On 14 Nov, 2019 0 Comments

Maantiede on tieteistämme vanhimpia. Löytöretkeilijät avasivat eurooppalaisille maapalloamme ja mukana oli myös suomalaisia. Heistä ehkä parhaiten muistamme koillisväylän ja Jäämeren ensimmäisenä purjehtineen Adolf Erik Nordenskiöldin (1878-79) ja hänen miehistönsä huikean saavutuksen. Karttalaitoksemme on sekin maailman vanhimpia ja koko maan kattava kolmiomittaustorniemme verkosto kertoo maantieteen etenemisestä kohti nykyistä GIS (Geographical Information System) sateliittien avustamaa ja jokaiselle meistä autostamme tuttua navigaattoriamme.

Aluesuunnittelussa meidän tulisi ymmärtää käyttää jo rajatonta spatiaalista aluetta rajojen rikkoman regionaalisen rinnalla. Tietokoneet kun tekoälynsä avustamana kykenee yhdistämään miljoonia tietojamme samaan aikaan, jolloin rajojen käyttö on usein turhaa ja myös vahingollista sekä luonnolle että taloudelle, kulttuuriselle ja sosiaaliselle elämällemme. Samalla maaseutu ja sen kunnat unohtuivat, luonnonvarojen käyttö ja metropolien tapa hukkua Jäämeren sulaessa. Siihen olisi varauduttava ajoissa myös Suomessa, hoidettava hallintomme kuivalle maalle ja lähempänä kansaa, luonnonvarojamme ymmärtäviä yhteisöjämme. 

Luonnonmaantieteen ja kulttuurimaantieteen rinnalla maantiede jakautuu muihin erikoistieteisiin ja samalla niitä tukeviin tieteisiin. Ihmistieteistä sosiaalimaantiede ja suunnittelumaantiede ovat itselleni läheisiä yhdyskunta- ja aluesuunnittelusta, mutta myös niistä graduni tehden rinnan luonnonmaantieteen kanssa. Tein niitä siis useampia ennen lisensiaatti työtäni ja ensimmäistä väitöskirjaani. Poikki- ja monitieteisyys on nykyisin innovaatiopolitiikan tärkein vaatimus. Tähän oli varauduttava heti opiskelun ensimmäisinä vuosina.

Väitöskirjani olisin voinut siten tehdä sekä biotieteitten ja luonnontieteitten kautta, mutta tein sen yleisestä maantieteestä. Samoin toisen väitöskirjani myöhemmin kokonaan luonnontieteille vieraasta sosiologiasta Turun yliopistoon, jossa myös työskentelin vuosikymmeniä rinnan Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kanssa alkaen 1970-luvulta. Se oli hyvin rikasta aikaa myös Suomen Akatemiassa ja Korkeakouluneuvostossa työskennellen. Suomalaiset arvostavat näitä instituutioitamme, lukien tämän päivä Helsingin Sanomia.

Maataloustieteet ja niiden sovellutukset tulivat tutuksi kolmen vuosikymmenen ajan MTT:n (Maatalouden tutkimuslaitos) laboratorioissamme. Nykyisin luonnonvaralaitoksemme tutkimuslaitoksina on yhdistetty koskien peltoja, metsiä, soita, riistaa, kaloja ja runsaat vesistömmekin ja luonnonvaramme yhdistäväksi Luonnonvarain tutkimuslaitokseksi (LUKE). Kyse on soveltavasta tieteestä ja tutkimuksesta, jota ei olisi ilman perustieteitämme ja -tutkimustamme yliopistoissamme. Pirstaleinen tiede oli koottava meillä yhdeksi laitokseksi.

