On 02 Apr, 2020 0 Comments

Pandemia ja sen uudet käytännöt eivät jätä rauhaan ketään, ei edes mediayhteiskunnan valtaan päässyttä toimittajaa, journalistia ja lehtiemme kolumnisteja ja päätoimittajia. Myös he joutuivat osaksi samaa hetkessä uudelleen muotoutuvaa pandemiayhteiskunnan myllytystä. Tässä muutoksessa nopeat syövät, jälleen kerran, hitaat mediamme.

Perinteinen media ja sen narratiivinen kerronta ei sovi nyt käytävään reaaliaikaiseen tiedonvaihtoon pandemiasta ja sen käsittelystä, eikä samalla vaikutuksista globaalissa, mutta saman aikaan myös hyvin erilaisissa kulttuureissa Aasiassa, Afrikassa, Amerikassa ja Euroopan hyvin erilaisissa ympäristöissämme ja myös paikallisissa selviytymistarinnoissamme.

Mediayhteiskunnat ympäri maailmaa joutuivat nekin etätyöhön ja ovat raportoinneissaan yhä enemmän riippuvia sosiaalisen median ja sinne kirjoittavien asiatuntijoiden keskinäisestä tiedonvaihdosta, josta perinteinen raportointi, journalistinen tapa käsitellä moniäänistä yhteiskuntaamme, on mahdotonta.

Ennen pandemiaa näitä kanavia, sosiaalisen median jättejäkin, käytettiin lähinnä vain perinteisen median täytteenä. Nyt ne ovat monelle meistä päälähde ja muutos on tapahtunut myös keskushallintomme tiedottamisessa, joskin odotetun hitaasti.

Eilisen päivän tiedoilla ei niilläkään ole juuri käyttöä takavuosien kolumnistien ja pääkirjoitusivujen hitaana analyysinä sellaisesta ilmiöstä, jonka prosessointi on käyty yhteisesti sosiaalisen median sisällä ja osana nyt räjähdysmäisesti kasvanutta työskentelyä suljetussa ympäristössä etätyössä sekä etäkoulutuksessa.

Myös opettajat ovat oppineet uuden työskentelytavan sekä sen monet edut aiempaan oppimisympäristöön verrattuna. Nuoret, uusi kasvava sukupolvi, otti muutoksen vastaan osana luonnollista kasvuympäristöään. Iäkkäämmät olettavat palaavansa pandemian jälken takaisin perinteiseen työympäristöönsä. Tällainen ajattelu on suurten muutosten yhteydessä hyvin tyypillistä innovaatiorakenteiden muuttaessa toimintaympäristöjämme ja myös paradigmaisesti maailmankuviammekin. Hyvin usein muutoksen taustalla on ollut pandemian kaltainen kulkutauti, rutto, mutta sen sairastaminen vei vuosisatojakin. Näin muutokset olivat hitaita.

Journalistin ja toimittajan on vaikeampi sopeutua sellaiseen ympäristöön, jossa käsite raportoinnista on vierasta Jumalan sanan julistamista pääkirjoitussivuilla. Toimittajan työ kun on ollut juuri ylläpitää perinteistä siitä raportoidenkin. Politiikan toimittaja tai urheilutoimittaja ovat tästä tyyppiesimerkkejämme silloinkin, kun urheilutapahtumia ei enää ole lainkaan. Näytettäköön vanhoja kisalähetyksiämme. Olympialaisia voi niitäkin siirtää hamaan tulevaisuuteen. Luonnonvaroja hoitava maanviljelijä ei voi siirtää peltojensa viljelyä pandemian surauksena tuleville kesille.

Me emme kirjoita jo pitkän tradition hankkineen sosiaalisen median sisällä menneen maailman raportteja tai analysoi kolumnisteina muiden kirjoituksia, ikään kuin viralta pantu Jumala päätoimittajinamme tai mielipiteitä lehtiin kirjoitellen.

Se aika on nyt viimeinkin ohi. Se on kuin aprillipäivän pila, jota kukaan meistä ei erota pilaksi muiden valeuutisten rinnalla. Mediayhteiskuntamme joutui toki murrokseen jo paljon ennen pandemiaa, siinä missä demokraattinen yhteiskuntamme ja puoluelaitoksemme, mutta vasta pandemia muutti niiden paradigmaisen, maailmankuvallisen rakenteemme ja samalla myös talousmallimme selviytyä näistä kriiseistämme, joiden hoitoon osallistuu nyt liki 8000 miljoonaa ihmistä. Maailmansotiimme joutui aikanaan sopeutumaan tästä vain murto-osa. Tästä huolimatta nämä sodat muuttivat globaalia ja kansallista maailmamme uskomattoman paljon ja me myös sopeuduimme näihin muutoksiin myös yksilöinä ja paikallisina yhteisöinämme.