Ruotsissa käydään kiivasta keskustelua Suomen sisällissodasta ja suomenruotsalaisten osuudesta siinä. Kirjailija ja feministiaktivisti Maria-Pia Boethiuksen kirja ”Vitt och rött” on toki vielä kaukana demarivaikuttajan ja keskustavaikuttajan aiemmin kirjoittamasta kirjasta ja sen sanomasta, jossa tyrmätään mm. Väinö Linnan romaanien fiktiivisen kerronnan uskottavuus sodan synnystä. Köyhät eivät sotaa aloita vaan taustalla on koulutettuja ja vauraita kansalaisia. Hieman samaa todistelee ”Vitt och rött”, jossa ruotsinkielisten osuutta sotaan käsitellään luokkayhteiskunnan jakaneena rajalinjana.

Boethiuksen mukaan ruotsin kielen tehtävänä on ollut, jälleen kerran, varastaa suomalainen Suomen historia. Toimittaja Anna-Leena Lauren on jyrkästi eri mieltä Dadens Nyheterissä käydyssä väittelyssä. Lauren ei näe että luokkataistelussa vastakkain olisivat olleet suomenruotsalainen yläluokka ja suomalainen työväenluokka. Ruotsalaisia kun oli kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Lauren olettaa Boethiuksen äidin suomenruotsalaisen taustan vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Boethius taas epäilee etteivät suomalaiset ole vielä valmiita kohtaamaan omaa historiaansa ja kasvutarinaansa. ”Kun Lauren väittää minun väärentävän Suomen historiaa, mieleeni tulee kysymys: mitä versioita siitä”, Boethius kirjoittaa.

Hesari ei ota kirjoituksessaan kantaa mutta Lasse Lehtinen ja Risto Volanen ottivat ja näkyvästi kirjassaan ja tuomitsivat fiktiiviset teokset historiallisena totuutena:

Pohjantähti-trilogia ja Vänrikki Stoolin tarinat antavat arvon kärsivälle sankarille ja vievät lukijan mukanaan, mutta samalla ne peittävät sen, mistä oli kysymys. J. L Runebergista tiedetään, että hän runoili hyvässä tarkoituksessa. Motiivi oli varmaan kohdallaan myös Väinö Linnalla. Vaikeampi on arvioida, miksi hän ei liittänyt mukaan tamperelaisena 1950-luvun työläisenä varmasti tiedossaan ollutta kehyskertomusta, vaikka Tuntemattomassa sotilaassa sen tekikin, Lehtinen ja Volanen kirjoittavat.

He toteavat, ettei Väinö Linnan trilogia juuri tavoita tuolloista kaupunkien tilannetta. Ja mitä maaseutuun tulee, ”tosiasiassa Akseli Koskelan kaltainen torppari oli kuitenkin harvinaisuus”.

Kirjoittajat viittaavat professori Viljo Rasilan tutkimuksiin torppareista, jotka ovat heidän mukaansa Väinö Linnan trilogian yleistettävyyden kannalta ”varsin murskaavia”. Suomessa oli noin 55 000 torpparia, mutta punaisten rintamalla kaatuneita torppareita oli 24. Valkoisten puolella heitä kaatui lähes yhtä paljon.

– Rasila kokoaa eri tutkimuksensa talven 1918 osalta johtopäätökseksi: ”Torpparikysymyksellä ei ole ollut sodan syttymiseen eikä sen rintamajakoon käytännöllisesti katsoen mitään osuutta, ja maanvuokraajaväestö itse pysytteli suureksi osaksi passiivisena tai asennoitui lähes yhtä runsaasti valkoiselle kuin punaiselle puolelle.”

Lasse Lehtisen ja Risto Volasen johtopäätös onkin ankara:

– Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisella osalla on ollut suuri merkitys vuoden 1918 kärsimysten esiin tuojana, mutta samalla sen yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven.

– Professori Matti Klinge on esittänyt erinomaisen analyysin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden poliittisesta roolista 1840-luvulla. Samanlaisen arvion voisi esittää Linnan trilogiasta.

Blogissaan Risto Volanen kirjoittaa, että ”Väinö Linnan teoksen suuri arvo on siinä, että se nosti esiin vuoden 1918 kärsimykset, ja se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista”.

– Mutta samalla Pohjantähti-trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.

– Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.W. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.

– Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa, Risto Volanen toteaa.

Olen moneen kertaan todennut kuinka maamme historia olisi viimeinkin kirjoitettava rehellisesti ja myös varhaisemman historiamme kohdalta. Kriittinen historiatiede, siinä missä kriittinen maantiede, puuttuivat näihin epäkohtiin jo 1970-luvulla mutta silloin aika ei ollut kypsä ottamaan näitä nyt koko ajan suuressa murroksessa eläviä tieteiden kriitikkoja todesta. Hehän joutuivat noitavainojen kohteiksi. Tiede politisoitiin sekin. Se oli kamalaa aikaa tutkijalle tehdä Suomessa tiedettä.