Paluu vapaehtoistyöhön ja kylätoimintaan

Magnum in parvo – Suuri pienessä

Siivet pesää suuremmat – Maiores pennas nido

Kun suomalaisen työn juhlinta vappuna on jäänyt taakse alamme laskea päiviä kesälomaan. Koululaiset palkkatyöläiset ovat oppineet työnteon rajat, mutta oma ajan käyttö arjen ulkopuolella askarruttaa. Yhdistykset ja seurat ovat yksi mahdollisuus ja maaseudulla talkootyöt, kyläyhdistysten toiminta jne. Yhdistyksissä voit oppia tulemaan toimeen muiden kanssa pohtimatta omaa menestystäsi. Vapaaehtoistoiminta on ollut suomalainen vahvuus etenkin juuri perinteisellä maaseudulla asuen. Kylätoiminta on ollut tällaista ”puuhastelua” jonka tulokset ovat myös näkyneet. Olen ollut sitä kehittämässä ja samalla vertaillut kansainväliseen käytäntöönkin. Minua kun kiinnostaa työni puolesta tutkijana suomalainen maaseutu ja luonnonvarat. Kaupungissa asuen kunnioitus on sekin suurempaa etäältä. – ”Maior e meliorem reverentia”.

Suomi on ollut perinteisesti vapaa kansalaisyhteiskunta. Siihen on kuulunut vapaa toiminta viranomaisista ja valtion vallankäytöstä, poliittisista liikkeistämmekin. Raja vain on ehtinyt hämärtyä ja järjestöjä on alettu niitäkin tukea verovaroilla. Raha tahtoi muuttaa toiminnan luonteen ja kiinnostus kääntyi rahoittajan suuntaan. Rahoittaja alkoi ohjata myös toimintaa ja sen sisältöä. Urheilijastakin tuli ammattilainen. Kulttuuri kulki kuitenkin edellä. – Lopulta enemmistö voitti parhaimmiston – ”Maior pars meliorem vicit.”

Maaseutu koulutti aikanaan meidät suomalaiset kansalaisyhteiskuntaan, talkoisiin, kylätoimintaan, vapauteen viranomaistyöstä ja valtion vallankäytöstä. Viranomaistyö toi mukanaan rajoja tai rahoitti toimintansa yhteisin rankoin verovaroin ja osana kansalaisyhteiskunnan veronkantoa. Raha kulki poliitikkojen ja viranomaisten päätöksellä ja sen käyttöä valvottiin. Luovuus ja innovoivuus sai rajansa. Tätä suhdetta olisi nyt syytä pohtia kriittisesti myös vuonna 2024. Kannattaako järjestöjen toimintaa rajoitta sen kohtuullisen vaatimattoman rahoituksen kohdalta? Siellä kun siivet ovat usein pesää suuremmat. – ”Maiores pennas nido.”

Tänään keväällä 2024 menojen karsinta koskee myös järjestöjämme. Jos niiden motiivi on liki sama kuin julkisen talouden poliitikkoineen, edessä ovat mittavat leikkaukset. Näin on käynyt etenkin sosiaalihuollon ja olemme hukassa kohta myös lastemme hoidon järjestelyissä. Sama pätee toki myös lastensuojelun rinnalla vammaistyötä ja päihderiippuvaisia. Julkinen sektori karttaa nyt uusia tehtäviä. Yritykset voivat palkata joitakin, mutta kenen rahoilla ja ehdoilla? Jumalat kun huolehtivat suurista asioista, eivät välitä pienistä. – ”Magna di curant, parva neglegunt (Cicero).

Paluu kansalaistoiminnan ja tässä tapauksessa kylätoiminnan juurille ei ole helppoa. Olemme tyhjentäneet kylämme ja vanhusten varassa kylätoimintaa on mahdoton hoitaa. Kun ovat vanhukset itsekin hoidon tarpeessa. Parhaassa asemassa ovat sellaiset talousalueet ja toimijat, joilla on vielä jäljellä uskottava lähipiiri ja toimintaympäristö. Päätoimittaja Matti Kalliokoski (SK 3.5.2024) on havainnut vapun jälkeen jotain sellaista, johon omat voimamme uupuivat 1990-luvun aikana. Kovassa paineessa oli mahdotonta uudistaa toimintatapojamme Suomessa ja vaikkapa Hämeessä asuen. Onnistumisella aiemmin myös Suomessa olisi voitu vähentää vahinkoja, josta lankesi myöhemmin lasku uusille sukupolvillemme. Suomalainen maaseutu ei ollut ”pelin mestari”. – ”Magister ludi.” (Hermann Hesse).

Vuonna 2024 menneen maailman ja 1970-luvun aluepolitiikan kausi ei enää auttanut maaseutuamme. Ekestamin (1988) mukaan Ruotista pääosin lainatut mallit eivät toimineet erityisen hyvin Suomessa, jossa elettiin erilaisen teollistumisen historiaa ja kehityserot olivat maiden välillä liian suuria. Suomessa hyvin tunnettu agraariunelma ja sen ylläpitämä pato ei purkautunut vielä sodan jälkeisessä uudisrakentamisessa. Sotakorvauksia maksava kansakunta jatkoi siihen mihin oli ennen sotia ehtinyt ja maan teollistuminen käynnistyi vasta sukupolvea myöhemmin ja pari vuosikymmentä ”myöhässä”. Hautamäen (1991) mukaan Suomi kulki maataloutta edeltäneestä keräily-, metsästys- ja kalastuskulttuurista teolliseen yhteiskuntaan ja aivan viime vuosina tietoyhteiskuntaan, jossa osaaminen, viestintä ja korkealle kehittynyt teknologia viitoittivat tietä myös maaseudulla ja sen kaikilla toiminnan aloilla. Maaseudulla tiedettiin kuinka ”huonosta kanasta huono muna.” – ”Mala gallina, malum ovum.”

Innovatiiviseksi luonnehdittu maaseudun toimintatutkimus ja kylätoiminta loi kuitenkin uskoa maaseudun uusiin mahdollisuuksiin. Elimme kuitenkin jo mediayhteiskunnan mukanaan tuomassa uudessa hybridissä sekä matkalla kohti illuusioyhteiskunnan ensimmäisiä aaltoja (Luostarinen 2024). Luovan teknologian renessanssi oli nähtävissä etenkin globaalia maailmaa vähäkin kiertäen, siinä missä kulttuurinen kehitys teknologian valossa sitä seuraten. Samaan aikaan EU:n sisäisessä aluepolitiikassa ja eri rahastojen toiminnan esittelyssä sekä maaseutuohjelmissa Leader-tyyppiset eivät kutenkaan poikenneet muusta innovaatiotoiminnasta ja sen esittelystä. Se ei mennyt hukkaan minultakaan. Varoitin kuinka vääryydellä hankittu surkeudella menetetään – ”Male parta male dilabuntur.” (Naevius).