Tiede on aina “löytöretkeilyä” ja niiden kautta hankittavaa uutta tietoa. Viimeisten tutkimusten mukaan suomalaiset arvostavat ja luottavat tiedeyhteisöön ja tiedeyliopistoon. Kansallisista instituutioistamme vastaavalle 90 %:n luotettavuus tasolle pääsevät vain armeijamme ja poliisi. Poliittisiin puolueisiimme emme oikein luota. Se on instituutista aivan hännillä (13 %) ja yllättävän alas on valunut myös mediamme (noin 50 %). Siihen on varmaan jokin syy, jonka perussuomalainen osaa selittääkin. Juuri nyt Wikipediassa kimppuuni käy trollien ja ”maalittajien” armeija. Niin näyttää käyvän myös poliisin ja armeijan kimppuun. Siihen on varmaan jokin syykin?

Kaiken tämän tiedon rakentelussa avainasioita ovat käsitteet, symbolit ja sanamme. Eilen seuraten kotisivullani oli käynyt joka vuorokauden tunnin aikana liki sama määrä lukijoitani (5000-6000 lukijaa/tunti). Näin lukijoita löytyy kaikilta aikavyöhykkeiltämme liki sama määrä. Merkittävä osa “lukijoista” on robotteja ja samalla käännöskoneitamme. Elämme aivan uudenlaisessa maailmassa kuin löytöretkeilijät aikanaan. Tämä koskee myös koulutusta ja opetustamme. Sitä on päivitettävä kaiken aikaa. Odotamme perussuomalaista pääministeriä tähänkin tehtävään, kielimiestä ja alan tohtoria.

Yksi luetuin teksteistäni käsitteli maantiedettä ja väitöstilaisuutta, johon olin saanut kutsun runsas vuosikymmen takaperin. Se miksi sitä oli luettu, liittyy läheisesti elämäämme aikaan. Tiede kiinnostaa, eikä vain Suomessa, vaan ympäri maailmaa. Elämme aikaa, jossa tämän ymmärtäminen on erityisen tärkeää, jolloin samalla tiede ja tutkimus edustavat vain globaalia ja kansainvälistä yleisöä ja yhteistä kieltämme.

Silloinkin kun se kohdistuu omaan maahamme ja kansakunnan vaiheisiin. Emme elä yksin ja suljetussa globaalissa tiedeyhteisössä. Etenkään silloin, kun pyrimme popularisoimaan tiedettämme ja tutkimusta sekä instituutioittemme toiminnasta kirjoittaessamme.

perjantai, marraskuu 23, 2007

Mutka on leweämpi, awonainen lahti, ei ase

Ihmisen ja kulttuurin sivistyksen mitta on sanojen määrä ja käytettävyys.

Sain kutsun väitöstilaisuuteen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Näitä kutsuja tulee nykyisin enemmän kuin väitellessäni itse ensimmäisen kerran Oulun yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Väittelijöiden määrä on kolmen vuosikymmenen aikana yli kymmenkertaistunut. Pidän sitä myönteisenä ilmiönä. Kansakunnan menestyksen mitta on sen sivistyksen ja kulttuuri tasossa, sen leveydessä ja laadussa. Hälyttävä on se tieto, jossa nuoret eivät nykyisin enää arvosta koulutusta siinä määrin kuin vuosikymmen aiemmin. Näille nuorille ei ole kerrottu kuinka elämän kokemuksellinen sisältö ja sen rikkaus on sanoissa ja symbolien avautumisessa. Ne eivät avaudu ilman sen eteen tehtävää työtä.

Alun perin väitös oli väittelijän keino osoittaa tuntevansa opettajansa ja professorin tutkimustyötä ja hän puolusti väitöstilaisuudessa juuri kustoksen löydöksiä. Ei omaansa, kuten nykyisin on laita, ja usein monesta jo hyväksytyistä tieteellisistä artikkeleista koottua nippua. Sellaista en oikein pidä väitöskirjana ja väittelynä lainkaan. Väittelijän on kyettävä mielestäni edelleenkin osoittamaan väittelijän taitonsa ja puolustamaan julkisesti uutta löydöstään tieteen kentässä. Aniharvoin uutta väiteltävää löytyy ja nipussa ne on jo moneen kertaan luettuja löydöksiä. Tiede ja sen eteneminen on reaaliaikainen prosessi.

