Miksi väkivalta kiehtoo ja siitä tehdyt kirjat ja elokuvat? Miksi niitä esitetään joka kesä uusintoinamme? Miksi anarkia ja sekasorto kiehtoo?

Tänäänkin löysin, taas kerran kesällä ja hilaisen mediaviikon aikaan, kymmenkunta medioitten ylläpitämää ja selvittämätöntä murhamysteeriä. Miksi media ylläpitää näitä, myös surmattujen läheisten elämään rankasti vaikuttavien murhien jatkuvaa, vuosikymmenestä toiseen kesäisin alkavaa leijonan jälkiä hiekassa. Sehän on pelkkää sensaatioita ruokkiva perinteinen lehden myyntitapa ja sellaisena äärimmäisen epäeettinen ja moraaliton keino kiusata surmattujen läheisiä. Voisiko sen jotenkin estää ja kieltää sekä muuttaa rangaistavaksi teoksi? Psykologi, joka erehtyi kirjoittamaan kirjan Pirkko Ryhäsen surmasta, pyysi sitä medioissamme anteeksi. Hän oli erehtynyt tekemään kuolemansynnin alan ammattilaisena.

Pirkko Ryhäsen murha Helsingissä vuonna 1963 järkytti kotikylääni Iisalmessa ja samalla koko naapurustoa ja Ryhästen sukua. Se on nostettu yhtenään esille jo kohta puoli vuosisataa ja aina kesäisin. Pirkko oli lisäksi vaimoni sisar. Tiedä tarkalleen mitä se merkitsee perheelle, jossa samaan aikaan myös serkuista kaksi poikaa hukkui ja näiden merkitys koko kylän elämään oli traumaattinen. Elettiin sotien jälkeistä aikaa ja pyrittiin pääsemään jaloilleen sen tuoreista haavoistamme. Satoja itäsuomalaisen kunnan nuoria oli viety hautoihin. Ympärillä liikkui jalattomia ja kädettömiä miehiä. Sisällissodasta oli mukamas toivuttu. Toinen sota paransi muka toisen aiheuttamat haavat. Sama parantaa saman.

Kylä eli psykososiaalisessa traumassa, jota ruokittiin koko ajan ulkopuolelta. SE on hyvin suomalainen ilmiö ja johtaa fataaleihin tekoihin. Se vaikutti myös etenkin meihin kasvaviin lapsiin. Itse olin silloin 12 vuotias. Miksi medialla ei ole mitään vastuuta ja juridista tapaa estää tällainen kiusateko vuosikymmenestä toiseen? Politiikassamme siitä on tullut nykyisin muoti-ilmiö.

Kuka uskaltaa repäistä ilkeimmät lööpit vaikkapa persuista. Kun haukut heidät rasisteiksi ja fasisteiksi sinut palkitaan siellä, missä on vastapuolen pelurit. Perustuslakituomioistuin kun puuttuu. KUN PSYKOSOSIAALINEN YHTEISÖ JA YHDYSKUNTA ON SAATETTU MEDIOINEEN FATAALIIN TILAAN, SYNTYY SURULLISTA JÄLKEÄ. JOKU ON OTETTEVA SYNTIPUKIKSI. SYNTIPUKKI ON PORUKAN VIATTOMIN. PAKANAT MENETTELIVÄT NÄIN RIIDELLESSÄÄN. KRSTITYT LÖYSIVÄT SIJAISUHRIKSI JUMALAN POJAN. SEN TULI MUUTTAA TÄMÄ SURULLINEN KIERRE.

Ranskalainen akateemikko Rene Girard kirjoitti tästä kuuluisat teoriansa väkivallan ja uskonnon yhteyksistämme. Häntä alettiin kutsua ihmistieteitten uudeksi Darwinistiksi. Edellinen “Darwin” operoi luonnontieteillä ja evoluutiolla.

Se oli virhe ja väärä luuulo. Ihmisen evoluutio ei ollut sitenkään uudessa mediayhteiskunnassamme muuttunut yhtään miksikään, päinvastoin. Pirkon surmasta on tehty useita kirjoja ja elokuvakin. Meidän normisto ja moraali toki tunnetaan, mutta entäpä jos meillä olisi se unkarilaistenkin ihmettelemä perustuslakituomioistuin?

Entäpä jos myös median yläpuolella olisi muutakin kuin oma hyvä veli verkoston ylläpitämä toverituomioistuin ja perustuslaista huolehtii siitäkin vain poliitikkojen ylläpitämä valiokunta.

Entäpä jos unkarilaiset ovat medioittemme kohdalla myös oikeassa ja me väärässä? Entäpä jos poliittinen mediamme, takavuosien tapaan, on normistoltaan moraalitonta myyntityötä. Poliittista kähmintää ja omien tukijoiden tukemista, sen rakenteellista poliittista ja samalla taloudellista korruptioitamme. Ikivanhan kulttuurin ja sen pääoman jatkoa, sosiaalista muistiamme.

Entäpä jos maailman onnellisin maa ei medioineen olekaan kovin onnellinen? Kun avaat tämän päivän mediasi, eteen tulee, taas kerran, samat toistuvat traumat ja arvet revitään auki.

Hämeessä rakastetaan etenkin sisällissodan aikaisia haavoja ja niiden repostelua sekä ikivanhoja rakennuksia ja niistä riitelemistä.. Ne kun tuovat mukanaan muistoja, jotka ovat kipeitä. MASOKISTI RAKASTAA TÄTÄ LEIKKIÄ. SAMOIN HÄNEN VASTAKOHTANSA, SADISTI.

Näin kansakunta jaetaan kahtia myös poliittisesti. Kansakunta, jolla ei ole uskontoa, ei ole myöskään uskottavaa normistoa ja moraalia. Se elää pakanuudessa, uuden mediayhteiskuntamme tuotteessa. Yksilö uskoo olevansa jumalista seuraava mutta taatusti ylöspäin itsensä kohottaen.

Sellainen yhteisö kollektiivina palvelee “mimensistä”, jäljittelytaipumustamme. Halua ei herätä objekti itse vaan toisen ihmisen sitä kohtaan osoittama halu. Siis kateus ja tästä syntyvä riita, arvovaltakiistat.

Näin selittyvät fataalit teot, terrori, sisällissodat ja tapamme ratkoa konfliktejamme. Uusi epäpyhä uskonto ottaa pakanauskontojen paikan yhteisörauhan pönkittäjänä. Nyt sellaista leikkii mediamme. Media on tulen tapaan hyvä renki mutta hirvittävä isäntä.