Niinpä Suomen EU-kauden alkaessa ei ollut juurikaan perusteltua pitää innovaatiotoimintaa maaseudulla ja maaseutuyrittäjyyden kohdalla poikkeavana muusta yrittäjyydestämme. Poikkeuksen teki vain maatalous, jonka toimintaa säädeltiin muualta ja tukimuodot olivat toiset kuin muun yrittäjyyden yhteydessä. Näin maaseudun kohdalla perinteinen maatalous ja muu yrittäjyys erkaantuivat EU-kauden alkaessa yhä selvemmin toisistaan ja erityisesti vaiheessa, jolloin osa maatalouden tukimuodoista ja tuotannon vaatimuksista eriytettiin kokonaan toisistaan. Ajatellen tätä päivää ja luonnonvarojemme käyttöä sekä siihen asetettavia vaatimuksia, tällä toimenpiteellä oli erityistä merkitystä niille innovaatiorakenteille, joiden sidos maatalouteen (luonnonvaroihin) on erityisen merkittävä. Ja tätä toimintaa maaseudulla on paljon. Se on kuin kova pahka ja kovaan pahkaan tarvitaan kova kiila. – ”Malo arboris nodo malus cuneus requirendus est. ”Hieronymus).

Maaseudun kylätoimintaan ei asennoiduttu pelkästään kritiikittömästi. Jo 1980-luvun lopulla maaseudun uusihannointi ja sisäinen itseriittoisuus saivat osakseen arvostelua (Rimmi 1988, Katajamäki 1991). Omalla kohdallani tuo vaihe oli globaalin yhteistyön aikaa ja julkaisuni ”Agropolis strategy” ajoittui juuri 1990-luvun alkuun. Agronet oli kehittynyt jo pitkälle ja globaalit yhteiset mallit levisivät reaaliaikaisena prosessinamme. Agropolikset maailmalla olivat osa globaalia tiedepuistotoimintaa (science parks) ja siten innovaatiopolitiikan kärjessä klustereineen. Suomi mukana kilpailee etenkin eurooppalaisten ystäviemme kanssa. Näistä tunnetuin oli Monpellierin agropolis. Suomen malli oli kuitenkin toinen. Kaukana elitismistä. Ei ole mitään pahaa, etteikö siinä olisi jotain hyvääkin. – ”Malum alta est sine aliquo bono.” (Plinius vanhempi).

Kylätoiminnan kohdalla professori Lauri Hautamäen oppaat ja aktiviteetti tuotti tulosta etenkin maaseudun sydänalueilla ja hänen oppaiksensa tarkoitetut kirjat olivat varmasti luettuja (1991, 1998). Hautamäen mukaan maaseudun passiivisuutta lisäsi riitaisa käsitys maaseutumme perinteisestä ja nykyisestä tehtävästä sekä passiivinen alistuminen edustuksellisen demokratian ja etujärjestötoiminnan mahdollistamiin keinoihin. Kritiikkiä sai myös itse maatalous sekä sen tukijärjestelmät. Hautamäen opit pysyivät syvällä mielessä tallennettuna. – ”Manet alta mente repostum.” (Vergilius).

Edelleen Hautamäen mukaan passiivisuutta lisäsi ristiriitaisa käsitys maaseudun perinteisestä ja nykyisestä tehtävästä. Etenkin vanhat muistot sotien jälkeisestä ajasta ja elintarvikepulasta, jolloin koko maan hyvinvointi ja selviäminen oli kiinni maaseudun elinvoimasta. Maaseudun ja maatalouden historiamme ja sotavuodet veivät huomiomme muistoineen yksinomaan elintarvikkeiden ja energian tuottamiseen kaupunkiemme ja kaupungistuvan maan juuri näiden raaka-aineiden, puun sekä elintarvikkeiden ja energian, siis raaka-aineiden tuottajana. Elimme metsistä ja pelloistamme. Mukaan tunki myös pahaan houkutteleva nälkä. Viinan kirot. – ”Malesuada Fames” (Vergilius).

Merkittävä osa maaseudun luovuudesta ja innovaatioiden tuotosta liittyi lisäksi klusterirakenteissamme ikivanhoihin emotionaalisiin ja usein myös traumaattisiin juuriimme, kaupungistumisprosessin nopeaan kulkuun, kansalliseen itsetuntoon tai sen puuttumiseen (Hautamäki 1998). Rauhallisempi kehitys ja pidempi kulttuurinen tausta olisi ehkä antanut paremmat mahdollisuudet nähdä innovatiivisten ja toiminnallisten alueiden luonne ja integraatio, taloudelliset realiteetit ja suhde modernin yhteiskunnan kestävän kehityksen ymmärtävään ja sitä innovatiivisesti kehittävään yrittäjyyteen. Suunnitelmaa olisi voinut myös muuttaa. Huono on suunnitelma, jota ei voi muuttaa. – ”Malum est consilium quod mutari non potest.” (Publius Syrus). Montakohan kertaa tämä on nyt toistettu?

Tutkija on tunnetusti tutkimusaiheensa ensimmäinen puolestapuhuja. Koko 1970-luvun ja 1980-luvun alun maaseutututkimuksessa yhteisenä keskeisenä teemana oli historiallinen ja ajallinen, dynaaminen näkökulma sekä innovaatioiden ymmärtäminen tutkimuskohteen diffuusina prosessina ja kehityksen moottorina. Pisimmälle tämä prosessointi vietiin spontaanin kylätoiminnan kohdalla. Hyvä niin. Perusta suomalaisen innovaatiotutkimuksen diffuusille kiinnostukselle luotiin juuri 1970- ja 1980-luvun taitteessa ja sen taustalla oli tuon ajankohdan yhdyskuntarakenteiden valtaisa murros. Myös juuri nyt, 2020-luvun edetessä, on mahdollista löytää aiheita, jotka ovat yhteiskunnalliselle tutkimukselle otollisia. Ne eivät kuitenkaan kosketa välttämättä suomalaista maaseutua luonnonvarojamme ehkä lukuun ottamatta. On edettävä toimin ja neuvoin. – ”Manu et consilio.”

Myöhemmässä maaseudun tutkimuksessa tutkijoiden mielenkiinto kohdistui keskus- ja vaikutusalueisiin, jolloin taustalla olivat muut vaikuttimet kuin pelkkä maaseutu luonnonvaroineen ja asuinympäristönämme. Muutamia tutkimuksia mainiten Siiskonen käynnisti tutkimuksen sukupuolten välisestä työnjaosta ja sen muuttumisesta (Siiskonen 1990), Rannikko (1982) kiinnostui maaseutupolitiikan yleisempään hyvinvointistrategiaan, Anssi Paasi omien töitteni tapaan identiteettiin ja aluekehityksen maantieteellisiin näkökulmiin (1984), josta Ossi Tuomi myös väitteli (1984), Uusitalo (1988) kylien elinkeinopolitiikkaan sekä Eino Siuruainen (1986) erityisesti pohjoisen alueen sosiaalisiin ja etnisiin kysymyksiin. Varjon (1984) ja Yli-Jokipiin (1975) varhaisemmat työt sekä Westermarkin (1973), mutta myöhemmin myös Tykkyläisen tutkimus (1991) oli jo laaja-alaisempaa ja kohdistui maaseudun ja maatalouden yleisempään problematiikkaan. Oleellista oli suomalainen pragmatismi. Edettiin toimin ja neuvoin. – ”Manu et consilio.”