Päivi Laine väittelee ihan oikealla monografialla ja suomen kielestä tiellä sivistyskieleksi. Hän on tutkinut maantieteen sanastoa ja sen kehittymistä 1800-luvulla. Keskeisiä käsitteitä ovat leksikologia ja terminologia. Maantieteen sanasto liittyy erikoissanastoon ja sitä ovat kehittänet tiede, ammatti ja harrastukset. Sanojen rakenne ja merkitys, käsitteiden luokitus on tapahtunut hyvin konkreettisen käytön välineenä ja välttämättömänä keinona ymmärtää ympäristöään. Nykyisin se on erityisen tärkeää ja poikkitieteistä, globaalia mutta myös paikallista oivaltamista. Maantiede elää uutta renesanssiaan yhdessä historiatieteiden kanssa, ja sen sanasta kasvaa valtavalla vauhdilla.

Maapalloa ei oikein tunnettu vielä Suomessa 1800-luvun alussa oman kielen välineenä ja kartografia oli kehittyvälle sivistyskielelle vieras. ”Werkkosilmiä tulee ympäri koko maapallon, niin että niitä myöden sitten woi jokaisen sirkkelin graadit ja warsin tarkasti määrätä itsekunkin paikan sijan” kartantekijä kertoi vuonna 1845. ”Kumpikin puolikas jaetaan päiwän-tasaajan kanssa yhtä suuntaa kulkewilla wanoilla 90:neen yhtälaiseen osaan, joita kutsutaan lewy-asteiksi” opasti maantieteilijä Granlund vuonna 1849 oppilaitaan.

Leveyspiirejä kutsuttiin rinta- tai tasaympyröiksi, yhdensuuntaisiksi pyöriksi tai paralleliksi, leveyspykäliksi. Luode oli pohjoislänsi, luodepohjanen, luodeilma tai länsipohja vuosikymmenestä riippuen. Etelä pooli oli etelään päin ja pohjas pooli pohjaseen. Mineralia löytyi enemmän kuin muissa mailman-osisa, maaosassa, maapiirin osassa jne. Nyt me tarkoitamme samalla käsitteellä maanosaa. Maapallo muotoutui käsitteistä maan kluutu, maanpiiri, globi, klootu, maapalli, maalimanklootu, palli.

Tyypillisiä olivat suorat käännökset ruotsista. Kun maapalloa ei oikein tunneta, tärkeää ei ole gobalisaatio, meren ja mantereen välinen ero, vaan erilaisten paikkojen ja alueiden kuvaaminen. Syntyy kohoumia, vuoria, vuorimaita, kukkuloita, sisämaata, rantamaata, saaristoa ja särkkää.

Laaksot, rotkot, alangot ja aavikot tulivat kieleemme 1930-luvulla. Etenkin 1840-luvulla veden ja maan erilaiset kategoriat, käsitteet sekä niiden alakäsitteet alkoivat yleistyä kartan yleistymisen myötä. Harjanteet, harjut, selänteet ja vaarat tulivat kieleen siinä missä koski, vesiputous, pääjoki, sivujoki sekä kylmä, lauhkea ja kuumavyöhyke, talven alue ja tropiikki.

Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu tapahtui kuitenkin vasta 1860-luvulla, jolloin maassa alettiin julkaista maantieteellisiä pitäjänkirjoja ja -kertomuksia sekä oppikirjoja. Laskeuman rinnalle tuli rantamaa, notko ja syvänne sekä laakso, alanko ja sola. Dyyni sai rinnalleen suiston, porrasmaan, rannikon ja kannaksen. Suomalaiset oppivat tuntemaan savannin, aron, aavikon, keitaan, suola-aavikon, hiekka-aavikon ja preerian. Globaaliin suomalaiseen maapalloon tuli maan akseli, karttapallo, pituuspiiri, kääntöpiiri, päiväntasaaja, kravun ja kauriin kääntöpiirit.

