(Julkaistu alunperin 27.2.2020)

Olen syntyperäinen helsinkiläinen, ja asuin pitkään Espoon Matinkylässä. Nelikymppiselle, ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneelle muutto Etelä-Karjalaan voisi olla suurikin shokki. Meren, palvelujen ja metron varrelta metsän ja Saimaan keskelle alueelle, jossa elämiseen ja kaupassa käyntiin aidosti tarvitaan esimerkiksi autoa, eivätkä kauniit puheet autottomuuden ihanuudesta enää päde.

Eläminen Lappeenrannassa on erilaista. Täällä ihmiset saattavat spontaanisti tervehtiä kävelyllä, he hymyilevät enemmän, ja murre lämmöllään sulattaa sydämen. Pääkaupunkiseutuun verrattuna ihmisillä ei tunnu olevan kiire mihinkään, vaan askellus on verkkaisempaa. Täällä on tilaa elää ja hengittää. Espoo on kulttuurien sekahedelmäsoppa, kun täällä taas törmää ainoastaan venäläisiin.

Matinkylässä ei mielellään yksin kävellyt myöhään illalla, tai ainakin vältteli tiettyjä alueita, mutta Lappeenrannassa sellaista turvattomuuden tuntua ei kohtaa. Matinkylässä miljoonan euron rantatalosta ei ollut kuin alle kilometri alueelle, missä autoja poltetaan. Täällä tuonkaltaista kuilua ei ole.

Maakunnan arvoa asuinpaikkana ei helposti näe pääkaupunkiseudulta käsin, sillä ihminen ei tiedä paremmasta ennen kuin pääsee arjessaan sen kohtaamaan. Minä sain siedätyshoitoa maakuntaa kohtaan seurustellessani joutsenolaismiehen kanssa, ja pienin askelin myös Etelä-Karjala vei sydämeni. Nyt reilut puoli vuotta Lappeenrannassa vakituisesti asuneena en voisi kuvitella mitään muuta paikkaa kodikseni.

Lappeenrantalaiset voivat hyvällä syyllä olla ylpeitä kotiseudustaan. Selvää on tietenkin, että elämisen edellytyksistä, erityisesti työpaikkojen olemassaolosta ja mahdollisuudesta liikkua on pidettävä kiinni. Toisin kuin pääkaupunkiseudulla, täällä joukkoliikenne on kiva lisä, mutta yksityisautoilu on liikkumisen, työpaikkojen ja yritysten kova selkäranka.