Myöhemmin maaseutututkimus sai osakseen myös monitieteisemmän koulukunnan ja lukuisia väitöskirjojakin (esim. Talman 1978, Tuomi 1984 jne.). Historiallista taustaa tutkimuksella antoivat mm. Jutikkala (1942), Rikkinen (1977,1981) ja Palomäen (1960) sekä luonnollisesti Westermarkin (1954) asutustoimintaan ja maaseudun historiaan perustuneet, mutta myös diffuusioprosesseja käsitelleet tutkimukset. Merkittävin tutkimus liittyi kuitenkin kylätoimintaan ja sen Lauri Hautamäen käynnistämään kylien aktiiviseen suunnitteluun (Luostarinen 1983, 1984). Omat tutkimukseni liittyivät tuolloin suunnittelumaantieteeseen ja siis aluesuunnitteluun yhdessä lukuisten alan opiskelijoitteni kanssa yhteisjulkaisuinamme. Ne olivat kuitenkin sysäys kohti uudenlaista asennetta haettaessa luonnonvaroillemme myös suojelua sekä poikkitieteistä näkökulmaa osana globaalia ja myös kohti EU:n jäsenyyttä suuntautuvaa geopoliittista asemaamme. Tavoite ei ollut enää luvata meret ja vuoret. – ”Maria et montes pollicere.” (Sallustius). Siirryttiin kansainväliseen ja usein myös monitieteiseen (poikkitieteiseen) yhteistyöhön suurine ohjelmineenkin.

Maaseudun poliittinen ja yhteiskunnallinen merkitys oli muuttumassa ja edellytti myös tutkijoilta välineistöä, joista GIS (Geographical Information System) oli tunnetuin. Agropolis strategiana oli sekin globaali ilmiö osana tiedepuistotoimintaamme (Luostarinen 1992: ”Agropolis Strategy”). Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka oli tätä uutta ajatteluamme (Luostarinen 2005), jonka taustalla oli juuri muuttuva maailma ja sen teknopolikset sekä samalla algoritmit, hybridiyhteiskunnan synty sekä illuusioyhteiskunta (Luostarinen 2024). Teknologian merkitys etenkin juuri maaseudun ja sen luonnonvarojen hoidossa (Luostarinen 2023). Ilmiön juuret löytyivät kuitenkin jo 1980-luvun tutkimuksesta ja suunnittelumaantieteilijöiden uudenlaisesta koulutusohjelastamme. Taitojen äiti oli tarve. – ”Mater artium necessitas.”

Kansallisessa innovaatiopolitiikassamme maaseutu oli ollut vähäisessä asemassa sen käynnistyessä 1960-luvulla. Oikeastaan maaseutua ei mainita vielä 1990-luvun aluekehitysohjelmissa ja EU:n rakennerahastoissakaan. Toki innovaatio-ohjelmaista kirjoitetaan ja etenkin puhutaan runsaastikin, mutta ohjelma asteelle se siirtyy vasta 2000-luvulla. Vuonna 1994 voimaan tulleet aluelait toki sopeuttivat Suomen aluepolitiikan osaksi EU:n alue- ja rakennepolitiikkaa. Jo Esko Ahon hallituksen ohjelmassa 26.04.1991 kirjatiin kuinka ”aluepoliittisen lainsäädännön uudistuksessa otetaan huomioon Euroopan integraatiosta aiheutuvat muutospaineet.” (Jääskeläinen 2001). Tehtävää hoitanut Sisäministeriö ja sen selvitysmies Anssi Paasivirta toteaa ehkä oleellisimman lainaten aluepolitiikan asiantuntijaa. Elimme eräänlaista ”käsi kättä pese” vaihetta. – ”Manus manum lavat.” (Petronius, Seneca).

Lainauksessa kerrotaan mm. kuinka tähän asti kansallinen taloudellinen kilpailu on tapahtunut yhtä paljon valtioiden kuin yritysten välillä. Tämä on ollut mahdollista mm. siksi, että kansallisvaltiot ovat voineet päättää omasta talous- ja rahapolitiikastaan. Paasivirran mukaan Euroopan talous- ja rahaunionin tullessa voimaan, talous- ja rahapolitiikan kansalliset erot vähenevät, elleivät sitten kokonaan häviä. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että alueiden välinen kilpailu kovenee. Alueet kilpailevat erilaisilla keinovalikoimilla kuin valtiot. Kilpailun keinoja ovat tuotannon kukoistaminen, teknologian innovaatiot, työvoiman laatu jne. Paljon juuri tuolloin puhuttu ”alueiden Eurooppa” olisi tämän seurausta (Paasivirta 1991, Jääskeläinen 2001). Tiedeyhteisössä kuitenkin taitojen äiti on tarve. – ”Mater artium necessitas.”

Vuoden 2024 suden aikana järjestetään EU-vaalit ja olemme olleet niissä mukana vähemmän aktiivisesti. Meiltä Suomessa elävä kiinnostus Euroopan visioiden seuraamiseen, koskien vaikkapa Ranskan presidentin esittämiä kunnianhimoisia tavoitteita, tahtoo puuttua. Macroni kokemana Eurooppa on astunut uuteen maailmaan, jossa raaka-aineiden ja kriittisten mineraalien saanti on yhä vaikeampaa, vihreä siirtymä kiihtyy, eivätkä Kiina ja Yhdysvallat kunnioita vapaakaupan sääntöjä. Hän on huolissaan myös siitä, että eurooppalaiset käyvät koko ajan enemmän muualta rantautuneita kulttuurisotia, eivätkä keskity oman tulevaisuutensa muokkaamiseen. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu luvata ”meret ja vuoret”. – ”Maria et montes pollicere.” (Sallustius).

Macronin kaltaisten eurooppalaisten johtajien tapa lähestyä suuria ongelmia muistuttaa takavuosien ajatushautomoitamme. Ongelmat ovat vain myös meille suomalaisille sangen tuttuja. Kun joku meistä alkaa ajaa merkittävää poliittista ohjelmaa, johon myös maaseutu ja sen luonnonvarat liittyvät, hänestä tulee samalla mediayhteiskuntamme maalitaulua ja kiistanalainen henkilö. Oma aikamme ei ole otollinen suurille linjapuheille. Oma tulevaisuutemme on yhä tiiviimmin sidottu Euroopan kohtaloihin ja tämä koskee etenkin juuri maaseutua ja luonnonvarojamme, vihreää teknologiaa ja etenkin veden riittävyyttä. Maassamuuttajien sekä maahan muuttajien kohdalla katse on helposti aivan liian lähellä. Ongelmamme ovat kroonisia eikä niitä ratkaista pikapaikkauksilla. Suomessa taitojen äiti on tarve. – ”Mater artium necessitas.”

