Oheinen juttu on tämän päivän Forssan Lehdestä. Kirjoitin sen kun päätoimittaja halusi täytettä lehteensä. Mielipidesivut ovat luettuja ja kesällä niistä on puutetta. Kirjoittajatkin lomailevat ja moni saa kirjoitusviettinsä hoidettua sosiaalisen median sivuilla. Tämän kesän leijonan jäljet hiekassa puuttuu sekin ja sen löytäminen alkaa olla jo myöhässä. Yhdysvaltain vaaleissa ja sosiaalisessa mediassa ammutaan niin reippaasti yli, ettei niiden kanssa voi edes perinteinen media kilpailla sammakkojutuilla. Emme enää oikein luota perinteiseen valtamediaan ja Yhdysvalloissa tämä trendi alkoi jo aikapäiviä. Eurooppaan se rantautui vasta sosiaalisen median mukana ja meille viimeisenä. Epäilemme kaikkea ja netissä surffailu on tehnyt meistä kyynisiä. Kone on täynnä viruksia ja kehenkään ei oikein uskalla luottaa, eniten robotteihin. ”Ei siniset silmät kansaa petä” sanoi Veikko Vennamo Ele Aleniuksen huolella valmistellusta televisiopuheesta 1970-luvulla ja sillä se oli ammuttu alas muiden puoluejohtajien röhähtäessä makeaan nauruun.

Lehtien palstat täyttyvät, vaikka aiheet kiertäisivät kehää.

Lehtien jutut pysähtyvät kesällä kuin seisovaan veteen tai seinään. Näin etenkin yleisönosastolla. Älyllinen toiminta lakkaa, eikä poliitikoillakaan ole mitään sellaista sanottavaa, josta saisi kirjoitettavaa. Ikävistä uutisista on sanottu kaikki kelvollinen painettava, ja joka päivälle ei riitä edes terroritekoja.

Turvatakuut ja Brexitit on käyty moneen kertaan läpi, sotesoppa seisoo, Clintonin perheen tuntevat kaikki paremmin kuin oman sukunsa, saati Donald Trumpin hupsuna miljardöörinä ja populistisena pulisijana.

Suomen Kuvalehden viime numerossa toimittaja Jukka Ukkola oli saman ongelman edessä ja kokeili vihoviimeistä keinoa, joka alkaa olla samalla politiikan ja journalismin suosituin ilmaisumuoto palstatilaa täytettäessä, kun varsinaista sanottavaa ei enää ole. Silloin lukijalle liian mutkikkaat asiat esitetään listaten ne joko kolmena pointtina tai kahtenatoista ohjelmana, jolla kesäloman ryyppyputken saa jatkumaan myös töissä. Lainaus on suoraan toimittaja Ukkolan tekstistä.

Itse en tuollaista uskaltaisi kirjoittaa edes Facebook-sivulleni. Heti siitä kirjoittaisi minulle vastineensa mies, jonka nimeä ei saa mainita eikä varsinkaan hänen työnantajansa nimeä kirjastossa Forssan kaupunkina. Kaupunginvaltuutettuna (ps.) varonkin sellaista visusti, loukkaamasta kolumnistien herkkiä tunteita ja tunnetusti arkaa hipiää.

Poliitikoista sen sijaan saa kirjoittaa ikävästikin ja perussuomalaisista pitääkin kirjoittaa inhokkeina, paitsi ei nyt Topi Hakkaraisesta, jolla keskustan Mauri Pekkarista lainaten on kokonaan oma agendansa, johon muilla ei ole puuttumista. Timo Soinia taas tulee moittia, jos hän on matkustanut ulkoministerinä Brexitin perässä Lontooseen ja pohdiskella, onko tuollainen matkustelu liki valtiopetos. Jos Soini taas on lomalla ja hänen tehtäviään hoitaa yhden Brysselin matkan ajan tähän tehtävään tarkoitettu virkamies, eikös mies ole taas toiminut väärin. Juttu siitäkin syntyy perussuomalaisena ministerinä.

Jo on ihme, jos ei gallupit notkahda ja kantasuomalaiset säikähdä mediayhteiskunnan myllytyksessä.

Jos olet lukemisessa päässyt jo näin pitkälle, tämä on jo pointti numero kymmenen ja voit ryhdistäytyä sohvan pohjalla lukemaan lehden seuraavan sisäsivun. Omaksu asenne, jossa kesällä joutuu lukemaan joskus tympeämpääkin tekstiä, eikä tekstin ole syytä olla aina edes poleemisen.

Hyvä uutinen ei ole sekään aina huono uutinen. Päätä, ettet lopeta ennen kuin olet päässyt urheilusivutkin loppuun ja tiedät, ketkä venäläiset päästetään olympiakisoihin ja onko Kimi Räikkönen kiitelty tällä kertaa, toimivatko olympiakylän vessat ja nauti siitä, että viereisellä sivulla on sopivasti tilaa lyhyille purkauksille haukkua tämä teksti. Kissa kiitoksella elää toimittajana, poliitikkona tai suomalaisena olympiatason urheilijana.

Takavuosien vitsi, jossa normaalin oloiset ihmiset ryntäilivät päistikkaa rekan eteen sen moneen kertaan toistaen, ei ollut toki terrorikoulutusta vaan perussuomalaiset ne siinä harjoittelivat hallitukseen menoa.

Matti Luostarinen

Forssa