Kun Suomi meni rikki – eskapismista ja dystopiasta jaloilleen.

Kirjoitin eilen Suomi-kuvasta ja maan jakautumisesta kahtia. Tänään Saksan pitkäaikaisen johtajan puoliso miehenä ja professorina uskaltaa viimein avata suunsa ja kutsuu rokotuksia pakoilevia kreationisteiksi. Siis ihmisiksi, jotka ovat menneen maailman taikauskosta eläviä ja sieltä maailmankuvansa hankkineita. Näitä tieteellisen maailmankuva vastaisia ajattelijoita löytyy toki Suomestakin ja hyvä niin. On oltava myös sellaista ajattelua, jossa tiede hylätään olkoonkin että sen sähköisiä välineitä käytetään tämän propagandan levittämiseen ja jopa taitavasti sitä myös manipuloiden ja tehden taitavia teknologisia rikoksia maalitettaessa vastapuolta.

En oikein usko tähän kreationistiseen maailmankuvaan tieteen välineitä taitavasti käyttävien arvomaailmassa ja moraalissa. Pikemminkin oletan, että vahvojen moraalisten arvojen sijaan kyseessä on niiden liki täydellinen puuttuminen. Taustalla kummitteleekin misantropia, ihmisviha, yleinen inho ja epäusko, viha ihmislajia kohtaan sekä lisänä aiemmin utopioina esiintyneiden valoisien maailmankuvien vaihtuminen vastakohdikseen dystopioiksi.

Dystopiasta luultavasti ensimmäisenä puhui julkisesti John Stuart Mill parlamentissa vuonna 1868. Dystopia yleistyi myöhemmin etenkin kirjallisuuden ja kyberpunk ilmiöiden myötä myös elokuviimme. Dystopisessa tieteiskirjallisuudessa tulevaisuuden yhteiskunta ja etenkin tiede ja teknologia nähdään hyvin kielteisessä valossa. Näin myös rokotteet ja hakien tukea vaikkapa menneen maailman taikauskosta ja kretionismistamme.

Voltairen satiirissa ja myös kyynisessä kirjallisuudessa alettiin korostaa nyky yhteiskunnan varjopuolia ja lopulta kriittisessä mediayhteiskunnassa kaikki edistyksellisyys ja utopiat muutettiin dystopioksemme joko pilailun tai satiirin ja sarkasmin keinoin ja usein juuri toimittajien työnä, usein pilailuna. Kaikki eivät tätä pilaa vain ymmärrä. Ottavat sen vakavana mielipiteenä.

Kaikki tämä johti lopulta eskapismiin, todellisuuden pakoiluun etenkin brittiläisessä kirjallisuudessa ja sen tutkimuksessa 1930-luvulta alkaen. Mukaan tuli todellisuuden pakoilu, unet, päihteet, taiteet, mietiskely, matkustelu ja fantasiointi myös ja etenkin elokuvinamme, myöhemmin tietokonepeleinä, fiktioinamme. Etenkin nuoret eristettiin näin heidän luonnollisesta elinympäristöstään paeten näin arkea ja omia ajatuksiaankin. Rankka suorituskeskeisyys lisäsi myös työpaineita ei vähiten opiskelussamme.

Etenkin uudet ympäristöuhat lisäsivät mukaan myös misantropian, ihmisvihan. Syntyi inhoa, epäuskoa ja vihaa ihmislajia kohtaan. Syntyi samalla valikointia, kenen kanssa asioidaan ja etenkin sosiaalisen median kuplissamme. Syntyivät vastenmielisyyden tunteet ja halveksinta, heikkouksien etsiminen muissa ihmisissä. Politiikassa tätä oli toki esiintynyt vuosikymmenet. Se oli liki kääntöpuoli aiemmalle etenkin kristilliselle maailmankuvallemme, jossa korotettiin rakkauuta, ei vihaa, inhoa ja epäuskoa. Ilmiötä lisäsi etenkin pelko ja pelon luonne, pandemian kaltainen ilmiö ja ympäristöuhat sekä niiden päivittäinen esittely.

Ilmiö syveni etenkin 2010-luvun alussa, jolloin kirjoitin nämä ilmiöt myös kirjojen otsikoissa. Lyhyissä artikkeleissani kuvasin ilmiöiden kumuloitumista mmm. kansallisen tai alueellisena esiintyen ja ottaen esimerkkejä joko kunnista, seutukunnista, maakunnista tai kansakuntien käyttäytymisestä.