Maaseudun kuntien keinot ovat seutukaupunkeineen vähissä. Rahoitus tulee liki kokonaan valtiolta ja suuremmat kunnat päättivät suurista investoinneista sairaaloineen hyvissä ajoin tai viime töikseen. Ne on saatettava loppuun ja ainut karsittava koskee lähipalveluja ja maaseutua. Näin silloinkin, kun se on vahingollista ja hyvin lyhytnäköistä politiikkaa. Poliitikot eivät voi komentaa kansantaloutta. Sen sijaa julkiseen talouteen heillä on vielä sananvaltaa. Julkisessa taloudessa asiat eivät vain tapahdu hetkessä, mutta ilmiöt tahtovat helposti peittyä monimutkaisten rakenteiden alle. Harmaantuvassa Suomessa sosiaaliset menot ovat kasvussa ja tähän nyt ainakin olisi voitu varautua hyvissä ajoin. Kun sairaanhoitopiirit ratkaisivat omat ongelmansa lähettämällä suuria laskuja, nämä maaseutumme kunnat ratkaisivat ongelman ottamalla velkaa, korottamalla veroja tai lakkauttamalla koulujamme. Ongelma on tuttu matematiikasta. Matematiikka on kirjoitettu matemaatikoille. – ”Mathemata mathematicis scribuntur.” (Nikolaus Kopernikus).

Maaseutumme kuntineen ei ole yritys. Näin menojen ja tulojen tasapainottaminen ei ole jokapäiväistä työtä vaan ajoittuu vuoden viimeisille viikoille. Ja vaikka yritysjohtaja onkin poliitikkoa nopeampi, ketterä päätöksissään, hänenkin täytyy koko ajan pohtia, etteivät säästöt syö tulevan menestyksen eväitä. Maaseutu kuntineen on ollut kaiken aikaa kädestä suuhun elävänä ilman pitkän aikavälin suunnitelmaa. Siihen pyrittiin ja koulutettiinkin kuntia. Olin siinä oppilaineni mukana ja tiedän sen suuret vaikeudet. Pitkä aikaväli unohtuu. Sama pätee Suomeen. Maamme ongelmat ovat kroonisia, joten niitä ei voi ratkaista pikapaikkauksilla. Kun ilmiöt alkavat politiikassa poltella, paras keino on silloin viivytellä. Viivytys on vihan parhaita parannuskeinoja. – ”Maximum remedium irae dilatio est. (Seneca).

Maaseudun ja aluepolitiikan kudelmaan vaikutti oleellisesti meille tutuksi tullut maatalouspolitiikan poukkoilu ja tukijärjestelmien viidakko. Niinpä kun omat kansalliset tukijärjestelmät oli sopeutettava EU:n sisäiseen käytäntöön, sekä samalla sen maatalousbudjetin ohjaavaan merkitykseen koko EU:n rahoituksessa, maatalouspolitiikasta tuli EU:n sopeuttavassa alkuvaiheessa sen näkyvin prosessoija. Ja Suomi oli maaseutuvaltainen luonnonvaroistaan elänyt valtio. Maaltapakovuosien meitä vaivaava painolasti on taakkana vielä kauan sen vaikeimpien vuosien jälkeenkin. Innovaatiopolitiikassa oleellista oli puolestaan tukiemme luonne. Toki myös poliitikkojen tapa luvata meret ja vuoret. – ”Maria et montes pollicere.” (Sallustius).

Ekologista klusteria ja yrittäjyyttä rakenneltaessa aluksi suorastaan välttämätöntä oli ympäristötukien onnistunut sisäänajo koko maatalouttamme koskien ja muistaen myös maaseudun oma sosiaalinen paine ja mittavan yhdyskuntatyön vankka historia. Toinen oleellinen tukimuoto ekoyrittäjyyden ja alan klusterin kohdalla olivat etenkin luonnonmukaista ja orgaanista viljelyä koskevat esitykset tukimuotoineen. Näistä monet liittyivät maisemanhoitoon ja matkailua pääosin palveleviin hankkeisiin. Rakennerahastojen kautta yhteistyö tutkimuslaitosten, yliopistojen, neuvonnan ja kouluttajien välillä oli osa tuolloin syntynyttä klusteria (Luostarinen 2002). Samalla käynnistyi maatalouden ja maaseudun suuren historian ehkä mittavin rakenteellinen murros, yrittäjäkoulutus, ympäristöpolitiikan sisäänajo ja tuotantorakenteiden uudistaminen vastaten EU:n sisäisiä ja osin myös WTO:n vaatimuksia. (Luostarinen 2001, Luostarinen & Vanhamäki 2001). Perinteinen kahtiajako maatalous- ja maaseutupolitiikkaan integroitui yhteen ympäristöpolitiikkaan, uutta luovaan innovaatiopolitiikkaan ja verkostoja rakentavaan maaseutupolitiikan perinteiseen ydinosaamiseen. Edettiin perinteisin toimin ja neuvoin. – ”Manu et consilio.”

Porterilainen klusterirakenne saapui sekin maaseudulle varsin varhain ja juuri tämän ympäristöklusterin tuloksena se laajeni samalla osaksi ekologista yrittäjyyttä ja luontoyrittäjyyttä (Luostarinen 2002, 2004, Rutanen & Luostarinen 2000). Näin ekologisen klusterin pohdinta ja lopulta toteutus käynnistyi Suomessa ikivanhan sosiaalisen pääoman tukemana miltei samanaikaisesti sekä metsissä että pelloillamme. Se oli odottamattoman nopeaa ja tehokasta toimintaa, jossa suomalaisten saavuttamaa tulosta oli syytä ihailla myös muualla kansainvälisessä käytännössä ilmastomuutoksen raivotessa tuhoten vähäisiä metsiämme sekä aiheuttaen myös surullisia katastrofeja maailmalla. Valinnat olivat tuttuja. Parempi on kärsiä yhdestä pahasta kuin monesta. – ”Melius est unum malum pati quam multa.” (Lampridius).

Jälleen on syytä palata suomalaiseen talkoohenkeen ja maaseutumme historiaan. Sehän näkyy myös aluetalouden ja seutukuntien synnyssä. Niiden toimintaa olisi tuettava eikä turmella peruttamattomalla tavalla vuoden 2024 suurten leikkausten yhteydessä. Mallia ei saisi hakea nyt EU:n sisältä. Innovaatiopolitikassa EU:n jäsenvaltiot ovat olleet alusta saakka hyvin erilaisessa asemassa maaseutunsa kehittämisessä. Maaseudulla muisti on kaiken aarreaitta ja turva. – ”Memoria est thesaurus omnium rerum e custos.” (Cicero).

Suomessa tausta on ollut kaiken aikaa perinteisessä maataloudessa tai luonnon varojen käytössä ilman maaseudun omaa aktiivista innovatiivista osuutta, yhteisöllisyyttä ja talkoohenkeä sekä sen perinteisen järjestelmällistä hoitoa. Miksi näin? Koska innovaatiopolitiikkamme oli hapuilevan EU-kautemme alussa liki pelkästään urbaaniksi koettu ilmiö, ja siten myös onnettomalla tavalla pääkaupunkijohtoista byrokratiaa, sekä osa ns. osaamiskeskusohjelmaa ja siten myös keskusaluejohtoista aluepolitiikkaa. Maaseudun menestys on edelleen sosiaalinen pääoma ja sen muisti. Muisti on kaiken aarreaitta ja turva. Se heikkenee jollet harjoita sitä. – ”Memoria minuitur nisi eam exerceas. (Cato, Cicero).

