Kansallisesta innovaatio-ohjelmasta alueelliseen innovointiin

Velit nolit – Haluaisi tai ei

Purjein ja airoin – Velis et remis

Innovaatioiden leviämisessä ja vastaanottamisessa maaseutua ja kaupunkeja on käsitelty usein ikään kuin vastapuolina tai osana muita diffuusisti leviäviä ilmiöitä, kuten vaikkapa viruksia. Tämä koskee etenkin hallintokoneistoja ja kulttuuria, byrokraattista rakennelmaa ja sen ikiaikaista tapaa toimia. Tietoyhteiskunnan innovaatiokapasiteetin kasvaessa etenkin byrokraattisena koettu ympäristö on joutunut vastaamaan kritiikkiin, jonka taustalla ei ole niinkään pelko demokratian kaventumisesta kuin uudesta teknologiasta, työpaikoista, algoritmien ja robotiikan valtavasta kapasiteetista sekä sen haasteista koko perinteiselle yhteiskuntakoneistolle (esim. Castells 1998). ”Beati monoculi in terra caecorum.” – ”Autuaita ovat yksisilmäiset sokeiden maassa.”

Ilmiö on ikivanha ja edustaa pelkoja, joista politiikka ja byrokratia ovat myös tieteellistyneet ja samalla tieteen sovellutusalueet kasvavat, jolloin myös talous ja ihmiset määrittelevät ja soveltavat usein eräänlaista tieteen ”ylijäämää”, runsautta, josta valitaan sopiva tulos. Näin myös porterilaisittain, jossa politiikka tarvitsee tieteen argumentteja ja määrittelyjä. (Beck 1995, Porter 1998). ”Barbae tenus sapientes.” – ”Viisaita vaan parran suhteen.”

Syntyi optimaalisesti rationaalista ajattelua, jossa löydökset määritellään käytössä olevan tiedon pohjalta, mutta myös poliittisten liikkeiden motiiveja kuunnellen. Etenkin sosiaalisen median tuoma ympäristö edellytti pohdintaa, jossa osapuolet joutuivat hakemaan sosiaalisen median sekä tekoälyn tuottamasta aineistosta dilemmaa (Luostarinen 2024). Tämä poikkesi oleellisesti ennen robotiikkaa vallinneesta ajasta ja sen pohdinnoistamme (esim. Castells, Beck, Kössler tai monet funktioanalyytikot kuten Merton, Selznick, Gouldner). ”Bellum omnium contra omnes.” – ”Kaikkien sota kaikkia vastaan.” (Platon).

Uusi tekoälyn tuoma maailmankuva korosti vastakkainasettelua luonnontieteitten ja teknologian välillä sekä nosti uudelleen esille Durkheimin kaltaisten teoreetikkojen tapaa korostaa yhteiskuntatieteiden erikoisasemaa luonnontieteisiin verrattuna. Globalisaatio jo sinänsä vahvisti durkheimilaista ajattelua yhteiskunnasta eräänlaisena superorganismina ihmisestä huolimatta. Ihmistä ei koettu niinkään biologisena olentona ja inhimilliset ominaisuudet olivat ympäristön sekä omalakisen kulttuurin tuotetta. Käyttäytymistä, joka oli holistista ja enemmän kuin ”osiensa summa”. ”Bonis nocet qui malis parcit.” – ”Joka säästää pahoja, vahingoittaa hyviä.” (Seneca).

Ilmiö ei ole uusi, mutta nousi väkevänä esille 2020-luvun levottomuuksien sekä sotien seurauksena sekä sosiaalisen median eri alustojen jakaessa käyttäjiään ”kupliin”, joista osa muistutti holistisesti ilmiöitä, joita ei voitu selittää perinteisten ihmistieteiden käyttämillä käsitteillä. Durkheimilainen sosiaalisuus ja sen sekä mekaaniset että orgaanista solidaarisuutta osoittavat piirteet olivat vaikeasti tulkittavia. ”Bonus vir semper tiro.” – ”Hyväntahtoinen on aina alokas.”