Tyyppiesimerkki on vaikkapa vuodelta 2013, marraskuulta otsikolla ”Kun Suomin meni rikki”. Se syntyi vaiheessa, jota seurasi kymmenkunta hallitustamme ja menetetty vuosikymmen. Ilmiön ongelmat olivat kuitenkin syntyneet jo aiemmin. Suomi oli todellakin mennyt rikki.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kun Suomi meni rikki

Vielä takavuosina Forssalla meni hyvin. Turkulainen professori, sosiologi ja politiikan tutkija, rakensi oman lehtensä vanhan Hämeen Härkätien tuntumaan ja alkoi kutsua maaseutua Lounais-Hämeeksi. Aloin tutkia oppilaineni hänen töitään 1990-luvun alussa Loimijokilaaksossa. Härkätien ulkopuolelle jäi etenkin Somero mutta myös Loimijoen ulkopuolelle Loimaa.

Oli syntynyt aluetalous, jossa viiden maakunnan yhteinen raja-alue rikottiin rohkeasti ja kolmostien levähdyspaikka Helsingistä Tampereelle muodostui ikään kuin uudeksi hallinnolliseksi keskukseksi, haluamattamme. Muutamat alueen poliitikot hakivat äänensä aina nelostien varsilta Päijät-Hämeestä saakka, jossa vedet virtasivat aivan muualle kuin Loimijokilaaksosta. Oli ylitetty maan suurimmat vedenjakaja-alueetkin ja Turun suunta unohtui. Virhe oli mahdoton korjattavaksi.

Paradigman muutos käynnistyi

Vuosien varrella riitelevät pienet kylät eivät havainneet, kuinka alueen läpi virtasi miljoonien ihmisten karavaani ja vanhat rakenteet murtuivat, pääkaupunkiseutu kasvoi metropoliksi. Kylät elivät omaa itseriittoista elämäänsä, vaikka Loimijokilaakson ja Hämeen härkätien maan hinta muuttui sekin ja kävi kohta mahdottomaksi talonpojalle ja duunarille hoitaa laskunsa velkaantumatta.

Kuten niin usein, metropolin ympärille syntyi slummiutuva vyöhyke ja kulttuuriväki alkoi kutsua sitä helvetin tulirotkoksi, misantropia päästettiin irti, eskapismi kukoisti. Se oli typerää mutta niin olivat puhujatkin, vastuuttomia lapsia. Samaan aikaan Neuvostoliitto katosi kartalta ja EU yhdentyi. Markka muuttui euroksi ja netti toi mukanaan globaalin sosiaalisen median talouden ja strategian.

Turkulaisen professorin lehti myytiin maaseutunsa jo aiemmin nielleelle hämäläisen kaupungin medialle. Sen tarina oli ohi siinä missä aiemmin tyykikylänä syntyneen kaupungin niiden teollisten rakenteiden, joiden pääkonttori oli muualla kuin slummiutuvan kulttuurin sisällä. Alkoi odotettu pako pääkaupunkiseudulle, tai hakien työtä sieltä, mistä sitä saatiin, ei sieltä mistä sitä ehkä oli luvattu, mutta ilman korvausta. Aiemmat utopiat muuttuivat dystopioiksi. Loimijokiohjelman vetäjän oli kehiteltävä visio agropolis strategiasta kirjana ja kuntien yhteiseen ideakilpailuun. Se levisi ympäri maailmaa mutta ei toiminut Loimijokilaakson pilatussa ympäristössä. Poliitikot muuttivat sen johtajineen kehitysyhtiökseen, strategian osakeyhtiöksi. Inho ja kyynisyys misantropiana ja dystopia ottivat selkävoiton tieteestä, jota paikallinen lehti kyynisesti tuki.

Tehtaan myymälät ja poistomyyntipisteiden outlet-kylät yleistyivät Helsingin liepeillä ja ensin Oulussa, joka oli maan toinen pääkeskus ja puolen Suomen pääkaupunki. Limingan niityt katosivat jo 1970-luvulla ja nyt siellä kasvoi tornitaloja ja outalet -kyliä muun maailman tapaan ja Liminka kuntana katosi. Myöhemmin kaikki muutkin kunnat Oulun ympäristöstä. Oulusta tuli Euroopan kulttuurikaupunki.