Suomalaisessa innovaatiopolitiikassa maaseutua käsiteltiin lopultakin vain hieman osaamiskeskusten, keskusalueohjelmien yhteydessä tai maakuntakeskuksiin perustettavien korkeakoulujen kautta osana näiden yhteyteen syntyneitten teknologiakeskusten tai tiedepuistojen tukena. Näin tulos oli vaatimaton. Kaikki tämä meidän aikanamme. – ”Memoria nostra.”

Toistan ongelmamme lyhyesti: Innovaatiopolitiikassa maaseutu käsiteltiin vain hivenen osaamiskeskusten, keskusalueohjelmien yhteydessä tai maakuntakeskuksiin perustettavien yliopistojen kautta osana näiden yhteyteen mahdollisesti syntyvien teknologiakeskittymien tai tiedepuistojen avulla. Innovaatioprosessit koettiin maaseudulla kuitenkin lähinnä perinteisinä diffuuseina – kaupungeista periferiaan leviävinä – kuin osana maaseudun omaa rikasta toimeliaisuutta ja toimivina verkostoina toki myös kaupunkiemme suuntaan. Kuviteltiin kuinka henki liikuttaa ainetta. – ”Mens agitat molem.” (Vergilius).

Historiallinen muistijälki ja suoranainen tarusto maaseudusta juuri innovaatioiden diffuusina kenttänä unohti kokonaan digiajan teknologian ja oman aikamme algoritmit robotteineen. Maaseudun raju muutos näkyi tuotantojen suunnassa, koneistuksessa, tilojen koon räjähdysmäisessä kasvussa ja korkeassa teknologissa. Historiallinen jälki maaseudusta hitaana innovaatioiden omaksujana oli kadonnut. Ruoka ei ole ilmaista. – ”Mensa gratuita.”

Jopa maataloustutkimusta suorittavien tutkimuslaitosten tilaa ja luonnetta globaalin ympäristönsä kärkisaajien joukossa ei ymmärretty. Niitä ei kyetty edes hyödyntämään. Elettiin vuosikymmeniä jäljessä siitä reaaliaikaisesta tiedon kulusta, jota tiedeyhteisöt edustivat globaalina verkostonamme luonnonvarojemme tutkijoina ja kehittäjinä. Ne olivat maailman kärkeä toisin kuin yliopistomme. Ne edustivat meitä, olivat minun ja sinun. – ”Meum et tuum.”

Kun MTT (Luke) muutti maaseudulle Helsingin liki ydinkeskustasta, esitettiin epäilyjä sen toiminnan romahtamisesta ilman pääkaupunkiseudun tarjoaman tuen. Oletettiin että pääkaupunkiseudun henkinen ilmasto ja yhteinen innovaatiokenttä klusterina katoaisi, jos maataloustutkimus muuttaisi periferiaan maaseudulle (Yliskylä-Peuralahti). Jälkeenpäin ihmeellistä sanoakin. – ”Mirabile dictu.” (Vergilius). Ihmeellisellä tavalla – ”Mirum in modum.” (Julius Caesar).

Toisin kävi. Agropolis strategiana, agronet ja robotiikka algoritmeineen valmistuivat maaseudulla Jokioisilla rinnan osaamisympäristön, jonka laatua ja määrää pidettiin puolueetonta tutkimusta lainaten helsinkiläistä korkeampana (”Agropolis Strategy” ks. Luostarinen 1992). Uuden strategian noudattaminen myös globaalina ilmiönä tuki suomalaisen tutkimustoiminnan laatua ja tasoa siirryttäessä uudelle vuosituhannelle. Sama koski juuri tuolloin syntynyttä sosiaalista mediaa ja sen strategiaa. Tiedotus ja sen toiminta olivat juuri tuon hetken avainsanoja ja käsitteitä siirryttäessä medioinemme uudelle vuosituhannelle (Sosial media economy and strategy, ks. Luostarinen 2011). Kolmas vaihe oli syntynyt jo aiemmin luovan teknologian renessanssista (Luostarinen 2024). Kaikki tämä oli lopulta huima näky. – ”Mirabile visu.”

Vielä EU-ohjelmiemme käynnistyessä meillä sovellettiin Suomessa innovaatioiden leviämisestä lähtevää teoretisointia, olettaen että taajamien kasvu heijastuu kasvuna myös väestöllisillä reuna-alueillamme. Näin vaikka todellisuudessa maaseudun toimintaympäristö on kaventunut avainhenkilöiden ja -verkostojen siirtyessä taajamiin (Katajamäki 2001). Taustalla on nähty maaseutupolitiikka, joka on määräytynyt Suomessa kaupunkilähtöisen aluekehittämisen ja maatalouspolitiikan välisessä maastossa (Katajamäki 1991). Tässä kehityksessä maaseudun elinkeinot ja yritykset ovat jääneet vaille huomiota, innovaatiopolitiikassa ikään kuin kaupunkien jäännösalueinamme. Innovaatioroolit ovat vielä tänäänkin innovaatiokulttuurina maaseudulla vieraita. Taustalla on sekä jo edellä kuvattua pragmatismiin perustuvaa resurssien jaon ongelmaa ja pohdintaa kriittisestä massasta, että tätäkin vaikeampi arvojen ja Gardamerin (2004) alun perin kuvaama kielellinen ja kulttuurinen este (hermeneutiikka). Ohessa lyhyt kuvaus harmeneutiikasta:

Gadamerin hermeneutiikka on jatkoa G.W.H. Hegelin ja Edmund Husserlin sekä ennen kaikkea Martin Heideggerin filosofialle. Olen heitä kirjoituksissani usein lainaillut ja etenkin Heideggerin havainto, kuinka ymmärtäminen ei ole pelkkä ihmisen ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa, vaan ”perustavaa laatua oleva eksistentiaali”, ”ihmisolemisen perustavanlaatuinen olemistapa”. Heidegger tulkitsee ymmärtämisen maailmaa-avaavaksi kykenemiseksi olemiseen ja väittää sen koskevan aina maailmassa-olemisen perusrakennetta. Se poikkeaa eksistentialismiin ja postmoderniin kehitykseen vaikuttaneen Friedrich Nietzschen lähinnä kirjallisesta filosofiasta ja ”kootuista” kiihkeistä mielipiteistä (”ainoa arvo on elämä itse”, ”lopullista totuutta ei ole”, ”mikä ei tapa, tekee vahvaksi” jne.). Olen näitä lainannut joskus rinnan latinakielisten viisauksien kanssa. Näin siksi, että Nietzschen yhteys nykyiseen postmoderniin retoriikkaan löytyy lähinnä hyökkäyksestä eurooppalaista, järkeen perustuvaa kulttuuria vastaan. Tieto on suhteellista, kulttuurista riippuvaa ja ”totuus metaforien, metanymioiden, ja antropomorfismien liikkuva armeija”. Nietzschen mielestä ihmiset heijastavat ruumiin- tai sieluntilansa ulkoiseen todellisuuteen ja antropomorfisoivat sen illuusioita luoden, tämä on nk. tunnestautumisteoria. Näin todellisuus lähenteli taidetta: ”Meillä on taide, jotta totuus ei meiltä unohtuisi”. Tämä lainaus on tärkeä koskien taidetta, jota olen itsekin käyttänyt osana kirjojeni kuvitusta algoritmien hakemana koskien puolestaan tekstejäni, niiden avaamista kulttuuria ja kieltä vaihtaen. Tämä on hyvä muistaa pohdittaessa Nietzschen ajattelua ja aikaa, jossa teknologia ja robotiikka ovat tehneet uuden renessanssin (Luostarinen 2024). Niinpä sitä mikä on individualistista, ei voida ymmärtää, omaksua, välittää yleiskäsitteen kautta, vaan se voidaan vain myöntää. Miten tämä sopii algoritmien luomaan taiteeseen, lainaten tekstejäni, sekä hakien siihen sopivia kuvataiteilijoita sekä heidän tyylinsä, on jäänyt filosofialta avaamatta. Ja juuri tällä on erityinen merkitys pohdittaessa innovaation olemusta ja leviämistä. Postmodernin yhteiskunnan individualismia korostavalle luonteelle. Jossa vaikkapa uusi symboli-innovaatio on hyväksyttävä sellaisenaan, eikä perusteltava sitä jo olemassa olevan yleiskäsitteen kautta, vaan se voidaan vain myöntää. Näin myös vaikkapa käsite ja manifestini ilmiöstä ”Cluster art and art of clusters”. Mutta entäpä robotiikan ja algoritmien aiheesta laatima kirjani ja sen kansiteksti, jossa ilmiö saa erilaisen sisällön ja nimenkin riippuen siitä, onko lähtöasetelma englanninkielinen vai ehkä latinasta lainattua (Botrus art – Arte clusters / Cluster art and Art of clusters, ks. kirjani kansikuvat). Samoin tapa tuottaa näistä käsitteistä kansikuvatkin – kovin erilaiset, kielestä riippuen, mutta ymmärrettävät miksi juuri näin). Huima näky – ”Mirabile visu”.

Tällä ajattelulla on suuri merkitys innovaation olemukselle ja synnylle sekä postmodernin yhteiskunnan individualismia korostavalle luonteelle. Niinpä esim. uusi symboli-innovaatio on hyväksyttävä sellaisenaan, eikä perusteltava sitä jo olemassa olevalla yleiskäsitteen keinoilla. Epäilemättä sama pätee myös robotiikkaan ja tekoälyyn tuotteineen. Gadamerin hermeneutiikassa ei ole kysymys tekstin individuaalisista piirteistä, signifioijista, eikä edes tekstin tyylistä. Hermeneutiikan universaalisuusvaatimus perustuu kielen, logoksen, universaalisuuteen. Epäilemättä näin myös algoritmien kohdalla (robotiikka). Gadamerin ajattelussa ymmärtämisen metafyysisyys ei piile siinä, että tulkitsija ei yritä ymmärtää toista, vain pikemminkin siinä, että hänen täytyy ymmärtää toista, sillä ainoalla tavalla, jolla se vain on mahdollista. Robotin ja algoritmien kohdalla kyse on kielestä, jossa on ehkä biljoonia sanoja ja käsitteitä sekä tulkitsijan ihmisenä parhaimmillaankin vain muutama 100 000 sanaa. Gadameria tulkiten ihminen ajattelee ja tulkitsee aina vain käsittein, jotka hänelle tulevat mieleen, sillä kaikki ymmärtäminen tapahtuu kääntämällä omalle kielelle. Robotiikan ja algoritmien kohdalla erot ovat vain tähtitieteelliset. Jatkossa tällä ajattelulla on entistäkin suurempi merkitys. Etenkin robotiikan tavalle toimia ja näiden innovaatioiden synnylle ja tulkinnalle. Innovaatioiden omaksuminen edellyttää niiden ymmärrystä, tiettyjä arvoja ja etukäteen tehtyjä ennakkoratkaisujakin. Oleellista on ollut tähän saakka tahto omaksua. Eikä vain ymmärtää ja omaksua, vaan Nietzschen käsitteistössä käyttää myös valtaa. Gadamer rajaa lopulta kielen universaalin tehtävän tässä prosessissa toteamalla: ”Oleminen, joka voidaan ymmärtää, on kieltä.” Näin kielellinen, käsitteellinen ja symbolinen innovaatio on prosessin avaaja. Näin epäilemättä myös algoritmien ja robotiikan tavassa tulkita ja tuottaa innovaatiota. Se on huima näky – ”Mirabile visu.”

Edellinen Gadamerin hermeneutiikkaan liittyvä lisäys on vuoden 2006 väitöskirjastani (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka – Ecological cluster and innovation policy) ja sen merkitys nyt 20 vuotta myöhemmin sekä kirjani ”Luovan teknologian renessanssi – Kulttuurinen kehitys teknologia valossa (Luostarinen 2024)”, siirtää kirjoitukseni lähinnä ajallisena ja samalla historiallisena katsauksena edellisen sukupolven pohdinnoiksi. Robotiikka ja tekoäly kun on kotiutunut myös maaseudun ja maatalouden teknologiaan ja vaikkapa pelkkä tilakoko kasvanut rajusti kuluneen kahden vuosikymmenen aikana. Samalla moni on luopunut ammatistaan. Palaan kuitenkin vielä hetkeksi innovaatiopolitiikkamme sukupolven takaiseen vaiheeseen helpottaen lukijaa näin asemoimaan myös vaikkapa tuohon aikaan tehdyt yhteiskunnalliset ja maaseutua koskevat tutkimukset oikeaan ajalliseen perspektiiviinsä. Pyrin näin huolehtimaan omalta osaltani tulevaisuudesta. – ”Mihi cura futuri.”

Lemolan mukaan (Lemola 1990, Jääskeläinen 1991) tämä lähinnä aiemmin kuvattu hermeneutiikkaan liittyvä tapamme käsitellä innovaatiorakenteiden syntyä koskettaa itse teknologiapolitiikan tekijöitäkin. Teknologiatutkimus alkoi vaikuttaa vasta 1990-luvulla ja teknologiapolitiikan tekijät tunsivat huonosti teknologiatutkijoiden raportteja eivätkä suhteet tieteelliseen työhön ja teoriaan olleet kovinkaan läheiset. Samoin koko yhteiskuntasuunnittelun ”kultaisella” kaudella 1960- ja 1970-luvuilla tieteelliset julkaisut olivat vain itsenäisiä raportteja ja tutkimuksia, eivät lähelläkään politiikan teon linjapapereita. Vasta porterilaisen mallin käytössä 1990-luvulla tutkimuksen ja politiikan suhde tuli välittömäksi ja tieteellinen ajattelu välittyi itse politiikan muotoiluun ja myös maaseudun omaan toimintakulttuuriin. Tätä vauhditettiin lisäksi maaseudulle ohjatuilla kenttätöillämme sekä niistä raportoiden sekä käynnistäen maaseudulle omia yliopistojemme tutkimusyksikköjä (Luostarinen 2006). Olen kirjoittanut runsaasti suomalaisesta pragmatismista ja sen yhtymäkohdista kielemme syntyyn ja etenkin Mikael Agricolan kaltaisiin neroihin.