Ilmiöt eivät liittyneet myöskään perinteiseen maaseudun ja kaupungin väliseen vastakkainasetteluun (Gemeinschaft – Gesellschaft / vrt. Tönnes 1887). Sama koski maaseudun ja kaupungin innovaatioprosesseja ja niiden luokituksia Hägestrandilaisine organisaatiorakenteineen (yhdessäolo-organisaatio / asiaorganisaatio). Pelättiin virhetulkintojamme. – ”Calami lapsus.” – ”Kynän lipsahdus.”

Myös suomalaisille tutut alueiden geometriset ja ideaalit mallit sekä keskus- ja vaikutusalueteoriat tulivat viimeistään nyt tiensä päähän. Niiden käyttö oli jopa loukkaavaa ja voitiin liittää liki rasistista maailmakuvaa vastaavaksi konservatiiviseksi ihmisten ja yhteisöjen sekä yhdyskuntien nimittelyksi. Haettiin jopa uutta ilmaisua vanhalle narraatiolle ja sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnalliselle dilemmalle. (Luostarinen 2024). ”Ad surdas aures canere ” – ”Laulaa kuuroille korville.”

Vanhat keskusperiferia -mallit olivat nekin tulleet tiensä päähän. Sama koski byrokraattista ajattelua ja malleja, jotka korostivat ikivanhoja organisaatiomallejamme tai Kösslerin kuvaamaan ”knowledge” maailmankuvaan. Nämä olivat esillä jo väitöskirjassani vuodelta 2005 enkä halua näihin enää palata Suomessa vuonna 2024. Tuolloin sivuutin ne lyhyesti otsikon ”Byrokratia – innovaatiorakenteen esteet ja edistäjät” alla. (Luostarinen 2005: Ecological cluster and innovation policy, 2024: Luovan teknologian renessassi).

Innovaatiotoiminta osana alueellista kehitystyötä käynnistyi Suomessa virallisesti vasta EU-jäsenyyden myötä (Kuitunen 2001). Tuolloin käynnistyivät sellaiset aluekehitysohjelmat, joiden taustalla oli puhtaasti innovaatio-ohjelmien toteutus korostaen verkostotaloutta ja myöhemmin klusteriohjelmia tai keskusalueohjelmia. (Kuitunen & Oksanen 2002, Luostarinen 2001, 2025). Luonnollisesti jo edellisessä artikkelissani mainitut 1960-luvun tiede- ja teknologiapolitiikan rakenteiden valmistelut sisälsivät näkyvän alueellisen aspektin. Ilmiö ei ollut suomalainen. ”Ceteris patbus.” – ”Muiden ollessa samanlaisia.”

Yliopistojen hajasijoitus oli aluepoliittinen ratkaisu, olkoonkin että niiden yhteydessä ei tuolloin puhuttu innovaatiopolitiikasta, saati sellaisesta prosessista, jonka tuloksena oli myöhemmin tutkimusympäristön muutos innovaatiotoiminnalle otolliseksi. Tämä kuitenkin edellytti opiskelijalta kykyä yhdistää poikkitieteisesti useamman yliopiston etenkin tutkimuspainotteisia, poikkitieteisiä ohjelmia. Samalla tähän alueelliseen kehitys- ja tutkimuspanostukseen liittyi vahva tarve erikoistaa alueita ja niiden osaamisympäristöjä. Tämän välttäminen taas vaati opiskelijoilta kykyä tunnistaa oman yliopiston vahvuudet mutta heikkoudetkin. Ne oli paikattava verkostoiden yliopistojen ohjelmia ja osallistuen samalla niiden koordinointiin algoritmien ja uuden tietokoneilla hoidetun yhteisen ohjelmapaketin avulla operoiden. Omalla kohdallani tämä tapahtui yhdistämällä vajavaiset tietokoneemmekin Oulun ja Turun yliopistojen välillä. Samalla yhdistettiin myös poikkitieteisesti tiedekuntien rajat. Näin saatoit väitellä joko Oulun luonnontieteisessä ja vahvaksi tunnetussa tiedekunnassa tai Turussa valtiotieteellisessä (yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa). Tuohon aikaan luonnontiede oli arvostetumpi ja vaikutti omaan valintaanikin. Lisäksi nälkä oli ruuan mauste. – ”Cidi condimentum fames est.” (Cicero).

