En tiedä onko olemassa mitään niin yhtä kunnioitettavaa ja tärkeää työtä, kuin omaishoito. Ihminen joka pyyteettömästi hoitaa läheistään ja näin samalla antaa hoidettavalle mahdollisuuden olla kotona turvallisessa ympäristössä ja tukee hoidettavan toimintakykyä liikkumisella sekä kotitöihin osallistamisella, toisin kuin jotkin hoitolaitokset jotka viime aikoina ovat paistatelleet julkisuudessa hyvinkin negatiivisten tapahtumien ja vakavien puutteiden johdosta.

Suomessa oli vuonna 2019 noin 46 000 omaishoitajaa ja hoidettavien jakauma oli hyvinkin ikäihmispainoitteinen. Peräti 67% hoidettavista oli yli 65 vuotiaita ja yleisin syy hoidon tarpeelle oli muistisairaus. Omaishoidolla kunnille kertyi säästöjä 2019 reilusti yli 2,5 miljardia euroa jos se lasketaan kokonaiskustannuksista, kuten hoitajien palkoista, lääkärien, keittäjien ja laitoshuoltajien sekä muiden välillisten menojen aiheuttamista kustannuksista. Säästöjen johdosta jokainen kunnanjohtaja kehuu vuolaasti omaishoidon tärkeyttä, mutta unohtaa usein sen tosiasian että omaishoitajat tekevät työtään vain muutaman sadan euron kuukausipalkalla.

Omaishoidosta puhuttaessa täytyisi myös muistaa ne äidit ja isät jotka toimivat vammaisen tai sairaan lapsen omaishoitajana. Omaishoidettavien lasten määrä kokonaishoidettavista on vain 16% ja onkin huomiota herättävää kuinka vähän lasten hoidolle myönnetään omaishoitoa ja kuinka vähän ylipäätään asiasta puhutaan. 

Tähän vaijettuun omaishoidon muotoon ovat myös useat kunnat tarttuneet ja kaikessa hiljaisuudessaan ryhtyneet leikkaamaan lasten omaishoidontukea koulunsa aloittaneen vammaisen tai sairaan lapsen kohdalla. Rahallinen leikkaus voi olla peräti 100 euroa joka kuukausi noin 400 euron omaishoitajan kuukausikorvauksesta eli melkein 25%. Omaishoidon leikkauksen syyksi ollaan kerrottu lapsen käynti koulussa joka on katsottu olevan kodin ulkopuolista toimintaa.

On aivan käsittämätöntä, että Suomessa jossa on pakollinen oppivelvollisuus, niin se rinnastetaan kodin ulkopuoliseksi toiminnaksi ja tämä pakko leikkaa jo entuudestaan pientä omaishoidontukea merkittävällä summalla joka kuukausi. Korkein hallinto-oikeus on antanut asiasta useita ratkaisuja ja kaikissa on yhteistä se että pakollinen oppivelvollisuus ei ole kodin ulkopuolista toimintaa ja näin se ei myös saa vaikuttaa omaishoidontukeen sitä alentavasti. Tätä Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä eivät lukuiset kunnat kuitenkaan ole noudattaneet vaan jatkaneet leikkauksiaan.

On varmasti syytä nostaa esille myös se tosiasia, että kunnat jotka jättävät noudattamatta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä etsivät säästöjä usein myös perusopetuksesta. Nämä kouluihin kohdistuvat säästötoimenpiteet heijastuvat aina ensin vammaisten ja sairaiden lasten tarvitsemiin tukitoimiin, kuten koulunkäyntiavustajiin ja luokkakokoihin. Lapsi joka käy koulua erityisentuen päätöksellä ja tarvitsee pienryhmän opetusta sijoitetaan säästöjen toivossa isoon luokkaan jossa saattaa ryhmäkoko olla yli 24 oppilasta. Tämä säästötoimi heijastuu lapsen henkisenä pahoinvointina ja oppimisvaikeutena, tästä myös aiheutuu kunnille merkittäviä menoeriä tulevaisuudessa.

Aivan liian usein näitä perusopetukseen liittyviä säästöjä perustellaan kunnan heikolla taloudella ja sopeuttamisella. Mielestäni säästökohde joka kohdistuu lapsiin on aina huono valinta ja sen vaikutukset heijastuu aina tulevaisuuteen. Kunnat myös perustelevat lasten omaishoidon leikkauksia sillä että lapsen vanhempi ei ole hoitovastuussa lapsen ollessa koulussa, vaan hoitovastuu on tällöin koululla. On kuitenkin tosi asia että koululla ei ole likienkaan mukaan hoitovastuuta vaan hoitovastuu on aina vanhemmalla. Tämä ajattelutapa on myös suuressa ristiriidessa sen tilanteen kanssa jossa omaishoidettavana on esimerkiksi täysi-ikäinen perheenjäsen, tämän omaishoitaja voi käydä päivisin kokoaikaisessa palkkatyössä eikä häneltä leikata omaishoidontukea sillä perusteella, että omaishoidettava ei ole työssäkäyntiaikana hänen hoidettavanaan.

Vaikka omaishoidon tarpeen arvioinnin perusteet pitäisi olla yhtäläiset, niin lapset ovat kuitenkin eriarvoisessa asemassa vammasta tai sairaudesta riippumatta. Kunnan sosiaalityöntekijät usein kuvitelevat, että vanhempi oli se sitten äiti tai isä hoitaa lasta joka tapauksessa kotona ollessaan. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että vammaisen tai sairaan lapsen vanhemman on suurella todennäköisyydellä jäätävä pois työelämästä tai vähintäänkin tehtävä lyhennettyä työaikaa hoitaakseen lastaan kotona sekä kuljettaa tätä mahdollisiin kuntoutuksiin ja terapioihin. Tämä ajattelutapa johtaa myös usein kielteiseen omaishoidon tuen päätökseen.

Vammainen tai sairas lapsi on liian usein kahden eri säästökohteen keskiössä ja on suorastaan käsittämätöntä kuinka vähän asiasta puhutaan, siitäkin huolimatta että kunnat rikkovat lakia ja osoittavat täydellistä välinpitämättömyyttä omaishoitajia kohtaan. Olisiko nyt aika ottaa omaishoitajien pyyteetön työ vakavissaan ja lopettaa laittomat leikkaukset, sekä miettiä toteutuuko tämän kaiken keskellä se tärkein, eli lapsen etu?

Nico Ojala

nico.ojala72@gmail.com

Kuntavaaliehdokas PS

Iniö