Varhaisempi pragmatismi. Tällä on erityistä merkitystä myös robotiikan ja algoritmien käytön yleistyessä ja tieteellisen maailmankuvan vahvistuessa. Varhaisempi pragmatismimme (Allardt 1997, Rainio 1999) johti haettuihin malleihin, joissa loogisempirismi voimisti luonnon- ja ihmistieteiden samankaltaisuutta. Tänään näin tekee robotiikka ja algoritminen ajattelumme sekä luovan teknologian renessanssi (Luostarinen 2024). Näky on huima. – ”Mirabile visu.”

Tieteen tehtävänä oli auttaa yhteiskunnan päätöksentekijöitä ja ”tieteellinen suunnittelija” oli tarkoituksella erillään hallinnosta, politiikasta ja mielellään myös medioistamme. Nyt se ei ole enää mahdollista. Suomalaisessa maaseutututkimuksessa tällä oli kuitenkin vielä maataloudesta haettu vahva traditionsa tutkimuslaitoksineen. Myöhemmin näitä toki yhdistettiin saman hallinnon alle (Luke). Biologinen tutkimus kuitenkin säilyi ja sitä käytettiin neuvonnan kautta tutkimuksesta toiminnaksi (Westermark 1973). Muisteltiin menneitä ja huolehdittiin tulevasta. – ”Mihi cura futuri.”

Taustalla oli tuolloin, ja on edelleen myös kielellinen pragmaattinen traditiomme. Olen tarkoituksella käyttänyt omissa julkaisuissani ikivanhoja latinakielisiä sanontoja rinnan englanninkielisten käännösten kanssa. Samalla niiden muuttaminen robotiikan keinoin kuvataiteeksi paljastaa, kuinka suuria nämä eri kielistä syntyvät tulkinnalliset erot ovat algoritmien ja robotiikan ymmärtämänä. Epäilemättä englanninkielinen tausta antaa suomalaiselle paljon tutumman ja antoisamman taiteellisen tulkinnan kuin suora suomalainen, saati latinasta haettu vastine. Brittiläinen kielikuva ja kulttuuri sopii meille tänään paremmin myös silloin, kun kuvataiteen nerot haetaan nekin algoritmien valintana (Luostarinen 2023, 2024). Julius Caesaria lainaten ihmeellisellä tavalla. – ”Mirum in modum.”

Maalla ja maataloudessa ei syntynyt innovaatioita, vaan ne siirrettiin sinne. Kyse oli innovaatioiden diffuusiosta ja sitäkin varten meillä oli oma neuvojien sekä kouluttajien organisaationsa. Samaan aikaan tieteellinen eliitti pysyi etäällä toimintaympäristöstään ja neuvontajärjestöjen suodattaessa tiedon ketjumaisena koetussa hierarkiassa. ”Pellolta pöytään” oli tämän ketjuajattelun tulosta ja kuvasi samalla prosessin etenemistä maaseudulta taajamiin ja peruselinkeinoista kohti palvelusektoria tai kuluttajia. Tutkimus ja tiede lähestyivät siinä toisiaan ja 1990-luvulla jälkimmäistä, kun aiemmin painopiste oli agraarinväen osaamisen kohentamisessa. Ilmiö oli jälleen diffuusinen ja suomalaiselle maaseudulle tyypillinen monine ”mallitiloineen” diffuusion solmukohtina ympäri maata. Mediayhteiskunta ja sen merkit, sosiaalinen media ja internet, algoritmit ja robotiikka muuttivat kaiken, siinä missä maatilojen koon ja teknistymisen (robotiikka) myötä. Satojen hehtaarien maatilat yleistyvät nopeasti siinä missä pääomien ja robotiikan käyttö näiden hoidossa. Kirjani ”Agropolis Strategy” levisi sekin hetkessä globaalina ilmiönämme (Luostarinen 1991, 1992). Tiedonhankinta ja käyttö muuttui sekin hetkessä ja johti vanhan diffuusisen rakenteen murtumiseen. Näin myös rakenteita oli muutettava sekä koskien myös poliittisia rakenteitamme. Tässä murroksessa maltilliset kestävät parhaiten. – ”Moderata durant.” (Seneca)

Toinen merkittävä vaihe syntyi lähinnä keynesiläisen taloustieteellisen ajattelun ja hyvinvointivaltion synnyn sekä miltei pelkkään rutiiniin liittyvien laskentatoimen taloushallinnon uudistusten kautta. Niinpä yhteiskunnan monimutkaistuessa ja sisäisten ongelmien kasvaessa odotukset lisääntyivät myös yhteiskuntapolitiikan suunnitelmallisuudessa ja sen hoidossa (Uusitalo 1976, Lampinen 1985, Sotarauta 1996). Suunnitelmallisuudesta tuli valtionhallinnon keskeinen työvälinen ja toki sitä pyrittiin siirtämään paikallishallintoonkin. Ensimmäiset pitkän aikavälin suunnitelmat sekä taloudelle että maankäytölle laadin Ylikiimingin kunnalla jo vuonna 1976 (Luostarinen 1976). Myöhemmin tätä suunnittelua siirrettiin myös maaseudun kyliimme ja auttaen näin kyläsuunnitelmien synnyssä. Maaseudulla uskottiin toki rationaaliseen suunnitteluun niin talouden kuin toiminnan ja maankäytön säätelyssä. Jo varhain 1970-luvulla mukaan tulivat sosiaali-indikaattorit, kustannus-hyötyanalyysit, tavoite-keino-hierarkiat, ohjelmabudjetoinnit ja monet ”maailman” mallit sekä myöhemmin systeemidynamiikka. (Uusitalo 1976, Luostarinen 1991). Poliitikoille ja muille puhetyöläisille nämä ajat olivat otollisia. – ”Mollissima fandi tempora.” (Vergilius).