Toiminnan eurooppalainen tausta oli innovaatiotoiminnasta ja sen aluetaloudesta saadut kokemukset EU:n alueen sisällä (Konsolas 1990, Kuitunen & Oksanen 2002). Niinpä myös Suomessa eurooppalaisena kokeiluna kunkin maakunnan oli löydettävä oman innovaatioympäristönsä ainutlaatuisuus, ja tätä korostettiinkin 1900-luvun puolivälin osaamiskeskusohjelmissa (Luostarinen 1998b, 2004). Näin käsite innovaatiosta laajeni tiede- ja teknologiapolitiikasta sekä korkeasta teknologiasta prosesseihin, joiden taustalla olivat sellaiset hyvät käytännöt ja ratkaisut, jotka sisälsivät opetus- ja hoitometodeja sekä sosiaalisia innovaatioita. Niiden oletettiin olevan avainasemassa modernin palveluyhteiskunnan rakentamiselle. Tämä laajensi innovaatiotoiminnan teknisistä kaupallisiin tieteisiin ja myöhemmin monitieteiseksi prosessiksi. Tuleva robotikka ja algoritmit sekä niiden käyttö poikkitieteisesti edellytti vain opiskelijoilta aktiivisuutta yhdistää yliopistojen tohtoriohjelmat toisiinsa. Yksittäisen opiskelijan kohdalla ohjelma oli luonnollisesti raskas, yhdistäen kahden yliopiston ohjelmat samaan aikaan, mutta teknologian myötä mahdollinen. Toisaalta nopeasti rikot jousen, jos pidät sitä aina jännityksessä. – ”Cito rumpes arcum, semper si tensum habuerris.” (Phaedrus).

Erityisen tärkeänä vielä 2000-luvun alussa koettiin kuitenkin innovatiivisen tiedon levitys ja siirto sekä verkostoituminen etenkin globaalisti. Verkostotalous ja klusteritalous käsitteinä tulivat tunnetuiksi myös kansallisissa klustereissamme ja sitä edistettiin aktiivisesti myös maaseudulla. Olkoonkin että ilma erityisiä, tähän tarkoitettuja kansallisia ohjelmiamme (Luostarinen 2005) ne jäivät vain kapea-alaisiksi teknisiksi sovelluksiksi ja liittyivät tuolloin vielä Internetin kautta yleistyvään tiedonsiirtoteknologiaan. Jääskeläisen (2001) mukaan klusteriohjelmat eivät juurikaan levinneet maakuntiin ja maaseudulle ennen vuoistuhannen vaihtumista. Kansallinen klusteritutkimus valmistui sekin niinkin myöhään kuin 1990-luvun puolivälissä (Hernesniemi ym 1995, Jääskeläinen 2001). Agropolis stratetegiana otettiin sisäministeriössä käyttöön osaamiskeskusohjelmana, jolla maakuntia, mutta myös yliopistoja ja tutkimuslaitoksia kilpailutettiin. Menestyneitä klustereita palkittiin ja ilmiö johti myös tutkimuslaitosten ja yliopistojen aiemmin toteutetut uudistukset heräämiseen osana tätä sisäministeriön käynnistämää prosessia. Maaseutua auttoivat omat organisaatiot ja luonnonvarojen tutkimuslaitokset sekä kulttuurinen pääomamme etenkin metsäklusterin kohdalla. ”Cito rumpes arcum, semper si tensum habuersi.” (Phaedrus). Nopeasti rikot jousen, jos pidät sitä aina jännityksessä.

