On 04 Aug, 2020 0 Comments

Oikein hyvää yötä ja alkavaa helleviikkoa lukijoilleni. Otsikko on Boris Pasternakilta. Ennustin tämän intiaanikesän jo kuukausi sitten. Mahdollisuus ennustaa väärin oli lopulta pieni. Ilmiö kun on käsitteenä niin väljä ja pitkälle ajalle mitoitettukin. Ennustajalla on lisäksi vapaus sanoa myös sellaista, jota ihmiset eivät halua kuulla.

Vapautuminen menneen ajan kahleistamme muuttuvassa yhteiskunnassamme ei ole vaikeaa, sen osoitti koronakevään alku. Sen sijaan vapaana pysyminen etätyössä tai työttömänä on jo vaikeaa, saati käyttäen hengityssuojia kasvojen edessä tai jatkaen arestia ihmisarvoista elämää näin samalla rajoittaen. Siinä jää myöhemmin katumaan tekemättä jääneitä juuri tämän ajan saavutuksiamme. Me tulemme myöhemin katumaan juuri tekemättä jääneitä, emme niinkään korona-ajan tekojamme.

Elämme kohta jo kolmatta hellekautta tälle kesälle. Moni ei sitä ole edes havainnut. Intiaanikesä tuo mieleen lapsuuden ja ravustuksen, sieni- ja marjametsät ennen ruskaa. Luonto oli kaikki kaikessa. Kouluunkin vietiin marjat ja perunannostoa varten oli loma.

Lapsena me halusimme turvallisuutta, emme me vapautta vaatineet. Emme me osanneet edes määritellä sellaista käsitettä, mitä nyt ehkä vapaudella tarkoitamme. Eiväthän kaikki suomalaiset osaa määritellä vapautta vieläkään.

Sota-ajan lapset ja heidän vanhempansa eivät sitä oikein ymmärtäneet, vapautta käsitteenä. Siitä vain puhuttiin osana sodan julmuutta. Niinpä vapautuminen kahleista oli vain hetkellistä ja vapauden menetys tapahtui sekin kysymättä sen perään, kun hallitus sen oli jo meiltä evännyt. Ensimmäisenä siitä olivat luopumassa juuri sodan kokeneetkin.

No nyt taitaa tulla etätyötä enemmänkin, jos korona pääsee kevättä pahemmaksi. Merkit ovat huolestuttavat. Yhden ihmisen aivastus, märkätorilla ensin vierailleena Kiinassa, voi vilustuttaa koko globaalin maailman ja jälki on kuten kaaosteoria kuvaakin. Perhosen siiveniskuista syntyy hirmumyrsky.

Onneksi kaaostakin voi hallita. Virus on osa luontoa ja luonnonlait ihmisen lakeja uskottavammat. Kun niiden mukaan toimitaan niin hyvä tulee. Tutkainta vastaan on turha potkia. Valtaosa meistä on tavallisia suomalaisia ja me JOUDUMME toimimaan. Merkittävät ihmiset toimivat. Siinä on merkittävä ero sekä orja- ja herrakulttuurin välinen kuilukin. Toinen puhuu hyvästä ja pahasta, toinen hyvästä ja huonosta.

Yhdysvalloissa on tehty merkittävä havainto. Demokraattien nykyinen puolue ei ole se sama puolue, jollaiseksi se puolueena koettiin Obaman aikana, obamaniaksi kutsuttuna. Suomessa sama havainto tehtiin aiemmin puolueittemme kohdalla. Demarit ja vasemmisto ensin, sosialismin utopian kadottaneet, keskustaväki alkaa ymmärtää sekin oman maalaisliittonsa kadonneen jalkojen alta jo 1970-luvulla.

Kapitalismin kriisi oli meille mediakriisiäkin vaikeampi hallittavana. Sota-ajan ja Urho Kekkosen ajan eläneille suomalaisille. Yhä usempi meistä alkoi muistuttaa Friedrich Nietzschen opeista elämänsä rakentaneeksi sitä edes tietämättä. Todellisuuden arvo alettiin mitata ikään kuin huippu-urheilijat valmennuksessaan. Kysyttiin luonnetta sietää totuutta ja uskaltaa se myös myöntää itselleenkin.

Vihreät ja oululainen professori, hyvä ystäväni Erkki Pulliainen teki havainnon hänkin paljon muita myöhemmin. Jätkä oli työnsä tehnyt, jätkä sai mennä. Ollakseen sankari myös tässä ajassa, nyt elettävässä, on osattava komentaa myös itseäänkin. Moni professoriksi nostettu ei sitä poliitikkona enää muista. Kaikki edistys kun edellyttää koko ajan sotaa vallitsevaa vastaan, ei sen puolustamista saavutettujen etujen säilyttämiseksi.

Tätä kutsutaan puoluelaitoksen kriisiksi, demokratian kriisiksi ja lopulta myös mediakratian kriisiksi, jossa emotionaalinen tunneteollisuus menestyy viihteenä hyvin. Kriisiyhteiskunnan rinnalle jää siis mitä?

Hybridiyhteiskunta ja joko sen utopiat tai dystopiat. Sinä valitset, ei kukaan muu sinun puolestasi. Jos epäonnistut valinnassasi, ei ole vapautta ilman vapautta epäonnistua. Tähän valintaan keskusta puolueena valmistuu yhtenään, siinä missä demaritkin ja vasemmisto Suomessa eläen.

Ja nyt näitä epäonnisia valintoja on enemmän kuin koskaan aiemmin. Ihminen kun on eläin, joka itse valmistaa oman häkkinsäkin. Ei ole yksinvaltaisempaa tyranniaa kuin yleinen mielipide vapaille ihmisille ja maailman onnellisimmalle kansalle. Surullakin kun on rajansa mutta pelko ei niitä tunne. Ja nyt me elämme pelon yhteikunnassa myyden tuotteitamme sen peittelyynkin.

Koko ajan meille tarjotaan sellaisia ratkaisuja hybridiin, mielenvikaisuutena koettuun, jossa rakenteita pystytetään perusteille, joita ei ole olemassakaan. Syntyy Arthur Schopenhauerin kuvaama käsite “desperaatti”.

Siinä kyse on nyt kaikkialla liikkuvasta pelosta. Pelkoa ja toivoa kuljetetaan nyt rinnakkain kaupaten molempia. Kun olet kypsä luopumaan toivosta, sinulle yhtenään kaupitellusta tuotteesta, olet luopunut samalla myös pelosta ja kuulut voittajiin.

Kyse kun on rohkeudesta ja tavastamme kulkea sama tie useampaan kertaan sen kokien. Siihen vaaditaan taas riittävää elämänkokemusta ja ikää. Jos alamme pelätä kärsimystä, kärsimme jo siitä mitä pelkäämme, eikä meiltä voi odottaa edes toivoa voitosta. Jos emme edes toivo voittavamme koronaa, emme taatusti kuulu voittajiin.

CATEGORIESUncategorized

SHARE