By Matti LuostarinenOn 06 Aug, 2019 0 Comments

Takavuosina Suomi oli maailman lukutaitoisin kansa. Ei ole enää. Kouluun tulee lapsia, joista osa on valmiiksi lukutaitoisia ja osa ei tunne kirjaimia lainkaan. Erot ovat valtavia. Tytöt ovat hieman poikia edellä mutta hajonta taas poikien kohdalla suurempi. Koulun jälkeen lasten kodeista kirjahyllyt ovat kadonneet. Tutkimusten mukaan nuorten sanasto on hätkähdyttävän heikko, kirjoittaa emeritukseksi siirtynyt kansalliskirjastomme johtaja, tutkija ja tietokirjailija Kai Ekholm (HS 6.8. 2019).

Kirjojen ostoon suomalaiset käyttivät vuosi siten 70 euroa ja alkoholiin 620 euroa. Se kertoo kaiken arvotuksistamme. Kun menet venäläiseen kotiin, vaatimattominkin on sisältä kuin pienoiskirjasto. He näyttävät rakastavan kirjoja myös Karjalassa ja suuria kirjallisuuden nimiä. Heistä voi myös keskustella jos muu aihe on vieraampi.

Suomalaiset rakastavat lukuja. Kerrottakoon siis niitä. Maailmalla julkaistaan noin kaksi miljoonaa kirjaa joka vuosi. Suomessa niistä ilmestyy runsas 10 000. Itse tuotan niistä keskimäärin vajaan kaksi kirjaa joka vuosi. Artikkeleita, esseitä ja blogeja syntyy liki joka päivälle. Ne ovat sähköisiä ja lukijoita pelkästään kotisivuni (www.clsuterart.org) kautta tulee vuosittain noin kolme miljoonaa nykyisellä tasollaan.

Määrä on kasvanut joka vuosi ja lisäksi hyppäyksittäin. Suomalaisten osuus lukijoissani vähenee kaiken aikaa. Forssalaiset ja hämäläiset eivät tunne minua kohta lainkaan. He eivät kuulu lukijoihini. Heidän suhteellinen osuus lukijoistani vähenee samaan aikaan kun se on muualla lisääntynyt. Väki Hämeessä vähenee, ikääntyy ja lukutaito siirtyy sekin muuttajien mukana.

Suomalainen maaseutu ja sen pientaajamat eivät kykene ylläpitämään sellaista kulttuuria, jossa elimme 1970-luvun Suomessa saati agraarin tai teollisen yhdyskunnan kultaisina vuosikymmeninämme. Näin tuote kirjana on sekin myytävä muualla kuin syntysijoillaan. Näin perinteinen maakunnallinen kirjallisuus on sekin katoavaa kansallista kulttuuriamme myös identiteetin perustana. Maakunta ei ymmärtänyt tukea sitä ajoissa identiteettinsä tärkeimpänä perustana.

Paljonko käytämme varoja kirjastoihimme? Suomalainen kotitalous maksoi kirjastojen ainehankinnoistamme 13,70 euroa viime vuonna. Se on likimäärin mustikkalitran hinta. Saa sillä kai pari tuoppia oluttakin. En itse käytä, mutta paljonhan se ei ole. Jokaisen kirjan saa kuitenkin vaivatta käsiinsä ja omani, yli sata kirjaa, ilmaiseksi.

Minä itse kustannan ne ja maksan siitä, että kuluttaja saa kirjansa luettavakseen. Kirjan tekemiseen käytän aikaa normaalin työvuotta enemmän aikaani ja taustalla on myös hiven koulutusta ja kokemustakin puolen vuosisadan ajalta. Ilmiö on oman aikamme tuote. Ei ole kulttuuria joka olisi voinut siihen puuttua Hämeessä ja Forssassa eläen. Jokioisiin siirretty tiedeyhteisö (MTT) oli sekin kuin kannettua vettä kaivossa. Se kuivui kokeiluna pohjaveden puuttuessa.

Pyrin popularisoimaan viestini ja myös kirjoittamaan aasialaiselle reaaliaikaisesti valvoen oikeaan aikaan aamuyöstä. Lukijat Brysselissä saavat saman tarjottimella, mutta hieman myöhemmin ja myös jo muuttuneenakin tarvittaessa.

Kun kirjoitan Tuvalusta, huomattava osa heistä lukee sen saman päivän aikana. Se yllättää aina kokeneenkin roboteille kirjoittavan digikirjoittajan. Suomalaiset eivät ole tässä mitenkään maailman huippua. Tästä harhasta olisi syytä herätä kouluissamme ajoissa. Jos tätä taitoa ei ole hankittu, sitä ei voi myöskään siirtää seuraavalle sukupolvelle. Emme elä enää Väinö Linnan Suomessa kirjoittajina, kirjailijoina.

Kirjoittajan on arvostettava lukijansa kulttuuria. Samalla heistä on tehty yksityisyrittäjiä, jotka pitävät yllä kustantajiaan. Suomen kansalaisista runsas kymmenen prosenttia käy kirjastossa useammin kuin kymmenen kertaa vuodessa.

