Venäjän odotettavissa olleet mutta pihalla olevat johtajat yllättäneet drooni-iskut paljastivat Euroopan löysien lutkujen johtajien sitoutumisen puolustautumiseen. Tässä ajassa ei ole tinkimättömään puolustukseen sitoutuneita johtajia rajamaiden ulkopuolella.

Ainoa reaktio oli ampua osa hyökkäävistä aseista alas ja uhota rakentavansa droonimuurin. 

Ensimmäisenä kannattaa huomioida, että mitään droonimuuria tuskin tulee kymmeneen vuoteen. Se vaatisi itärajan tuhansille kilometreille ilmatorjuntaa. Sen rakentaisi Eurooppa, jolla ei ole oikein mitään. Parhaassakin tapauksessa Venäjä tietenkin pyrkisi ylikuormittamaan muurin ja siten murtaisi sen paikallisesti. Muurin voi siis unohtaa. Pelkästään päätöksenteko voi ottaa vuosia, jos se tapahtuu EU-tasolla.

Muuri itsessäänkin on kuvainnollisesti vain käden nostamista suojaukseen tönivää kovista vastaan. Kovis ei siitä väsähdä ja etsii paikat jatkaa tönimistä.

Karu tosiasia on, että lännen pitäisi ampua droonien lähteet. Pitäisi siis ampua Valko-Venäjälle, ellei Venäjälle asti.

Huomiolle pantavaa on, että kolmesta iskusta kaksi tehtiin Puolaan, vaikka maa on sotilaallisesti vahva. Ukrainan sodan läheisyys tietenkin oli taustasyy, mutta samalla Puolan vahvuudella ei ollut turvaa tuovaa arvoa.

Venäjä tietää lännen löysyyden ja jatkossa turruttaa meitä iskuihin näin:

1. Drooni-iskut Puolaan toistuvat vaihtelevassa tahdissa ja mittaluokassa.

2. Liettuaan isketään seuraavaksi (toki Romaniaankin jo lennettiin). 

3. Jossain vaiheessa ammuttaneen yksittäisiä ohjuksia ilman räjähteitä ikään kuin harhautuneina.

4. Ikävimmillään Venäjä hyökkää Liettuaan ja yhdistää Kaliningradin Krimin tyyppisillä iskuilla. Venäläisvähemmistöistä nousee hyökkäyksen tukijoita ja suorittajia Donbasin tapaan. Koska aluevaltaus on vähäinen kulma syrjäseutuja, useimpia Nato-maita ei oikein kiinnosta.

Nyt oli aika näyttää puolustustahtoa Mark Ruttelta ja von der Leyeniltä mutta suutariksi jäi. Se saattaa olla merkki laajemminkin monien Nato-maiden sitoutumisesta itärajan puolustamiseen. Se kiinnostaa minua, koska Naton voima on aseiden lisäksi kiinni tahdosta, jota ei oikein näytä olevan. Siksi on elintärkeää, että Suomi on mukana JEF-joukossa. Se ollee kovan paikan tullen ainoa oikeasti asioita tekevä taho. Lienee sattumaa iskujen näkökulmasta, ettei Puola ole JEF-maa.

Joka tapauksessa ei näytä hyvältä. Kuten aiemmin olen kai useastikin toistanut, vastuu on niiden otettava, joita ongelma eniten koskettaa. Muiden apuun ei kannata luottaa, vaikka se kaikki on kotiin päin. 

Nato antaa ohjuksia ja tiedustelutietoa sekä hajanaisesti muuta vähäisemmin. Pohjoismaiden ilmavoimat ovat tärkeä tuki, jos tiukan paikan tullen on tahtoa käyttää sitä. Jos ei ole, pohjoinenkin liittolaisuus romahtaa.

Mistä liittolaisuudessa on kyse? Se on vain näkymätön mutta kirjattu lupaus auttaa. Jos lupausta ei lunasteta tarpeen tullen, liitto katoaa. Uskomukseni on, että tosiasiallisia liittolaisiamme ovat pohjoiset maat ja Yhdysvallat. Muut ollevat sitä lähinnä muodollisesti. Lisäksi tiukan paikan tullessa johtajalla on suuri merkitys. Jos hän ottaa vastuun ja puolustamisen tosissaan, hän on myös valmis ottamaan riskejä. Nyt sallittiin käytännön tasolla loukata aseilla Naton rajat ja rikkoa rauha Naton ilmatilassa. Nyt puheet eivät auta.