jatkuvasti vähemmän ja vähemmän varsinaista osaamista.

Tutkinnot ilman osaamista ovat kuin keisarin uudet vaatteet: kaikki ihastelevat, kuinka paljon ja hienoja tutkintoja meillä onkaan. Vaarana on tutkintoinflaatio, tutkinnon arvon alenema. Oppivelvollisuuslaki määrää oikeuden ja velvollisuuden osallistua opetukseen. Se ei takaa oikeutta tutkintoon. Tutkinto ei voi olla pelkkä todistus, jonka saavat kaikki. Se pitää ansaita.

Suomalaisuus on erityinen juttu. Sitä voi opettaa ja se pitää oppia.