Sulo Aittoniemi on kuollut. Hänet muistetaan etenkin SMP:n kansanedustajana. Siinä missä Ylä-Savon suosituin henkilö kirkkoherra Heikki Riihijärvi puolueen puheenjohtajana. Tunsin heidät hyvin. Heikin jo lapsuudesta alkaen siinä missä Veikko Vennamon. Heidän oppi-isänsä Karjalasta. Valoisia ja älykkäitä ihmisiä, innostavia puhujia.

Koulussa pojilla oli tapana sanoa, kuinka savolaiset maalaisliittolaiset sietävät kommunisteja mutta eivät varmasti vennamolaisia. Heitä vainotaan. Kyse ei ollut puoluehajaannuksesta vaan karjalaisuudesta, iloisuudesta. Toki myös valtavasta maaltapaosta ja sen tuomasta ahdistuksesta. Psykososiaaliset piirteet kylissä saivat fataaleja piirteitä, pelottavia lapsen kokemana.

Sodasta ja sisällissodasta oli aikaa vain muuta hetki. Sen kokeneet olivat maata nostamassa suosta. Likimainkaan kaikkien terveys, mielenterveys, ei ollut kohdallaan. Lapset potivat hekin traumaattista, epigeneettistä perimää. He eivät voineet sille mitään, omituiselle käyttäytymiselleen, aggressioille ja jatkuvalle negaatiolle. Pahan ilman lintuja oli kaikkialla.

Oulun yliopistossa tämä muuttui laestadiolaisten toimesta jyrkemmäksi. Vennamolaisten kanssa ei saanut olla missään tekemisissä. Se oli kuolemansyntiäkin pahempi tapaus. Sen sijaan heille sai tehdä mitä tahansa. Siitä palkittiin viroilla ja tunnstuksilla. Sitä varten takavuosien yhteisöt perustivat omituisia puolueitaan tai yhden asian liikkeitä. Pahan ilman linnut lisääntyivät ja peittivät maan.

Nyt näitä ”puolueita” on parikymmentä eikä niitä oikein jaksaisi äänestää edes poliittisen median viihteenä. Jokainen etsii näkökulmaa, joka on muita synkempi. Jos ei maailma lopu tänään niin huomenna kuitenkin. Media vahvistaa sen uutisillaan.

Tämä periytyi Suomessakin isältä pojalle ja äidin maidossa. Ei vain Venäjällä tai Saksasa, Puolassa ja Liettuassa. Etenkin korpikommunistisilla seuduilla sitä tapasi ja sydän-Hämeen teollisuuskommunisti muistaa demareitten käyttäytymisen pelisäännöt. Sama pätee maalaisliittoon perillisiin ja kokoomuslaisiin hyviin ihmisiin, kartanokoomuksen sosiaaliseen pääomaan ja muistiin, vihreisiin arvoihin. Juutalaisvainot syntyivät tästä samasta taudista ja psykososiaalisesta ilmiöstä. Haettiin syntipukkia pahaan oloon.

Tänään tämä ilmiö raivoaa taas vapaana ja kaduilla liikuminen on etenkin poliitikkona, sen tutkijanakin, vaikeaa. Valtaosaa poliitikkoja uhkaillaan ja edes Sulo Aittoniemen kaltaiset kansan viihdyttäjät eivät saaneet olla rauhassa tältä sairaalta ilmiöltä. Punavihreä media on sen näkyvin levittäjämme. Toimittaja saa pisteensä vainotessaan ja halveksiessaan yhdyskuntatyötä tekevää ihmistä kunnanvaltuustossa, hallituksessa, missä tahansa siviilitehtävässä. Työpaikoilla se saa fataaleja muotoja eikä niihin puututa. Niitä pelätään ja vältellään.

Ihmisten, etenkin työttömien ja köyhien, tulisi muuttua, jotta heistä tulisi kauniita ja rohkeita, varakkaita pikkuporvareita, mesoaa uusi mediamme. Tylyttämisestä on tullut kansanhuvi, josta osansa sai myös Sulo Aittoniemi. Maailman mukavin mies yhdessä Heikki Riihijärven tapaan.

Uutisten kuva todellisuudesta on väärä, kirjoittaa kuntalehden päätoimittaja Hannu Lehtilä kokeneena toimittajana uutisanalyysissään. Hän lainaa kollegaansa uutispomoa Tanskasta. Ulrik Haagerup kun kertoo (Yle 6.6.2016) kuinka maailma on pahempi paikka kuin ennen ja se johtuu mediastamme. Hokema ”hyvä uutinen on huono uutinen” pitää paikkansa. Kaikki väritetään pahimman päälle ja lisäksi etsitää vain ikävät faktat.

Media pyrkii vain hallisetmaan yleisön huomiota ja vähät välittää tarkasta informaatiosta. Tähän myös Sulo Aittonimei kiinnitti meissä huomiota kansakuntana. Tämä kun tyhmentää sekä lukijoita että päättäjiämme.  Jatkuva eläminen kriisikeskeisessä maailmassa vinouttaa toimemme ja olemme kohta syvässä saamattomuudessa.

Tylyttäminen ei ole rakentavasta kritiikistä kuullutkaan.  Se on vain toimittajan ikävä asenne, ei muuta, kirjoittaa Hannu Lehtilä. Maailman taloudesta on maalattu asenteellista kylmää kuvaa mutta niin myös poliitikoistamme. Se on ainut tapa menestyä myös Yhydysvalloissa presidentin vaaleissa. Kun faktojen hallinta on vaikeaa ja vaatii työtä, uteliasta, realistista ja positiivista ihmistä Aittoniemen tapaan eläen, silloin vaihdetaan tylyttäjän rooliin ja trollien vaihteelle. Siihen ei tarvita kuin tuhkaa ja sen ripottelua tekstiin, lukijan päälle se heittäen.

Suomi elää nyt taantuneena 1930-lukua ja sen loppua. Siinä vanhukset ja suuret ikäluokat ovat ongelma, josta tulisi päästä jotenkin irti inhokkeina. He pyrkivät näyttelemään inhokkeina nuorta ihmistä, ikuista keski-ikää.

Ei se tahdo onnistua. Joskus vanhuus ja viisaus oli arvo sinänsä, oppineisuus. Ei nyt enää. Nyt se on rasite. Kysykää vaikka forssalaisilta vallankumouksellisilta nuorilta ihmisiltä valtuustossamme. Heidän aggressionsa kohde on vanheneva mies. Lukekaa vaikka heidän lehteään. Huru-ukot saavat siellä kyytiä.

Tässä apatiassa ja ahdistuksessa ei bisnestä tehdä. Meitä kun ihmetellään jo maailmalla je me ihmettelemme sitä. Ei se ihmettelemällä korjaudu vaan tekemällä ja kääntämällä media ja politiikkamme uuteen asentoon, positiiviseen ja toiveikkaasen, realistiseen, jossa jatkuvia huonoja uutisia myös uskalletaan epäillä.