Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään (HS 12.10) rasistisista sanoista ja symboleistamme. Esimerkkeinä ovat puolueistamme käytettävät ikävät ilmaisut sekä tapa leimata näin myös poliittiset kilpailijat, äänestäjät. Samoin mukana on kansakuntia halventavia käsitteitä. En käy niitä esittelemään enkä sitä, kuinka suuri osa kansakunnasta hyväksyy ne kielessään symboleina stereotyyppisille ilmaisuille. Riittää kun Helsingin Sanomat sitä viljelee. Lukekaa sieltä. Kun sen esittää näin, ikään kuin tieteenä ja tutkimuksena, se ei ole enää rikos ensinkään. Samoin kun sitä viljelee vaikkapa urheilusivuilla ja kilpailuissa. Etenkin jonkun toisen sanomana, kuten urheilijan. Seppo Räty on sopiva. Mutta ei poliitikko, joka on kilpailevan puolueen kasvatti toimittajalle. Rajalinjat ovat usein selkeitä.

Noin neljäsosa meistä näyttäisi hyväksyvän liki kaikki mahdolliset rasistisina pidettävät käsitteet. Puolueita “nimiteltäessä” olemme erityisen valmiita hyväksymään liki minkä tahansa perinteisen puoluetta kuvaavan menneen maailman “lyhenteemme” tyyliin simmarit, sammarit, kummarit, kommarit, sossut, persut, keput jne. jne.

Kirjoitin aiheesta jo 1970-luvulla ja ottaen esimerkit oppikirjojemme käyttämistä käsitteistä ja kansojen kuvaamisesta etenkin maantiedon oppikirjoissamme. Toki niitä löytyy myös kirjallisuudesta ja historiasta kirjoittavien teksteistä, toimittajien käyttämästä kielestä kaiken aikaa. Ne kun olivat vielä tuolloinkin erityisen rasistisia, hävyttömiä ja kansoja halventavia, rotuja pilkkaavia.

Kun näin oli kouluissa ja jopa yliopistoissa, mitä sitten tuon ajan “rahvaan” keskuudessa? Tämän muuttaminen hetkessä muuksi kuin urheilutoimittajien käyttämäksi kieleksi vaatisi koko poliittisen stereotyyppisen kielenkäytön kieltämistä samalla.

Kieli ja sen symbolit, ajatustapamme näitä symboleja käyttäen, ei voi muuttua pelkillä kielloilla tai ohjeilla, jossa jollakin osalla kansaa on käytössä vain 10 000 sanaa tai vähemmän ja vaikkapa kirjailijoilla tai kielen kääntäjille 100 000 sanaa tai enemmän. Naisilla pääsääntöisesti enemmän kuin miehillä.

Suuren sanavaraston hankkineet voivat aina kiertää rasistisiksi luokitellut käsitteet ja korvata ne uusilla käsiteillä, menettämättä tässä mahdollisuuttaan ilmaista itseään loukkaamatta suuren sanavaraston hankkineen eliitin oikeuksia. Samalla myös syventäen sananvapautensa myös rasistisia ilmaisuja siinä viljellen.

Tunnesanoja karsimalla ja niitä vähemmän hankkineilla kun on aina edessään ongelma, jonka verbaalisesti lahjakkaampi voi halutessaan aina kiertää. Ikääntyvä ihminen ja kansakunta käyttää kieltä, jossa mukana on myös dementiaan viittaavia ilmiöitämme. Se on hyväksyttävä. Vanhuksia ei voi siirtää laitoshoitoon tai jättää hoitamatta vain siksi, että sanavarasto ja tunnesanat ovat muuttuneet mielestämme loukkaaviksi.

Rikkaan sanavaraston hankkinut kirjailija, tunnesanoilla leikittelevä, voi kiertää taiteensa kautta rasistiset symbolit, karsimatta samalla vähääkään oikeudestaan ilmaista itseään ja asiaansa sekä sen sisällön myös rasistista ja stereotyyppistä sisältöjä. Koomikko tekee sitä ammatikseen ja me nauramme sille ja samalla itsellemme. Narrin tehtävä stand up -koomikkona on toinen kuin poliitikon. Vai onko sittenkään?