Näkyvin kilpailu käytiin maaseudun etenkin luonnonvarojen hoidossa, matkailussa ja samalla MTT(Luke) sekä Helsingin yliopistojen välillä. Kilpailu päättyi MTT:n voittoon ja samalla myöhemmin voimavarojen yhdistämiseen sekä myöhemmin luonnonvarojen tutkimuksesta vastaavien laitosten yhdistämineen (Luke). Samalla perinteisiä keskusalueitamme ja osaamisympäristöjä pyrittiin siirtämään uuden teknologian avulla nodaalialueina toisiinsa sekä ympäröivään maaseutuun aluksi perinteisen diffuusiomallin keinoin. (Muilu 2000, Jussila 1990). Edustimme henkilöinä samaa koulukuntaa ja Suomi on pieni maa opiskelijoineen ja oppilaineen. ”Communia inter amicos omnia.” (Terentius). Ystävien kesken kaikki on yhteistä.

Ongelmat tunnettiin ja niitä pyrittiin korjaamaan uusilla maaseutututkimukseen keskittyvillä laitoksilla perinteisten luonnonvaralaitosten rinnalla. Oulun ja Kuopion yliopistojen toimesta ensimmäinen maaseutuun keskittyvä keskus syntyi Ylä-Savoon Sonkajärvelle Ylä-Savo Instituuttina ja myöhemmin Helsingin yliopiston toimesta kaksi lisää Mikkeliin ja Seinäjoelle. EU jäsenyytemme kiirehti niiden toiminnan käynnistämistä, olkoonkin että mukana oli edelleen maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua tai dikotomista ”mustavalkeaa” käsitteiden analyysiä (Tykkyläinen 1992, Eskelinen ja Virkkala 1989). Luovuudessa ja innovoinnissa vallitsee eripurainen sopusointu – ”Concordia discors.” (Horatius). Lainaan usein Horatiusta.

Mukana oli myös perinteistä vahvaa maaseudun romantisointia tai väheksyntää, poliittista polarisoitumista sekä uutta ekologista analyysiä rinnan poliittisen retoriikan kanssa. Olkoonkin, että maaseutupolitiikka oli saanut modernin analyysinsä mukana jo varsin varhain myös verkostorakenteiden hyvinkin vahvan tieteellisten analyysien muodon (Tykkyläinen 1992, Eskelinen Virkkala 1989) ja yliopistot olivat mukana kehitystyössä opiskelijoineen (Luostarinen ym. 1980, 1983, 1884). Teoreettisempi analysointi suoritettiin sekin osana kansanväistä tiedeyhteisöä (Luostarinen 1984, 1992, 1993, 1997, 1998, 1999, 2001, 2002, 2004). Etenkin EU-kauden alkaessa tästä oli uskomattoman paljon apua suomalaisille. Samalla ystävien kesken kaikki oli yhteistä. – ”Communia inter amicos omnia.” (Terentius). Niinpä hallintoon siirtyvät olivat hekin tieteellisen koulutuksen hankkineita ja saman koulukunnan kasvatteja.

Mukaan liitettiin tuolloin myös vahva opiskelijavoimin suoritettu koulutusohjelma. (Luostarinen 1983, 1984, 1998, 2001). Näihin ohjelmiin integroitiin mukaan yliopiston ohella tutkimuslaitoksiamme (MTT, Metla, Rktl (Luke) sekä kansainvälisiä tiedepuisto-organisaatioitamme (IASP, AURP). Näin perinteinen teknopolis ja sen kärki laajeni kohti maaseutua, luonnonvarojamme ja agropolis strategiana tunnettiin sen suomalaisesta toteutustavasta kaikilla mantereillamme. Mukana tutkimuksessa olivat myös tuon ajan poliitikkomme (Eduskunta) ja elintarvikkeiden kuluttajat. (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Prosessia tuki myös mediamme ja yleinen mielipide. – ”Communis opinio.”

Liittymisemme EU:n kehittämisohjelmiin avasi ovet niillekin ohjelmille, joiden vetäjinä toimivat maaseutu- ja ympäristöohjelmissa suomalainen yliopisto tutkijoineen. Innovaatiotoiminnan näkökulmasta verkosto koetiin vähäiseksi, ellei se todella ollut myös globaalisti kytköksissä eurooppalaisten rinnalla Pohjois-Amerikan, Aasian, Etelä-Amerikan ja myös Australian vastaaviin organisaatioihimme. Tätä prosessoitiin mm. Brasiliassa käyttäen Suomesta saatuja kokemuksia (Luostarinen 1992 a ja b). Kiinassa järjestetty IASP:n maailmankonferenssi piti tätä suomalaista mallia koko ajan näkyvillä, siinä missä aiemmin vastaavissa konferensseissa Australiassa ja Brasiliassa, mutta myös Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Ilman EU-jäsenyyttämme se tuskin olisi ollut mahdollista koordinoiden Suomesta globaaleja yhteisiä ohjelmiamme. Toki se johti myös vastakohtien yhteenjoutumiseenkin. – ”Coincidentia oppositorum.” (Nicolaus Cusanus).