Suljettuun EU:n byrokratiaan

EU-keskustelu muuttui vuosien myötä suljetuksi ja eurooppalaiset alkoivat vieraantua uudesta liittovaltiostaan jo kerran sellaisessa asuen etenkin Saksassa, mutta myös Kreikassa, Espanjassa, Italiassa ja etenkin brittien imperiumissa. Yli 70 % suhtautui byrokraattiseen mammuttiin kielteisesti mutta Suomessa vain 56 %. Liki kolmannes piti unionia hynänä asiana ja euroa pelastuksena omalle taloudelleen. Kyynisyys valtasi alaa ja syntyi populistisia liikkeitämme.

Samoin kävi myös muualla EU:n itärajoilla, kuten Romaniassa ja Bulgariassa. Suomi muuttui veroparatiisin maaksi, jossa Kauniaisissa äyrin hinta oli 16,5 % ja idän vanhassa ihmeessä, Saimaan syväsataman rannoilla Kiteellä keskikarjalaiset maksoivat puuttuvista palveluista veroa liki 23 %. Ja kiinteistöverot päälle. Pohjois-Karjalassa asuminen oli liki 10 % kalliimpaa kuin Kauniaisissa tai saaristossamme.

Palvelut Tohmajärvellä ja Rääkkylässä olivat kuitenkin paikoin kokonaan kadonneet. Ei sellainen voi jatkua määrättömiin ja pääministeri tilasi selvitysmieheltä raportin Kaliforniasta saakka. Siellä Manuell Castells, oppilaanaan suomalainen Himanen kertoi, kuinka suomalaisten on sallittava samat mahdollisuudet kaikille, myös syrjäisen kylän sille vanhusparille, joka on ainut vielä kodissaan elävä ja joka toivoi, ettei heitä jätettäisi kokonaan heitteille. Muuta toiveita heillä ei enää ollut. Ei voinut olla Suomessa eläen vuonna 2013.

Himasen visiona oli yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää. Jokaisen on voitava kokea oma arvokkuutensa ja löytää se tältä pohjalta myös muista kanssaihmisistään, lähimmäisistään. Tuo sama ajatus ja arvopohja löytyy liki jokaisesta uskonnosta ja sieltä olemme sen koonneet omiin maallisiin normistoihimme, eettisiin ja moraalisiin koodistoihin. Tämä koodisto oli vain kadotettu misantropian ja dystopian alkaessa raivota.

Joskus, kauan sitten, joku kirjoitti visionsa ilmaisten sen käsitteillä vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus, mutta uudessa kielessä esiintynyt “arvokas elämä” oli jäänyt mainitsematta. Ihminen oli aiemmin rakentanut koneitaan itseään varten eikä päinvastoin. Koneiden oli helpotettava elämää eikä robottien tehtävänä ollut lukea ihmisten kaikki vaivatkin ja yhdistellä niitä koko maailman ruodittavaksi. Nyt ihminen oli robottiensa ja älypuhelimensa vanki ja eli niitä varten. Tätä Suomessa ei ymmärretty vielä paradigman muuttuessa 2000-luvun alussa. Syntyi eskapismia ja todellisuuspakoisuutta, ihmisviha misantropiana syveni sekin. Koulusurmat olivat sen konkreettisia ilmentymiämme. Niitä ei vain osattu selittää, päiviteltiin vain ja tehtiin suuria mediaotsikkoja.

Mediakratian talousmalli

Mediamaailma oli muuttunut sekin mielipiteitten vyyhdeksi, jossa Himanen ja hänen tieteellinen isänsä Manuell Castells saivat kuulla suomalaisen tiedemaailman ja akateemisen osaamisen yhteisen tuomion Himas-kritiikkinä ennen kuin kukaan oli kirjasta lausettakaan lukenut tai olisi vaivautunut odottamaan edes lyhyttä parin liuskan tiivistelmää.

Mediakratia toimittajineen raportoiden on vallan käyttäjänä muita sokeampi ja vailla kritiikin häivää. Kun mielipide muodostetaan mediamölinän tuotteena, lastenlapsille ei jää paljoa kerrottavaa sellaisesta ajasta ja sen korkeakulttuurin tuotteista, asui sitten slummissa tai sen vieressä, Kaunaisissa tai Kiteellä, maalla tai merellä.