Vuosisadan jälkipuoliskolla ilmansuunnat ja väli-ilmasuunnat saivat nykyiset symbolinsa ja maantiede tieteenä toi mukanaan myös erikoissanastonsa. Tuolta ajalta ovat vaikkapa kasvillisuus- ilmastovyöhykkeet, jäätiköt, pustat ja pasaatituulet, föhnilmiö sekä Golfvirta, pampa, monsuuni, alppimaa ja hamada.

Kuumat lähteet ja koralliriutat, tulivuoret ja kehäriutat alkoivat rikastuttaa suomalaisten elämää kosteikkojen, laguunien, marskimaan, viidakon ja sademetsän ohella. Saimme hetkessä satoja uusia käsitteitä kieleemme. Luonnonmaantiede kulki edellä ja kulttuurimaantiede hieman sen jäljessä. Sanastoon tuli dynamiikkaa, jossa maa alkoi vyöryä, kohota, syntyi hautavajoamia ja suistomaita, eroosio ja tornado. Suomalaisten kansainvälistyminen ja talouden teollistuminen näkyi maantieteen sanastossa.

Maantieteen perussanastostamme liki 80 % on syntynyt 1800-luvulla ja tärkeimmät kuvaavat maan pinnanmuotoja ja maantieteellisten ilmiöiden nimityksiä. Näitä on kielessämme lähes 60 %. Suomen maantieteelle vieraat ilmiöt ovat saaneet meiltä vain noin kymmenen prosentin osuuden ja liki saman määrän olemme poimineet kieleemme maapalloa kuvaavaa nimistöä.

Kiintoisaa on että ennen 1870-lukua suomalaiset eivät ole voineet käyttää omassa kielessään ja sen symbolijärjestelmissä sekä viestinnässä vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin hiekkasärkkä, hyökyaalto, järviylänkö, jäälohkare, laskuvesi, mannerilmasto, matalikko, pasaatituuli, sisävesi, suistomaa, vesiputous, ylätasanko, niemennokka, pohjoinen leveys. Ne tulivat meille tarpeellisiksi vasta vuosisadan lopulla. Tai oikeammin ne korvattiin muilla käsitteillä.

Niinkin myöhään kuin 1890-luvulla ensiesiintymän saivat käsitteet harjuselänne, hiekkavalli, jokilaakso, jääkenttä, lumikenttä, maanpinta, maanvieremä, napaseutu, pengerrys, pallonpuolisko, sisämaa, soramaa, suihkulähde, tunturiylänkö, uoma, vieremä, viljelysalue, yläjuoksu tai äkkijyrkänne. Niinpä nykyisin globalisaation ja internetin aikaan mahdollisuutemme onnistua viestinnässä ovat edelleen kielen omia keinoja joko löytää vanhalle nimitykselle uusi käyttö, keksiä uusia sanoja, symboli-innovaatioita, sepittää niitä tai hakea käännöslainoja, lainata suoraan pääsääntöisesti nyt englannin kielestä.

Huomattava osa sanoistamme on jatkossakin luontoon läheisesti liittyviä (onomatopoeettinen kieli), luontoa matkivia (lirisee, lorisee, särisee, surisee jne.) sekä monella tavalla taloudellista, jossa kielen ohjaava merkitys toimillemme on kaiken muu avaava ja tulkitsijansa mittainen tapahtuma.

Siinä merkityksessä väittely ja opiskelu on kielen avaamista ja oppimista, uuden rikkaamman maailman hakemista ja muille sen jakamista. Tästä näkökulmasta Päivi Laine on päässyt omissa opinnoissaan tutkijana pitkälle ja ansaitsee tohtorin hattunsa. Hän lisää, paitsi kielen historian, myös kieltä puhuvan ja kirjoittavan yhteisön sivistyshistoriansa tuntemusta.