Syntyi käsite dynaamisesta prosessista, joka korvasi 1960-luvun uusklassisen taloustieteenkin (Arrow 1952) evolutionaarisella taloustieteellä ja johon myös porterilainen klusterirakenne on luettu jopa heuristisena oppina (Metcalle 1995, Jääskeläinen 2001). Tässä taloustieteessä korostettiin edelleen teknologiapolitiikkaa, myös resurssipainotteisesti vuorovaikutuksessa innovaatiojärjestelmien eri osapuolten välillä. Taustalla vaikutti yhtäällä media ja yleinen mielipide – ”Communis opinio” – että terve järki – ”Communis sensus.”

Teknologinen diffuusio ei ollut enää vain tiedonsiirtoa paikasta toiseen, saati keskusalueilta ns. periferiaan (maaseudulle), vaan pikemminkin vuorovaikutteinen oppimisprosessi. (Mintzberg 1989, Hudson 1999). Niinpä myös valtiointerventioiden näkökulmasta yksittäiset innovaatiohankkeet eivät olleet enää erityisen perusteltuja tuettavia. Tämä kokonaan uusi kasvuteoria teki julkisesta sektorista tärkeän tieto- ja osaamisympäristöjen tuottajan ja edunsaajia oli vaikea paikantaa. Tämä on todettu myös myöhemmässä analyysissä ja samoin omissa julkaisuissani (Jääskeläinen 2001. Luostarinen 2005). Tänään sama ilmiö on meille vieläkin konkreettisempi asioiden uudessa yhteiskuntamallissamme algoritmeineen (Luostarinen 2023, 2024). Mukaan mahtuu myös eripurainen sopusointu. ”Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma.” (Luostarinen 2024). ”Ad surdas aures canere” – Laulaa kuuroille korville.

Vuostuhannen alussa syntynyt uusi kasvuteoria teki julkisesta sektorista tieto- ja osaamisympäristön tuottajan ja edun saajia oli vaikea paikantaa. Tämä on todettu myös myöhemmässä klusteritutkimuksen analyysissä (Jääskeläinen 2001) ja tänään yksityisen tai investoijien näkökulmasta toimijaksi tuli aluetalous tai näitä edustavat verkosto- ja klusterirakenteet. Oleellista oli, ettei innovaatioita kuitenkaan luokiteltu niinkään niiden kulttuuristen tai teknisten vaativuuden kautta, vaan edelleen luokiteltiin alueita tai toimijoita osana ”alueellistuvaa” Eurooppaa. Horatiusta jälleen lainaten: ”Condicio vicendi.” – Elämän kohtalo. Tai Ciceroa lainaten – ”Tottumus on kuin toinen luonto – sen voima on suuri.”Consuetudo est quasi altera natura.” – ”Consuetudinis magna vis est.”

Ilmiö, joka ei ollut alkujaan likimainkaan globaalia, on sitä nyt. Sen sijaan oppiva alue oli maailmalla ilmiönä kokonaan toinen, kuin sosiaalinen pääoma tai sosiaalinen muisti kulttuurisena ilmiönä. (Florida 1995, Morgan 1997). Tämä oli erityisen tärkeää muistaa, hoidettaessa hyvin laajoja mm. jokilaaksojen valtioitten rajoja ylittäviä ohjelmia, ja niiden ”tapaa oppia” (Luostarinen 1992, 1998, 1999, 2011, 2019, 2022). Organisaation upealla kyvyllä innovoida oli kokonaan toinen sisältö kuin alueilla, kansakunnilla, jokilaaksoilla sekä koko ajan muuttuvalla teknologialla algoritmeineen (ks. myös. Hudson 1999, Hedberg & Holmqvist 2001). Ilmiö, josta tuli liki uskontunnustus. – ”Confessio fidei.”