Siivekkäät ajatukset ammuttiin varmasti alas ja maanläheiset poljettiin nekin jo ennen kuin ne ehtivät versoa oraalle. Kaiken varalta. Tuottoisan viljan ja Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssin planeetan räjäyttävät jättikasvi, Boababin siemenet, kun olivat alunalkujaan kovin saman oloisia ja taimenenakin liki sisaruksia keskenään terveiden taimien kanssa.

Mitä Suomi haluaa EU:lta kysyy tänään professori Tapio Raunio eduskunnan suuren valiokunnan kuultavana (HS 19.11). Raunion mielestä kun koko hallituksen selonteko EU:sta on yhdentekevä, aivan kuin lukisi puhelinluetteloa. Totta. Himasen tekstissä on sentään jotain, mutta hallituksen hengenlennossa ei yhtään mitään. Mikä Suomea vaivasi vuonna 2013, jolloin paradigma ja tulevaisuus oli jo alkanut, mutta elettiin kuin eilistä päivää. Puhuttiin vuosituhannen myrskystä, vaikka kyseessä oli normaali syysmyräkkä ja olisi tullut puhua vuosikymmenen kolmanneksi tuhoisimmasta vahingontekijästä tuulena, matalapaineen ja syklonin matkana kohti itää ja pohjoista Jäämerta. Välteltiin tarkoituksella todellista ongelmaa ja sen rumia kasvoja, misantropian ja eskapismin tuomaa dystopiaa.

Laiskoja poliitikkoja

Tärkeät hallituksen linjaukset tehdään kuitenkin poliitikkojen puheissa, ei näissä selonteoissamme, puhelinluetteloissamme, jotka ovat kaukana niistä linjauksista, joihin vaikkapa Hollanti ja Britannia kykenevät. Siellä löytyy myös täyttä asiaa mihin halutaan muutoksia ja kerottaan miksi ja tavalla, jonka jaksaa myös lukea. On osattava kirjoittaa vältellen suomalaista puppusanageneraattoria, tyhjän toistoa vuodesta toiseen.

Tekstin on vietävä lukijansa mukanaan ja varottava puhelinluettelon kaltaisia virkamiesten selontekoja. Professori Tapio Raunio on arvostettu EU-osaaja eikä suotta kirjoita näin jyrkkiä tuomioita hallituksellemme. “Yhdentekevä kuin puhelinluettelo” on harvinaista testiä tällä tasolla kirjoitettuna.

Poliitikot taas ovat tunnetusti laiskoja eivätkä viitsi ottaa selville, mistä puhua, ja niin valiokuntamme pysyvät yleisöltä salaisina ja suljettuina. EU sentään pitää valiokuntiensa kokoukset avoimina. Johtavien poliitikkojen on osoitettava, mitä he tekevät tai tietävät vai tietävätkö yhtään mitään. Rivipoliitikot eivät tiedä, eivätkä siitä edes välitä. Kun kokoukset ovat salaisia, se ei näy äänestäjille.

Me pelaamme eri säännöillä kunnissamme, mutta myös eduskunnassa ja EU:n sisällä. Kun hyvän hallinnon olisi lähdettävä paikallisesta, lokaalisesta, yhteisöllisestä toiminnasta ja jatkuttava sisäkkäisinä kehinä kuntahallinnon kautta maakuntahallintoon ja kansalliseen päätöksentekoon sekä EU hallintoon, nyt ne ovat rinnakkaisia saarekkeita ja EU vielä etäinen ja byrokraattinen Baabelin torni. Sellainen ruokkii dystopiaa ja yhteiskunnan hybridin syntyä. Käsitteiden takana on helppo piileksiä niitä toistellen.

Omat säännöt jokaisella

Se muistuttaa suomalaista poliisia, jossa huumepoliisi pelaa aivan omilla säännöillään tai tutkimuslaitos, joka on maaseudulla ikään kuin valtio valtiossa ja jokainen puuhastelee mitä sattuu ja keksii kiusatakseen sellaisia, joilla olisi ehkä jotain annettavaakin ympäröivälle yhteiskunnalle.

