1990-luvulla teini-ikäänsä eläneenä on vaikea ymmärtää, miten nykyajan ihmiset enää selviytyvät tässä elämässä. Nuorena iltojeni riemuna olivat Pulttiboisien ja Kummelin sketsit ja imitaatiot. Lapsena luin äitini aapista, jossa tummaihoinen lapsi pesi kasvojaan, mutta hipiänsä ei vaalentunut pesusta huolimatta. Ala-asteen seinällä kiersivät aakkoset, ja N-kirjaimen kohdalla oli N-sana. Laululeikeissä sai pukeutua intiaaniksi ja oli selvää, että kaikki osallistuivat joulujuhlaan rinta rottingilla Enkeli Taivaan virttä seisaallaan veisaten. Ysäriteinin kehonkuva ja maailma ei ole järkkynyt, vaikka olen kymmeniä ja kymmeniä kertoja käynyt toksisessa kinkunsulattelujumpassa. 

Nyt menen twerk-tunnille ja saan aluksi puolen tunnin historia- ja etiikkaluennon siitä, miten tanssinopetus ei ole kulttuurista omimista, vaan moraalisaarnalla muistetaan kunnioittaa tanssilajin alkuperäisjuuria. Miss Suomen ystävä julkaisee kuvan ja kirjoittaa kuvatekstin someen ja missi saa potkut silmien venyttelystä. Fröbelin palikat ovat –90 luvun musiikkivideossa tehneet samoin ja alkaa selvittelyt, mitä tehdään. Pirkka-Pekka Petelius pyyteli jo aiemmin anteeksi tekemäänsä sketsiviihdettä, vaikka oli aikanaan yksi maamme arvostetuimmista viihdetaiteilijoista. 

Mikä tätä ihmiskuntaa nykyisin vaivaa? Voiko mitään huumoria enää esittää ilman, että syyllistyy stereotypiointiin? Mille nykyään saa enää nauraa, koska teatterissa ja vitseissä viihdearvo monesti perustuu hauskuuteen jonkun kustannuksella tai nimenomaisesti stereotypioihin? Suomalainen turisti vyölaukkuineen ja tennissukkineen etelässä, naiseksi pukeutunut mies, muodokas nainen sihteerikkönä tai vaikkapa puhetyylin matkiminen tai lukihäiriön omaavan videoille nauraminen, alatyyliset vitsit -kaikki pannassa nykyisin ja jo sen ihmettelykin, että eikö maailmassa voisi olla jotain rotia, aiheuttaa yleistä paheksumista ja joku pahoittaa aina mielensä.  

-Kuten tulee pahoittamaan tästäkin kirjoituksesta. Kuitenkin myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Ja olen sitä mieltä, että tarvitaan jotain oikeita murheita ennenkuin tämä hulluus loppuu. Sota, pandemia tai muu vastaava, joka laittaa asiat järjestykseen sen mukaan mikä on oleellista. On eri asia, jos jotakin tehdään nimenomaisesti loukkaamistarkoituksessa, kuin että jokin on vilpitöntä huumoria tai jonkin aikakauden tuote. Ehkä kuitenkin nykyään on muotia myös pöyristyä julkisesti ja saada sillä kiillotettua omaa kilpeään. Olemalla mukamas suvaitsevainen, mutta tuomita ankarasti erilaiset näkemykset kuin omansa.  

Ymmärrän kyllä, että monet asiat ovat muuttuneet, ja on hyvä, että jotkin asiat ovat jääneet menneisyyteen. Näistä esimerkkeinä “joka vitsaa säästää se lastaan vihaa” ja että “lasta ei saa nukuttaa syliin, kun se tottuu siihen”. Kehitysvammaisia ei enää piiloteta peräkamareihin tai ulkorakennuksiin eikä harjoiteta huutolaiskauppaa. Mutta joka asiasta loukkaantuminen ja mielensäpahoittaminen vievät ihmiseltä mielenterveyden. Emme me saa tätä maailmaa koskaan sellaiseksi, etteikö joku tuottaisi meille pettymyksiä tai ole eri mieltä asioista kanssamme. Myös eriävät mielipiteen tulee suvaita ja yrittää ymmärtää niiden taustat.  

Että kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun muut niin mielensä pahoittivat.