Evolutionaarisen talousteorian ja samalla myös porterilaisen klusterirakenteen taustalla oli systeemiteoreettinen ajattelu (system of innovation approach), jonka peruskäsitteitä olivat Suomessa juuri alueilla toimivat organisaatiot ja erityisesti yritykset, instituutiot ja tiedeyhteisöt sekä vuorovaikutus ja sen koordinoijat aluehallinnossamme. Itse teoria rajasi kuitenkin verkostotalouden systeemimallina (Luostarinen 1992b, Lundvall 1992, Nelson 1993). Systeemin instituutiolla tarkoitetaan tässä lakeja, arvoja ja normeja, rutiineja, teknisiä standardeja, tapoja jne. Ne juuri muodostivat pelisäännöt, joilla innovaatiorakenteita joko ruokittiin tai asetettiin esteitä. Muut instituutiot olivat lähinnä toimintaympäristöä muokkaavia, suuntaavia ja ehdollistavia prosesseja. Siinä sydän puhuu sydämelle. – ”Cor ad cor loquitur.” (John. H. Newman).

Toimijat taas olivat pääsääntöisesti asukkaita, alihankkijoita, kilpailijoita jne. Itse innovaatioiden tuottaminen oletettiin olevan monen organisaation kollektiivinen tuote ja yritykset olivat lähinnä ”vain” tämän tuotteen toteuttajia (Luostarinen 2004, 2024). Tässä prosessissa taas organisaatioiden ja instituutioiden välinen vuorovaikutus ja keskinäinen riippuvuus oli systeemin avainominaisuuksia ja malli olikin siten systeemiteoreettinen. Kuten nyt vaikkapa pohdittaessa tätä päivää ja robotiikan aiheuttamia mahdollisia muutoksia jopa hybridiyhteiskuntaan ja vauhdittaen sen muutosta illuusioyhteiskunnaksi (Luostarinen 2024) tai sosiaalisen median ja sen talouden suhdetta algoritmeihin ja robotiikkaan (Luostarinen 2023). ”Crapula mundi” – Maailman krapula. Kertoi aikanaan Lars Levi Laestadius. Ja moni pohjoisessa uskoi kuulemansa.

Edelleen oletettiin, kuinka suhteet olivat pääsääntöisesti tärkeämpiä kuin yksittäisten toimijoiden omat kyvyt ja ominaisuudet. Hyvin perinteinen tapa ihmisenä olemisen historiassa. Hieman samaan tapaan kuin nyt pohtiessamme luovan teknologian renessanssia tai tiettävästi luetuinta kirjaani sosiaalisen median taloudesta ja strategiastamme. (Luostarinen 2011: Social media economy and strategy).

Täyttäessäni tuolloin 60 vuotta ja hakien vastauksia kysymyksille, joille parhaat vastaukset syntyivät tuon ajan teknologiaa hyödyntäen omassa tutkimuksessaan ja tieteessä. Se (teknologia) oli vielä tuolloin hyvinkin avointa ja seurattavaa tiedettä tuolloin tehdessäni sekä samalla avain innovaattoreitamme maailmalla seuraten. Tänään se ei tuota enää mitään uutta ja mielenkiintoista. Suhde yliopistoon, korkeakouluun tai tutkimuslaitokseen ei ole se ratkaiseva avain, kuten vielä pari vuosikymmentä sitten oletettiin. ”Cum grano salis.” – Suolahitusen kera. ”Currente calamo.” – Kynän kiittäessä.