Näin huumepoliisin sotkut ylettyvät ruohonjuuritasolta aina sen ylimpään johtoon ja koko poliisin uskottavuus menee yhden onnettoman tunarin moraalittoman käyttäytymisen seurauksena. Kun jossain rinnakkaisten rakenteiden kohdalla hierarkia alkaa rapautua, eettinen ja moraalinen toimintaohjeistus ei toimi, se leviää koko organisaatioon ja media tuo sen megafoneineen kaikkien tietoon, eikä sen jälkeen muuta enää olekaan kuin Himas-tutkimus ja siitä annettu kuvaus ennen sen syntymää. Uudessa paradigmansa vaihtaneessa yhteiskunnassa salaa tehdyt työt ovat virhe ja Suomi on mennyt rikki.

Rikki mennyt valtio

Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti on oikeassa (HS 19.11). Suomi on todellakin mennyt rikki. Kun uudessa onnettomassa rakenteessamme yhdessä asiassa tehdään yhdellä onnettomalla näkökulmalla päätös, se johtaa lisävaikeuksiin toisella sektorilla. Sektorisuharit nyt toimiva näin ja joku pitää sitä hyvänä omalla kohdallaan kokonaisuutta tuntematta tai siitä piittaamatta. Tätä olemme kaikki pelänneet ja huutaneet jo vuosikymmenet mutta turhaan.

Hyttysen ääni kun ei kuulu taivaisiin. Paradigmainen muutos kun johtaa aluetaloudessa ja sen rakenteissa juuri tähän virheeseen. Kun yhdessä päässä ongelma ratkaistaan, toisessa päässä se pahenee. Hölmöläisten maailmassa ja sadussa se meni juuri näin. Hallituksen aika alkaa käydä vähiin korjata sote -sotkut ja kuntarakenneuudistukset rinnan yksityisen ja julkisen terveyden huollon kanssa samalla eläen.

Kun jokainen alkaa katsoa asioita vain omasta näkökulmasta, holistinen systeemi kaatuu, kokonaisuus jää näkemättä. Kun kuntien menoja olisi karsittava, jokainen miniteriö varjelee omaansa ja pääkaupunkiseutu etenkin omiaan. Kun karsinnan tekee lopulta valtiovarainministeriö, paras tieto varmasti puuttuu. Arvot ja tavoitteet taas kuuluvat poliitikkojen tehtäviin ja virkamiesten tehtävä on hakea vain parhaat keinot niiden esittämiseen.

Nyt kuitenkin poliitikot ovat ottaneet omine avustajineen tehtäväksi hakea myös keinot, jolloin asiantuntijoita ei kuulla lainkaan ja se turhauttaa. Kun sitten syntyy virheitä, Talvivaaran kaivos on kuin suomalainen Tsernobyl, syyt vieritetään virkamiehille, asiantuntijoille. Lopulta maassa on hallitus, jolla ei ole arvoja aina lainkaan, yhteinen arvojen “liima” puuttuu, jolloin kukaan ei tiedä mihin suuntaan Titanicia olisi ohjattava Arktisessa Babylonissamme. Kun tästä kirjoittaa kirjan, se on julkaistava Saksassa. Saksalainen ottaa siitä oppia ja levittää edelleen mutta ei reaaliaikaisesti, saati ensimmäisenä Suomeen. Näin Suomessa kirjoitetut kirjat eivät ole suomalaisten käytössä.

Arvot kuuluvat poliitikoille

Näin myös arvot siirretään virkamiesten tehtäviksi tai pahimmassa tapauksessa mainostoimistoille ja median vietäväksi. Ja pahin kaikista on kaikkialla häärivä poliittinen esikunta, etenkin Brysselissä, mutta myös jo Helsingissä, jossa erityisavustajat ja poliittiset sihteerit tekevät niin omia arvojaan kuin asiantuntijan tehtäviä ja miten sattuu ja pätkätöissään puuhastellen. Kun avainvirkamiehet eivät pääse enää lainkaan keskustelemaan ministerille vaan hänen esikunnalleen, tauti on pitkällä.

Näitä ministerin esikuntia ei kiinnosta hallituksen tavoitteet, vaan oman puolueen tai vielä pienemmän oman ryhmän ja kuppikunnan tavoitteet. Ne alkavat elää omaa elämäänsä ja muistuttavat tutkimuslaitosta maaseudulla, jota kukaan ei tunne, mutta jonka budjetti syntyy ja sen käyttö rakentuu ikään kuin valtiona valtiossa tai pienen pitäjän sisällä Ypäjän tai Jokioisten kunnassa.