Sanat ja symbolit ovat vallankäytön muodoista vahvin ja varmasti vanhin tapa rajoittaa oikeuksiamme, puhua ja kirjoittaa sananvapaudestamme, sekä samalla pyrkiä käyttämään valtaansa vaikuttamalla myös piilotajuntaamme. Ei vain eduskunnassa lakeja laatien. Koulussamme jotkut ottavat itselleen oikeuksia kiusata ja toiset jäävät kiusatuiksi. Mittakaava vain muuttuu kun siirrymme mediayhteiskunnan miljardien ihmisten tapaan viljellä näitä oikeuksiaan. Ilmiö kun on myös vahvasti kulttuurinen ja silloin mahdoton hallita yhdestä kulttuurista tai kielestä sitä ohjaillen.

Oma luontoa mukaileva onomatopoeettinen kielemme on samalla suvuton ja kaukana monen muun kulttuuriin kielellisestä käytännöstä ilmaista itseään ja kulttuurinsa sosiaalisia sekä myös yhteisöllisiä erityispiirteitään. Niiden rikkautta, diversiteettiä, ei saisi kadottaa suurkulttuurien jyräämällä ne tyystin pieneltä planeetaltamme. Meitä kun uhkaavat monet muutkin ongelmat kuin ilmasto ja sen muutos, rasistisena pitämämme käsitteet. Olemme pieni kielialue ja vähäinen kansa kulttuurimme vaalijoina ja sen ylläpitäjinä.

Ilmiö on ikivanha ja oman aikamme mediayhteiskunnan sisällä uusia muotoja kaiken aikaa itselleen hankkien. Kyse ei ole enää vain geeneistämme vaan myös meemeistä ja niiden kautta käytävästä herruudesta. Myös tästä tämän päivän Hesarissa on useitakin esimerkkejä, joista vähäisin ei ole palkita kirjailijoita Nobeleilla tai todeta, kuinka jokin viestintäväline on jonkun kansakunnan (stereotypiana usein Suomessa Venäjä) kaappaama.

Toki myös Yhdysvallat ja sen kuvaukset voivat olla nykyisin äärimmäisen stereotypioiden kautta leimaavia, halventavia. Eurooppa, itäinen ja läntinen, ovat nekin tyypillisiä rajalinjoja siinä missä Turkki, Irak, Syyria, Puola, Unkari jne. erotuksena Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Ranskasta tai Britanniasta.

Skotti on sekin valmiiksi stereotyyppinen tapa ilmaista mielikuviamme siinä missä mikä tahansa kansakuntaan viittaava käsite liitettynä halventavaan ja etenkin lapselle täysin vieraaseen ilmiöön. Käytämme päivittäin rasistisia ja siis stereotyyppisiä ilmaisuja ja eniten niitä käyttävät toimittajat työssään. Urheilutoimittajat liki kilpaillen keskenään niiden puhuttelevuudesta.

Usein ne liitetään lisäksi ikävällä tavalla dopingin kaltaisiin ilmiöihin tai rasismin rinnalla rotuihin ja niiden erityispiirteisiin sekä viimeksi korruptioon, leimattaessa kisaisäntä medioissamme, unohtaen näin oma kehno menestyksemme urheilijoina.

Näin kun tehtiin jo 1900-luvun alussa ja ennen sitä, silloin kun meitä kuvatiin alusmaana ja alusmaan kansalaisina. Ruotsissa tämä kuvaus jatkui yllättävän myöhään 1900-luvulle tultaessa eikä itsetuntomme ole siitä juurikaan kohentunut suurten ikäluokkien kokemuksenamme. Onneksi yhdellä ruotsalaisella kiekkomiehellä on sentään mummo jota tervehtiä Turussa.