Näitä evolutionaarisen tieteen osaamiskeskuksia rakennettiin tiuhaan tahtiin, ja samalla oletettiin, kuinka ”oppivan alueen” sijainnin ja sen suhteellisen innovaatiotoiminnan ratkaisee porterilainen teoria. Näkökulmaa haettiin myös kybernetiikasta ja konstruktivimista, mutta palattiin lopulta aina Suomessa turvallisesti pragmatismiin. Innovaatioalue oli edelleen diffuusioalue ja sen innovaatiokyvyn määritteli kyky vastaanottaa ”osaamiskeskuksen” tuottamaa tietoa. Osaamisympäristö oli alue, joka määriteltiin perinteisen palvelujärjestelmän tiedon tuoton näkökulmasta. Hierarkiassa korkeimman tason alueet olivat siten yliopistopaikkakuntia ja niiden kampusalueita teknologiakeskuksineen. ”Custos morum” – Tapojen vahti; moraalinvartija.

Puhtaan verkostoitumisen näkökulmasta alueellinen kehitys oli vuosituhannen vaihtuessa toimintaympäristön kokonaisuuden – sen sisäisen vuorovaikutuksen, keskinäisten kytkentöjen – kehitystä (Luostarinen 1992). Informaatioteknologian ”vallankumouksen” kaudella 1980-luvulla tätä prosessi oli vauhditettu hylkäämällä vanhojen työvoimavaltaisten alojen ja yritysten pönkittämien ja siirtymällä yritysten uudistamiseen ja teknologian tason yleiseen nostamiseen. Tuolloin vuonna 1983 syntyneen Teknologian kehittämiskeskuksen (Tekes) uuden tutkimustoiminnan ohjausvälineitä olivat kansalliset teknologiaohjelmat, joista oli saatu positiivisia kokemuksia Ruotsista ja Japanista. Tekesillä oli tärkeä asema myös osallistumisella myöhemmin EU:n tutkimuksen puiteohjelmiin. Kuituisen mukaan kansantalouden laman jälkeinen, 1990-luvun puolivälissä laadittu kansallisen innovaatiojärjestelmä kausi, ei muuttanut sitä peruslinjausta, jossa korostettiin kilpailukykyistä jalustaa globaalille tietointensiiviselle yritystoiminnalle ja tutkimuksen huippuryhmille. ”Verba blanda” – Imeliä sanoja, sanoisi kriitikko.

Milloin tapahtui sitten muutos ja miksi? Tämä tapahtui vaiheessa, jolloin suomalaiset yrityksen, mutta myös vaikkapa kunnat pääsivät mukaan yhdessä tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen kanssa kansainväliseen yhteistyöhön EU:n integraation ja muun kansainvälistymisemme myötä. Kokonaan uutta olivat EU:n aluepolitiikan keskeisimmät instrumentit ja rakennerahastot (Structural Funds) (Kuitunen 2001). Vielä ennen tätä vaihetta alueellinen innovaatiopolitiikka ja sen joko regionaaliset tai spatiaaliset puitteet olivat vain yliopistojen perustamisen varassa. Tämä oli uutta ja koettiin ulkopuolella etenkin tutkimuslaitostemme työn ja avustuksen olevan usein ongelmallista. Kyse oli kulttuurisesta muutoksesta ja kyvystä yhdistää oma osaaminen kansainväliseen yhteistyöhön ja sen rahoitusinstrumentteihin. Se ei sujunut ilman alan kansainvälistä toimintaa hallinneiden tutkijoiden avustusta. Suomi ei ollut ainut näiden ongelmien kanssa painiskellut uusi EU-jäsen. ”Veritas nuda.” – Alaston totuus.”

Kuitusen mukaan (2001) Suomea tuolloin leimanneen voimakkaan kriittisen massan doktriini ja vähäisten resurssien alueellista ja epätarkoituksenmukaisena pidettyä varojen käyttöä pelättiin. Sama ilmiöhän todettiin jo 1980-luvun alun varhaisemmassa innovaatiopolitiikan vaiheessa, jolloin valinta oli tieteellistekninen. Ei Suomessa koettu, mutta varmasti monessakin kunnassa ja osana omaan etenkin kuntien itsemääräämisoikeuteen kuuluvana ilmiönä. ”Veritas odium parit.” (Cicero) – Totuus synnyttää vihaa.