Se alkaa elää kokonaisuudesta irrallaan, saarekkeena ja vailla yhteyksiä muuhun kuin hevosen kavioon ja kaviouraan, nepotistiseen hallintoon ja muuton tuomaan traumaan, psykososiaalisiin ongelmiinsa käpertyen kenenkään siinä auttamatta. Lopputulos on surullinen misantropia eskapismin tuotteena.

Tuomas Pöysti on enemmän kuin oikeassa toivoessaan, että seuraavan hallituksen puolueet voisivat luottaa toisiinsa, eivätkä kiinnittäisi niin suurta huomiota hallitusohjelmakirjauksiinsa. Suuret päätökset on taas voitava tehdä yhdessä koko valtioneuvoston kesken. Poliittiset esikunnan on rajattava arvojen ja tavoitteiden saavuttamiseen ja niiden kuvaamiseen.

Muuten virkamiesten asiantuntemus jää heikolle käytölle ja kaikkein kurjinta on maaseudulla sijaitsevalla tutkimuslaitoksella, josta kukaan ei tiedä mitään ja jonka laboratoriot ovat tyhjänä, mutta toisen valtion laitoksen ylimitoitettu vuokra juoksee koko ajan ja vie ne rahat, joita tutkija hakee oman tutkimuksensa toteuttamiseen yrittäjän käyttöön ja yhteiskuntamme palveluun. Mutta ilman laboratorioita ja apulaisia sekä rahoitusta, jonka on itse ensin hankkinut.

Ps. Pidimme eilen ensimmäisen Forssan strategiapalaverimme ja käynnistimme kulttuurilla. Mukana oli vajaa 50 alan ammattilaista ja harrastajaa. Suomalaisen suurtutkimuksen mukaan kansa janoaa kulttuuria ja sitä tarvitaan etenkin 1) lohduksi arkeen ja viihdykkeeksi, 2) esteettiseksi kokemukseksi, 3) yhteisten kokemusten jakajaksi, 4) hyvinvoinnin ja terveyden lisääjäksi, 5) tunteitten ja tunnelukkojen avaajaksi. Tätä mieltä on 70-90 % suomalaisista. Kulttuuria tarvitaan nyt myös 6) maailmankuvan avaajaksi, 7) syvälliseen ajatteluun, 8) kiinnittämään huomiota epäkohtiin, 9) rikkomaan pyhiä rajoja ja pinttyneitä ajatuksiamme, 10) hakemaan uusia esteettisiä ihanteita. Tätä mieltä on 50-70 % suomalasista. Hieman harvemmin tarvitsemme sitä 11) talouden lisäarvoksi tai 12) ärsyttämään itseämme. Siihen meillä on paremmat keinot. Tätä kohtaa ei pidä koko ajan pohtia kulttuuriväen ja aktiivisen alan osaajan, Jumalan armosta. Näitä suomalaisia, dystopiaan taipuvaisia, kun on vain noin 10 %.

Me tarvitsemme nyt Etelä-Hämeeseen ja Varsinais-Suomen savimaille rajat ylittävää sellaista korkeakulttuuria, jota voimme tuottaa myös naapureiltamme lähikaupungeistamme. Tiloja on, tai niitä on muutettava tähän tarkoitukseen sopiviksi. Meille ja lapsillemme on nyt tarjottava suuria elämyksiä, lohdutusta, yhteisiä kokemuksia, joihin ankkuroida lapsuutensa kasvuympäristö, tunnelukkojen avaajia, jotka samalla auttavat myös ymmärtämään koko ajan muuttuvaa maailmaamme, helpottavat syvällistä ajattelua ja rikkovat vanhoja rajojamme.

Uudet esteettiset ihanteet ovat nekin ihan hyvä kokea, mutta eivät ne niin kauhean välttämätöntä ole edes tieteeseen suuntautuville tutkijoillemme. Talouden pohdinta ja ärsyttäminen jää siten median toimeksi ja poliitikkojen elämänohjeeksi. Kulttuurilla on nyt muuta tilausta ja kysyntää, enemmän kuin koskaan historiassamme. Lapsille on jätettävä taakseen sellainen kokemus ja yhteisöelämän tuotteet, joiden varassa on hyvä jatkaa, eikä toimia tavalla, jossa eväät on jo syöty ennen kuin retki on edes kunnolla alkanut.