Yliopistovuosinani asui siellä ajoittain. Kalevan talossa oli tiedekirjasto, jota pidin yllä ja joka oli yliopiston suurin. Luostaristen suku omisti aikanaan myös kirjapainon lehtipainona Itä-Savossa Savonlinnassa. Se oli samalla ensimmäinen painotalo, joka maassamme siirtyi digiaikaan jo 1980-luvulla.

Digiaika muutti kaiken. Onko sillä merkitystä millaista tuotetta luet ja missä muodossa? Miksi synkistellä ja syyllistää, eikö lukeminen ole jokaisen henkilökohtainen asia? Kysyy Kai Ekholm kirjotuksessaan ja vastaa samalla. EI OLE.

Keskustelin aiheesta talousalueemme toimittajan kanssa koskien viimeisintä kahta kirjaani, jotka ovat samalla kuvitettu omistaen kuvat niin ikään kuihtuvalle osaamisellemme, lasitaiteen mestareille ja alan “Cystal art” suurille nimillemme. Hekin ovat lähtöisin Hämeestä ja unohdettuja. Olen pyrkinyt keräämään heidän taidettaan talteen jo yli neljä vuosikymmentä.

Ilmiö kun on samalla hyvin kansainvälinen ja globaali tapa lähestyä käsitaiteen kulttuurista kirjoamme ja innovaatioiden syntyä sekä leviämistä.

Kotini ja puutarhani on samalla laboratorioni. Välineellinen tiede ja laboratoriot robotteineen on eri asia kuin ihmistieteet ja kirjastot sekä arkistot. Niiden työn ja tulosten kirjaaminen ja siitä kirjoittaminen on kokonaan eri maailmasta syntyvää tekstiä. Se ei onnistu, ellet ole sen kulttuurin tuote. Sellaista ei voi popularisoida jota ei tunne.

He (Crystal art) ovat samalla lähellä käsitettä ja manifestiani “Cluster art tai Art of clusters”. Se on myös kotisivuni nimi. Näin koen sen olevan omalla tavallaan yhteistä rintamaa ja yhteistä samaa taistelua, josta Kai Ekholm on aidosti huolissaan.

Verbaalinen viestintä ja varhaisempi taide ovat samaa yhteistä kehittyvää kieltämme, vuosituhantista evoluutiota, jossa digiaika toi oman paradigmaisen, kaiken alleen peittävän loikkansa.

Digiaika on tekemässä selvää jälkeä hauraasta kulttuuristamme, kuten odottaa saattokin, vain muutaman pakkasyön jälkeen syntyvästä jääpeitteestä kantaa kokonainen kansakunta ja sen lyhyt valtiollinen itsenäisyytemme sekä omalaatuinen onomatopoeettinen kielemme ja kulttuurimme. Yhdysvallat on tyyppiesimerkki kulttuuristamme, joka peitti alleen satoja kulttuureja. Reservaatti ei siinä paljoa merkitse.

Kirjaa kun luetaan Suomessa päivittäin enää 8-13 minuuttia. Vessassa vietetään aikaa paljon enemmän. Se kun kuvaa kulttuurimme muutoksesta kaiken oleellisen. Multimodaalinen lukeminen verkostossa, tai valmiiksi luettujen äänitysten kuunteleminen, ei ole sama asia kuin lukea kirjansa kirjastossa tai kotonaan kirjahyllystä sen löytäen.

Kansalaisten enemmistö kun kuvittelee lukevansa kirjoja ja lehtiä netistä. Se ei ole sama asia ensinkään. Verkossa vietetään noin vuorokausi viikossa ja sen tenttiminen toisi koulutodistukseen hylätyn arvosanan. Oli aine mikä tahansa. Viime vuonna äänikirjojen lukeminen ohitti sähkökirjojen lukemisen. Onko muodolla edes väliä, kysyy Ekholm ja vastaa yhdellä sanalla. ON.

Meillä ei todellakaan ole käsitystä, mihin Suomi on menossa lukijoineen ja kielensä, kulttuurinsa kanssa. Ekholm kuvaa Suomen kulttuuriksi, joka vaihtaa lukemisen kaljakelluntaan. Kirjallisuudessa kun ei ole kyse vain markkinoinnista, kirjailijasta ilman palkkaa, van myös muistin, kielen ja ymmärryksen siirtymisestä. Kulttuuria on vaikea siirtää, jos sitä ei ole itse saanut. Yhdysvalloissa sitä ei löydy alkuperäisenä enää lainkaan. Vain outoja levottomuuksia kuin sisällissotaan ajautuneessa kulttuurissa.

Toki slummikulttuuri on oma lukunsa sekin, kulttuuri siinä missä mikä tahansa kulttuurimme. On surullista, ettei lukemisen seuranta kiinnosta opetus- ja kulttuuriministeriötä, säätiöitämme, päättää Kai Ekholm kirjotuksensa. Mielestäni se ei ole surullista vaan ajan kuva, jossa omat kirjailijamme luovuttavat työnsä kustantajille ilmaiseksi, toisin kuin Juhani Aho ja Mika Waltari aikanaan. Sivistyksemme ja kulttuurimme oli näin olematon ja lyhytaikainen ilmiö, ohimenevä kausi historiassamme.