Luin Vesa-Matti Saarakkalan artikkelin gallupeista ja politiikan psykologiasta (25.3). Se valaisee oivallisella tavalla, mistä politiikan teossa ja myös poliitikon persoonallisuudessa voisi olla kysymys. Gallupeja tulee nyt tiuhaan ja olen niitä joskus itsekin  sekä tehnyt että muilla teettänyt. Kun valtaosa, noin 99 % suomalaisista, ei kuulu mihinkään puolueeseen, politiikan merkitys on muuttunut ja muuttuu kaiken aikaa.

Virran mukana menevä ihminen

Politiikka ei ole nyt ainut laji, jossa ihmiset ajelehtivat virran mukana ja tietämättä oikein mihin ovat osallistumassa. Juuri nyt moni brändää itseään ja pyrkii näyttelemään jotakin sellaista, joka ei ole sama kuin hänen persoonallisuutensa. Asiat joita hän kykenee ja haluaa ajaa tai joista hän on kiinnostunut tai ymmärtää riittävästi niiden taustoja ja vaikuttamiskanavia, ovat sivujuonne, jos asia lainkaan.

Liikkuvia äänestäjiä on nyt enemmän kuin aiemmin ja puolue ei ole sellainen ankkuri, jonka varaan voisi rakentaa vaikkapa ammatillista tai sosiaalista identiteettiään. Talonpojalla ei ole enää omaa maalaisliittoaan ja duunarin työväenpuolue on sekin yhtä epämääräinen kuin duunari itsekin palkansaajana. Kunnan rajojen sisällä ihmisten intressit eivät mene yksiin ja puolueetkin hakevat äänestäjiä, joiden kohdalla voi olla kovin vaikeasti yhteen sovitettavia etuja.

Poissa alkaa olla myös vanhat yhteisölliset me-henget ja niitä ylläpitävät paikalliset mediat sekä yhdessäolo-organisaatiot. Toki niitäkin vielä tapaa mutta ei juurikaan metropolien sisältä tai liepeiltä. Yhteiset asiat pyritään hoitamaan sopimusluonteisesti ja asiaorganisaatioissamme. Puolue yksilön tai yhteisön identiteetin rakentajana tahtoo olla ideologiansa kautta katoavaa kansanviisautta sekin.

Taustalla narsistinen perusta  

Kun ei tiedä mihin kuulua, puolueita on kahdeksan eduskunnassa ja sama määrä sinne vielä pyrkimässä, ihmisen identiteetti alkaa olla sama kuin oma minä ja poliitikko pyrkii ruokkimaan tätä omilla avuillaan, usein narsismilla.  Syntyy teatraalista näytelmää, josta viihteellinen media saa valtansa ja myy mainostilaa, mediavalta mediakratiana kasvaa demokratian kustannuksella. Syntyy hälyääninen mediayhteiskunta, jonka tärkein asiakas on omaa identiteettiään hakeva ihminen  ja selfie -kuvia ottava poliitikko. Siinä sokea taluttaa sokeaa pitämällä mahdotonta melua itsestään.

Vielä muutama päivä ennen vaaleja valtaosa meistä ei tiedä ketä äänestäisi. Tällöin äänestetään joko vanhalta muistilta tai julkimoa, josta on ainakin jonkinlainen mielikuva medioitten välittämänä hahmona. Se miten tällainen soveltuu pitkäjänteiseen poliittiseen työhön, on jo kokonaan eri asia. Eduskunta ei saisi olla paikka, jonne mennään opiskelemaan, vaan sinne tulisi tuoda omat oppinsa ja persoonallisuutensa, lahjat ja niiden käyttö mahdollisimman nopeasti ja jo valmiiden verkostojen kautta operoiden. Paikka, jossa opiskellaan, on korkeakoulu ja yliopistot sekä näiden asiantuntijat. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppivat tekevät arvokasta työtä mutta kansakunnalle se on hidasta ja kallista opiskelua. Oivaltaminen on sekin harvojen herkkua.

Yhteiskunta ja sen mutkikkaat rakenteet ovat pitkän kehityksen tuote ja ne tulisi hallita edustajamme toisin kuin Liisa ihmemaahan saapuessaan. Uuden puolueen kohdalla tämä on vielä tärkeämpää kuin vanhempien, jotka ovat toki kriisissä nekin ja edellyttävät rakenteellisten muutosten ymmärtämistä myös osana niiden omaa toimintaa ja sopeutumista uusiin tehtäviimme seuraavassa eduskunnassa. Tehtävä on nyt poikkeuksellisen vaativa, usein poikkieteinen prosessi.

Noidankehään joutunut kansakunta    

Saarakkalan havainto arjen politiikasta on oivallinen ja esittelee työnsä nuorena kansanedustajana muuna kuin ripaskana tai brändäyksenä, sirkushuveina itsekin yliopiston kautta  koulutettuna lahjakkaana, Perussuomalaisena kansanedustajanamme. Tunnen heitä kouluttaneena  professorina sadoittain ja osa on myös virkamiestyönsä kautta koko ajan yhteydessä sekä minuun että poliittiseen päätöksentekoon, oli kyseessä sitten sisä- tai ulkopolitiikan usein toisiinsa lomittuvat valtio-opin ongelmat tai luonnonvara-alan biologiset tai aluesuunnittelua sivuavat maantieteen  erityisongelmat kuntarakenteita muutettaessa.

Politiikan näyttelijät ovat Saarakkalan mukaan kameleontteja ja mitä milloinkin. Mukana on hyvämaineisia herroja, hauskoja narreja, kansanmiehiä ja -naisia, dynaamisia sektoriosaajia, maanläheisiä kotiseutuihmisiä.

Poliitikko on parhaimmillaan luonnollinen ihminen, oma itsensä, hyväksyy omat puutteensa mutta osaa käyttää myös lahjansa ja oppimansa taidot koko edustamansa kansan hyväksi. Moni on vain joutunut sellaiseen pyöritykseen, jossa uutta ei rakennetakkaan sen päälle, mihin muut ovat lopettaneet. Ongelmaa syventää Saarakkalan havainto, kuinka onnistumisen summan sijasta alkavatkin kasautua virheiden summat.   

Mennyt neljä vuotta on ollut surullista aikaa Suomelle. Kaveria politiikassa ei tahdo löytyä ja ideologinen liima ei yhdistänyt hallitusta. Pääministeri kertoo olleensa pettynyt ja jopa saaneensa traumoja Kataisen ja omasta hallituksestaan. Sen hän kertoo briteille, ei omalle kansalleen. Siinä on jotain Venäjältä tuttua, jossa Putin kertoo oman tarinansa Venäläisille ja ulkopuolella oman mediansa kokonaan toisen tarinan.

Kun haetaan hyväksyntää omalle heikolle istunnolle, tunaroinnille, omat tavoitteet ja mielipiteet, niiden puolustaminen, jäävät vähemmälle. Politiikka ei oikein sovi henkilöille, jotka hakevat nopeaa tulosta ja samalla tukea omalle narsismilleen ja henkilökohtaisille eduille, urakehitykselle ilman ideologista osaamista, oivallusta, sekä huomiotaloudesta irrallista elämää.