EU:n näkökulmasta Suomea käsiteltiin (tai oletettiin käsiteltävän) ikään kuin yhtenä sen maakunnista innovaatiopolitiikassa tai tiede- ja teknologiaohjelmissa. Toki taustalla oli myös rahoituksen hakijoita, jotka edustivat valtion sijaan EU:n lukuisia liittovaltioita ja näin myös Suomessa haettiin alueita, jotka muistuttivat EU:n käyttämää ”leader” tyyppisiä talousalueita tai oikeammin osavaltioita. Suomessa oli läänejä ja satoja pieniä kuntia. Suomi oli suuri harvaan asuttu maa. Rajaa Venäjälle, Neuvostoliittoon, enemmän kuin muulla Euroopalla yhteensä. Moni asennoitui jäsenyyteen käännetyllä peukalolla. – ”Verso pollice.” Vuonna 2023 asenne Natoon muuttui sekin äkisti. ”Vertera fortuna” – Onni oli kääntynyt.

Suomessa aluehallinnon korvasi jako lääneihin, jotka lopetettiin ja pyrittiin korvaamaan keinotekoisilla ”itsenäisillä” innovaatioalueillamme. Tätä ei pidä sotkea oman aikamme hallinnollisiin aluejakoihin ja niiden ongelmiin, osana sosiaali- ja terveyshallintoa ja paikallishallinnon jatkuvaa kriisiytymistä tai keskustelua näiden alueiden lukumäärästä ja vaikkapa verotusoikeudesta. Törmäämme tässä vain alituiseen oman paikallishallintomme historiaan, emme innovaatiopolitiikkaan ja sen toimintarakenteisiin ja päämääriin eurooppalaisessa kontekstissa. Totuus on Ajan tytär – ”Veritas filia Temporis.” (Aulus Gellius)

Maakunnallisesti Suomea lähestyen kansallinen teknologiapolitiikka ja EU:n soveltamat eurooppalaiset innovaatiopolitiikan rajat eivät menneet yksiin, jolloin asian ohittaminen oli mahdollista keskittämällä innovaatiopolitiikka sen suorittajille, käytännössä tutkimuslaitoksille ja yliopistoille. Maaseudun ja luonnonvarojemme kohdalla agropolis strategia haki mallia, josta oli käyttöä maamme rajojen ulkopuolella, mutta ei juurikaan Suomessa. Koko innovaatiopolitiikka ja sen käsitteistö klustereineen oli vieras ja vaati määrittelyä, joka muistutti ikään kuin 1900-luvun alun taiteen eri ismit tuotuna aluepolitiikkana 1970-luvun Suomeen (Valkonen 1973, Karjalainen 1990). Sitä pyrittiin ymmärtämään, kunnes tekoäly kertoi sen sisällön. ”Vestra sponte” – ”Omasta tahdostamme.”

Näin myös käsitteet ”Botrus art” ja ”Cluster art” koetaan myös robotiikan ja tekoälyn kokemana sekä kuvataiteeksi muuttaen täysin eri tavalla (Luostarinen 2023) ja näkyy jo kirjan kansilehden kuvituksessa. Latinankieliset kulttuurit ja tulkinnat poikkeavat myös algoritmien kokemana ja tekoälyn kuvituksessa hyvin eri tavalla Eurooppaan tuotuinakin. Emme me suotta kielimuurista vaahtoa. ”Vestra sponte” – Omasta tahdostamme. Joskus myös voimalla ja aseilla – ”Vi et armis.”

Sama pätee myös siihen dilemmaan, jota olen käsitellyt kirjassani ”Sosiaalinen media sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma” (Luostarinen 2024). Olemme siirtymässä parhaillaan hybridiyhteiskunnasta (sen) kouristelusta illuusioyhteiskuntaan (Luostarinen 2024) ja sen myös tekoälyn ja robotiikan kuvaamalla tavalla. Muutos on paljon merkittävämpi kuin hallinnolliset rajat ja tukirahojen jako innovaatiopolitiikalle 1980-luvun alun Euroopassa. Olemme sodassa ja sota on Euroopassa, Ukrainassa ja Suomi sekä Ruotsi Naton jäseniä. ”Vestra sponte” – ”Omasta tahdostamme.” Totuus synnyttää vihaa – ”Veritas odium parit (Cicero).