Mitä tarkoittaa “me too” “me two” ja kohta “we three”. Entä mitä tarkoitetaan käsitteellä “uusi normaali”. Onko se “vanhan normaalin” vastakohta? Kuka määrittää uuden ja vanhan “normaalin”.

Eikö maailma ja myös Suomi ole elänyt aina muutoksen tuulissa, jossa taloudelliset, tekniset ja sosiaaliset, kulttuuriset muutokset ovat aina olleet osa elämäämme? Onko uusi normaali konservatiivisen median ja ikäihmisten tapa reagoida uusiin innovaatioihin? Ettei vaan olisi pelkoa mukana ja haluttomuutta sopeutua uuteen? Vanha normaali olisi miellyttävämpi tapa muuttaa maailmaa. Siis hakien takautuvasti malleja menneessä maailmasta ja omasta nuoruudestaan, siitä kultaisesta. Tyyliin seis maailma, haluan pois. Olikohan se kultainen?

Näitä vanhan normaalin “merimiestarinoita” saa kuunnella ja seurata etenkin televisiostamme yhtenään. Nostalgiaahan se on ja hyvä niin. Suurten ikäluokkine nuoruus on ollut varmasti kultaista. Nuoruus koetaan sellaisena kai aina ikäihmisen raihnaisiin vuosiin verraten. Oli palvelut nyt sitten mitä tahansa. Entäpä jos ottaisi vähän kriittisemmän näkökulman vertailuun sotien ja sisällissodan Suomeen sekä nykyiseen. Vaikka helteitä pitääkin ja välillä pakkasia.

Olisiko syytä jo keskittyä yhteisölliseen elämään ja sen palauttamiseen, jolloin yksilön kokemat paineet ja syrjintä olisi ainakin Suomessa helpommin ymmärrettävissä ja samalla myös käsiteltävissä. Yksilöiden kokemukset kun eivät ole yhteisön kokemuksia ja yhteisö, perhe ja tätä suuremmat, meillä etenin kyläyhteisöinä tunnetut, otettaisiin taas kerran vakavasti. Politiikka ja sen yksilön suoritteet ja niiden ihannointi ei taida olla tästä maailmasta muuten kuin sensaatioita hakevan viihdemedian tuotetta. Siis poikkeavien yksilöiden jatkuvaa esittelyä, individualismia, halua olla esillä keinolla millä hyvänsä. Eihän sekään ole uusi ilmiö. Pikemminkin vanhaa normaalia skandaaleineen ja juoruineen, kohuineen.

Olisiko mahdollista, että nämä metropolipolitiikan tuotteet ja ääri-ilmiöt käsiteltäisiin maaseutukulttuurissa uudella tavalla tai korostaen “vanhaa normaalia”, jossa yhdessäolo-organisaatiot (maaseutu) ja asiaorganisaatiot (kaupungit) yhdistettäisiin vähentäen yksilöiden individualistisia kokemuksiamme ja tarpeita, narsistista näkyvyyden tavoittelua. Sensaation hakua ja liioittelua politiikan nimissä ja narsismin lähteenä osana viihdeteollisuuttamme. Yhteisöllä kuin ei voi olla narsistisia tavoitteita. Tavattiin sitä sitten maalla tai kaupungissa. Oman aikamme median palvomia ilmiöitä uudessa kilpailutilanteessa. Mediahan ei ole yhteisö, eikä sitä voi käsitellä muuna kuin abstraktina tai fiktiivisenä käsitteenä. Toimivaksi yhteisöksi sitä ei saa koskaan.