Maailma oli muuttunut ja monimutkaistunut myös maaseudulla. Etenkin Jääskeläisen (2001) korostama suunnitteluideologia ja hyvinvointivaltion reformipolitiikka (”Ruotsin malli”) levisi Suomeen ja painotti innovaatioiden synnyssä etenkin sosiaalista uudistumista, samaan aikaan kun maaseutu olisi kaivannut etenkin maankäytöllistä ja todella vahvaa taloudellista uudistumista. Kaupungistuminen ja kaupunkilaistuminen sen sosiaalisena ilmiönä painosti maaseutua sellaiseen uudistumiseen, joka ei myöhemmin palvellut sen kestävän kehityksen jatkumoa luonnonvaratalouden hoidossa. Allardia (1992) lainaten maaseutu joutui mukaan vahvan positivistiseen suunnitteluprosessiin tutkimuksineen. Samalla maaseutu joutui vaikeaan välikäteen maa- ja metsätaloudessa väestöä luovuttavana resurssina vanhakantaisena muistonamme menneestä ja vastakohtana toteutettavalla uudelle innovaatiopolitiikalle. Ilkka Heiskasta lainaten (Stolte-Heiskanen 1992) elettiin vielä tuolloin eräänlaista ”yhteiskuntatieteitten imperialistista aikaa”, joka oli kaukana yhdyskunta- ja aluesuunnittelun perusteistamme osana luonnonvarojamme ja bio- ja maantieteilijöitten tekemää uudistustyötä agronomeineen. Näin siitäkin huolimatta, että maaseutua ja sen historiaa luonnehti, ja luonnehtii edelleenkin, hyvin erityyppiset rakenteet, historia ja tapa prosessoida innovaatioita oppimisen ja uuden omaksumisen kautta. Se opittiin Suomessa jo lapsena ja usein vielä moni- ja poikkitieteisenä kokonaisuutenamme. Toki samalla myös pragmatismia korostaenkin. Lapsuuttaan muistellen se oli lempeää viisautta. – ”Mitis sapientia.”

Missä sitten tehtiin suurimmat virheet? Maaseutua käsiteltiin koko ns. varhaisen aluepolitiikan aikana (reformipolitiikka) ikään kuin yhtenä ainoana sosiaalisena ja kulttuurisena yksikkönä. Innovaatiot syntyivät tässä ajattelussa kaupungeissa, koskien myös luonnonvarataloutta ja biotieteitämme metsien sekä peltojen kohdalla ja hoidossa. Ne (innovaatiot) ikään kuin levisivät vaivihkaa sieltä virusten tavoin maaseudun käyttöön (Hägestrand 1953). Pahinta kuitenkin oli tuomita maaseudun yhteisöllisyys pelkästään kielteiseksi ja kontrolloivaksi, innovaatioiden leviämistä estäväksi kulttuuriksi (Heikkilä 1999). Ajatus ei ole kaukana omasta ajastamme, jossa satojen hehtaarien tiloja hoidetaan ja eläimiä sekä kasveja jalostetaan algoritmien ja huipputiedettä tekevien laitosten avustamana. Tunnetusti maailman ja Euroopan huipulta tietonsa hakien ja myös sinne jakaenkin. Toisin kuin muu yliopisto-opetuksemme tutkijoineen keskimäärin. Hyvin suomalaiseen tapaan – ”More Finnico”.

Erityisen tuomitsevaa ja kriittistä maaseudun pilkkaaminen oli syntyvien pienten kaupunkiemme lähiöissä. Sieltä puuttui kokonaan vuosisatainen traditio juurineen, yhteisöllisten alueiden oppiva muisti ja sellainen sosiaalinen pääoma, johon rakentaa monitieteinen (poikkitieteinen) osaaminen. Tällaisia ongelmia meille syntyi myös kaupunkisuunnittelussamme tyyppiesimerkkinä Raahe ja sen terästeollisuus sekä lähiyhteisöjen sinne luovuttamat duunarit (Luostarinen ym. 1983) Sekä liki kääntöpuolena Iisalmi (Luostarinen 1981). Ylä-Savoon yliopiston työtämme jatkamaan perustettiin Sonkajärvelle Ylä-Savon Instituutti, jota mallia myöhemmin käytti myös Helsingin yliosto kahden maaseutukeskuksen perustamisen kohdalla. Sen sijaan Agropolis strategiana oli hämäläisille Forssassa liikaa. Mutta levisi globaalina kaikille mantereillemme (Luostarinen 1992). Elettiin Sokraattiseen tapaan. – ”More Socratico.”

Suomen maaseutua kuvaava yhteisöllisyys kuvattiin kontrolloivaksi ja kielteiseksi ilmiöksemme, jolloin sen tärkein merkitys innovaatiopolitiikassa myös oman aikamme robotiikan kaudella on innovaatioaaltojen valikoivan muistin käyttö, sekä vahva sosiaalinen lisä haettaessa yhteisiä klustereita ja niiden suorituskykyä, muistuttaen takavuosien talkoista. Kaukana aikanaan Durkheimin (1893) kuvaamasta maaseudun ahdistavasta yhteisöllisyydestä, eläen nyt vuotta 2024, sekä sen käyttämää robotiikkaa ja internet yhteyksiä. Taustalla kummittelivat surulliset sotavuotemme ja 1970-luvun henki. Kaukana takana on aika, jolloin kuolleet opettivat eläviä. – ”Mortui vivos docent.”

Maaseutu edusti 1970-luvun suuren maaltamuuttoaallon jälkeen kauan vanhahtavaa työnjaon perustaa ja elinkeinoja, jotka olivat ikään kuin maahan sidottuina uuden osaamisen ja erikoistumisen ulkopuolella. Lapsia alettiinkin kouluttaa ulos maaseudulta ja helpomman leivän ääreen. Käytettiinkin joko käsitteitä lokaalisista elinkeinoista tai areaalisista, maahan sidotuista elinkeinostamme. Ilmiö oli myös sidottu sukupuoleenkin. Urbaani ympäristö edusti feminiiniä vallankumousta ja myös poliittisessa merkityksessä modernia vihreää maailmankuvaa ja vallankumouksellista mieltäkin. Miehet olivat Marsista, naiset Venuksesta. Haettiin maajussille morsianta. Urbaanit ammatit olivat kansakunnan tulevaisuus ja kehittäviä. Maatalous koetiin edelleen ikään kuin luotuna sukupolvia sitovaksi ja miehen sukunimeenkin sidotuksi Jukolan Jussin ja hänen veljiensä ympäristöksi. Sillä pilailtiin Suomessa. Mutta vain Suomessa muuttaen paremman leivän ääreen Ruotsiin. Modernit lokalisaatioteoriat ja niiden mukana levinnyt, innovaatiopolitiikan uutta teknologiaympäristöä hakeva rakenne vallankumouksellisine ilmapiireineen, oli luonnollisesti areaalisten ja maahan sidottujen elinkeinojen ulkopuolella ja saavuttamattomissa. Muodikasta oli puhua paikattomuuden ja samalla myös juurettomuuden käsitteillä. Maaseudulla naisesta tehtiin miehen hämminki. – ”Mulier est homnis confusio.”

Syntyi polarisaatiota, myös omalle ajallemme 2020-luvulla tuttua sosiaalisen median erityisesti suosimaa ilmiötä. Toimintojen sijainnissa kaupunki ja maaseutu esiteltiin vastakohtinaan, jolloin kaupunki ja urbaani syke kuvasi osaamisen sekä kasvavien mahdollisuuksien verkostoja myös sosiaalisena rakenteena. Tosin maamme rajojen takana myös slummeinamme (Loomis & Beegle 1951). Ilmiö syntyi pragmaattiseen ympäristöön Suomessa television ja uuden teknologian myötä sijainnillisen edun seurauksena ja sellaisena kuvattunakin. