Ranskan kansakunta ja valtio tarvitsee tuekseen reppana kansakuntia ja valtioita, kuten Kreikka, jotta Saksa ei kansakuntana hallitse sitä, Ranskaa ja sen kolonialismia,  käytä valtaa Euroopassa ohi Ranskan.

Mistä tämä tällainen viisaus on lähtöisin? Lasten sadusta vaiko keskiaikaisesta noitavasaran tuotannosta? Lukekaa Hesarin pääkirjoitus kuvineen 19.7.2015. Sieltä tämä on luettu. Se on perua suomalasista aapisista ja lapsille tarkoitetuista loruista, maantiedon ja kansalaistaidon oppikirjoista 1920-luvulta.

On Hesarissa Saksan ja Ranskan rinnalla esitelty myös paikallishallintoamme, reppanakuntina potsipäivineen aina tutut Pohjois-Karjalan kaukana Helsingistä sijaitsevat Tohmajärvi ja Polvijärvi. Ihan tällä samalla keskiaikaisella tavalla ja pelotellen, miten ihmisen käy kun asuu kaukana sellaisesta, jossa Hesari ja Iltalehdet painetaan, Forssassa.

Toisella reppanakunnalla on käyttää 40 euroa ja toisella liki kymmenkertainen summa asukasta kohden kulttuuriin. Helsinki jää puoliväliin. Eron selittää kuntien yhteinen musiikkiopisto Kemienmäellä. Siihen saadaan valtionapua.

Tiedän. Olen ollut sitä heille järjestelemässä. Ulkomaiden asiat käsitellään otsikon alla ” Sodat ja netti ajavat ihmisiä pakoon.” Mistä? Tohmajärveltä ja Pohjois-Karjalastako vaiko Saksasta, Ranskasta ja rahapolitiikan jumaltaruston keskuksista, joista lehti kertoo satuaan.

Kreikan kriisistä ei seuraa eloonjäämistaistelua kansakuntien välillä, kertoo Hesarin pääkirjoitus lopuksi. Tosin varauksilla. Koska saduista on tullut näin julmia? Tohmajärveläinen kulttuuriministeri ja sivistyksen portinvartija asuu Forssassa ja naisen isä on lounaishämäläisen lehden päätoimittaja. Ei se nyt niin kamala asia ole. Vai onko?

Hän nyt vain jatkaa Forssan Lehden kolumistina seuraavat 40 vuotta kun Sirkka-Liisa Anttila lopettaa. Ellei sodat ja netti, saksalainen rahapolitiikka, aja lounaishämäläisiä maanpakoon.

Historian rankka taakka

Mistä suomalaiset sitten oppivat toimittajina tällaisen kirjoitustyylin, jossa kunnat, maakunnat ja satojen miljoonien kansakunnat kuvataan stereotyyppeinä ja maantiede on etäinen ja tuntematon tieteenä. Kirjoitin edellisen blogini maantieteen professorista, Juhani Hultista. Eikö Hultin oppilaitten työ Joensuussa ja Suomen Akatemiassa ole uponnut suomalaisen toimittajan maailmankuvaan vielä vuonna 2015? Koska maantiedon ja kansalaistaidon 1900-luvun alun oppien pahimmat ja rumimmat kauheudet häipyvät maan suurimman päivälehden sivuilta, pääkirjoituksista?

Otan esimerkkejä maantiedon oppikirjoista, joita luettiin maassamme ulkoa, minä muiden mukana vielä 1960-luvulla. Näin kuvattiin koulukirjassamme keisarin käyntiä Pohjanmaalla suomalaisille: “Keisari kävi katsomassa Ämmänkoskea ja Kajaania. Hän matkasi ratsain. Hänelle oli hankittu ainut ratsusatula, joka Kajaanista oli saatavissa. Mutta pian oli jatkettava matkaa jalkapatikassa. Väliin tapahtui että puut kallistuivat syrjään keisarin tullessa. Talonpojat niitä sahasivat kumoon pois keisarin kulkea… Köyhälle kansalle hän osoitti kaikkialla hyvyyttä. Oikein ihastuivat erämaan asukkaat kun keisari tervehti heitä suomen kielellä… Rohkeimmat lähestyivät hänen vaunujaan ja tunnustelivat hänen vaatteitaan.. ”

Teksti on Hanna Favorin toimittamasta Maantiedon kansakoulun oppi- ja lukukirjasta vuodelta 1914 ja sitä luettiin toki vielä ennen sotiamme ja niiden jälkeen hieman uudistaen tai laajentaen. Tuo lainattu pätkä kuvaa kirjan tyyliä. Maa, oma kansakuntamme ja sen heimot, läänit ja maakunnat, kuvattiin samaan tapaan kuin vieraat kansakunnat, lapsekkaana ja sadun tapaa. Vielä 1960-luvulla kansakunnan lapset olivat aikuisinakin kuin suurikokoiset lapset kuvattuna kirjoissamme, oppikirjoissa. Heille syötettiin miljardin ihmisen kansakunnista ja maanosista potaskaa, joka oli kuin lapselle jaettavaa hullun puuroa.

Näin myös kansakunnat, joista vaikkapa belgialaiset olivat (suora lainaus kirjan tyylistä) “käteviä, ahkeria ja virkeitä, naisilla oli soma kansallispuku ja miehillä sininen mekko. Vallonit olivat taas tulisia, hilpeämielisiä ja turhamaisia kuten ranskalaiset, joiden sukulaisia he ovat”. Lainaukset ovat suoraan kirjasta, lapselle ja vanhemmille tarkoitetusta, joka on täynnä rasistisia kuvauksia afrikkalaisista ja aasialaisista “kansoista”. Kirjoittajat eivät olleet ikinä juuri kotimaakuntansa ulkopuolelle edes käyneet. En nyt lainaa näitä tähän luettavaksi.  En myöskään kuvauksia omista heimoistamme. Nekin kun ovat sopimattomia tässä luettavaksi ja kuvaavat vain oman aikamme ennakkoluuloja ja niiden synnyn taustoja. Sakari Topelius kirjoitti niistä Maamme kirjassa kauniimmin stereotyyppejä sievistellen.

J. Aron 1920 -luvun  maantiedon oppikirja on Valistuksen kustantama. Tyypillistä tämä “valistus”, kansojen kuvaus, on luonnehtia pohjoisen kansoja sitkeiksi ja saksalaiset ovat siinä erityisen arvostettuja  mm. tieteensä ja perusteellisuutensa kautta. Sama pätee vaikkapa norjalaisiin mutta etenkin sotien alla venäläiset eivät saa samaa kohtelua. Kuvatkin Venäjältä muistuttavat kirjoissa Ilja Repinin maalauksia Volgan lauttureista. Rasistisimmat kuvaukset syntyvät kuitenkin Afrikasta ja olen niistä kirjoittanut artikkelja myös medioihimme. Japanilaiset ja kiinalaiset saivat hekin omituisen stereotyypin jota on varmaan myöhemmin vaikea unohtaa. Lapsekkaaksi kuvatusta kansasta kun tuli sittemmin Japanin kaltainen talousmahti ja -jättiläinen. Kiina kolkuttelee kohti maailman johtavaa taloutemme ohjailijaa sekin. Heidän historiankirjoitus on taas unohtanut liki kokonaan Euroopan sotineen lapsia kasvatettaessa. Yhdysvalloissa Eurooppa on yhtä epäselvä tapaus valtiokarttoina ja kansakuntina.

Suomalainen kansalaistieto oli vielä 1960-luvulla kovin vaatimatonta ja usein keskushallintojohtoista, yhtä henkilöä tarkoittavaa. Sama pätee vielä tänään, jolloin puolue on puoluejohtajansa oloinen ja näköinenkin. Juuret tälle kuvaukselle löytyvät maakuntalehdistä, Helsingin Sanomista ja koulukirjoistamme. Sotiemme aikana ja niiden jälkeen tapahtui myös taantumaa ja tätä “traditiota” jatketiin ja jopa lisättiin Kekkosen avulla ja henkilöpalvonnalla.

Kansalaistaitoja opetettiiin mm. Alfred Jotunin vuonna 1925 kustannetusta (Valistus) koulukirjasta. Otan esimerkin kirjasta kuvattaessa Maaherran, siis yhden miehen, tehtäviä: ” Maaherran tulee pitää silmällä, että virkamiehet oikein täyttävät virkavelvollisuutensa, että valtion omaisuutta hoidetaan kunnollisesti. Hänen on huolehdittava siitä, että verot tulevat kannetuksi, että yleinen järjestys ja turvallisuus pysyvät voimassa, että käräjät pidetään säännöllisesti, että rikosjutuissa annetut päätökset pannaan täytäntöön säädetyllä tavalla, että mitat ja painot ovat oikeat.

Maaherran tulee antaa passit ulkomaille matkustaville ja valvoa, että lääniin tulevilla ulkomaalaisilla on oikeat passit, sekä pitää silmällä majataloja, kyydityslaitosta, teitä, siltoja ja vesiväyliä. Hänen tulee huolehtia että kaupunkien  ja maaseudun palolaitokset ovat kunnossa, ja kovan hädän tai viljakadon sattuessa on hänen ryhdyttävä avustushankkeisiin.

Raittiutta ja siveellisyyyttä on hänen edistettävä läänissään, ja hänen asiansa on antaa lupa arpajaisten pitämiseen. Edelleen on hänen valvottava vaivaishoitoa, mielisairasten hoitoa ja rokotusta, ja tarttuvien tautien ilmaantuessa ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin. Kun tehdään valituksia kuntia koskevissa tehtävissä, on hänen ratkaistava ne. Kävisi pitkäksi jatka tätä luetteloa; sanottakoon vain yleisesti, kuten äsken jo sanottiin, että maaherran on valvottava järjestystä läänissään kaikilla aloilla.”

Byrokraattinen ja linjaan johdettu yhden henkilön maailmakuva hallinnossa jatkui Kekkosen kauden yli ja on sitä vielä tänään seuraten medioitamme ja kansakuntien kuvauksia varustettuna Putinin tai kenen tahansa valtion päämiehen kasvoilla. Muutos on tapahtunut hitaasti ja taantumat sekä kriisit ovat tuoneet ne aina vahvoina juuri medoittemme esitystapaan. Sillä ei ole mitään tekemistä oman aikamme maantieteen kanssa eikä yhteiskunta- ja valtiotieteet ole nekään tieteenä enää sitä mitä takavuosien kansalaistieto ehkä antoi ymmärtää vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvulla.

Näin ministerit tai Saksan kansa eivät ole todellakaan pohtimassa miten Ranskan kansa voitaisin pitää kurissa ja Herran nuhteessa käyden tästä kauppaa vuoroin itään ja länteen. Sama pätee Venäjään. Populismi politiikassa on eri asia kuin tiede. Tieteen popularisoinnissa  ei taas sovi mennä vääristelemään oikeana nykyisin pitämiämme tieteitten faktoja edes medioissamme.

Jos tällainen mielikuva vielä syntyy, epäily myös tieteen teorioista, se on korvien välissä olevaa elämää, jota voi tutkailla tarkkaillen ääretöntä avaruutta ja opiskellen oman aikamme fysiikkaa ja matematiikkaa, joka ei toki käytä kymmenjärjestelmää. Ajattomaan ja paikattomaan digiaikaan siirtyminen hallinnossa on perustieteiden varassa ja sen sovelluksia ei ole ilman näitä tieteitämme. Media viihteenä on sellaisena myös oivallettava ja tiedettähän sekin on parhaimmillaan. Sellaisena se vain koskettaa kovin harvaa poliitikkoa.

PS

Yhteisvaluutta tukee vain vahvaa, Saksaa, ja silloin EU on yhden maan valuutta ja talouspolitiikkaa. Myöhemmin myös yhteiskuntapolitiikkaa. Nyt sitten mennään Saksan ja EKP:n linjalla ja kansallisvaltiot unohtuvat. Niin oli toki tarkoituskin ja Kreikka on vain pelkkää silmänlumetta ja teeskentelyä jossa Ranska asetti ansan itselleen. Nyt se laukesi. Suomessa taas maantieteelle ei voi mitään ja maa on jälleen kerran viety ajelehtivaan tilaan. Kreikka on vain karmea esimerkki meille.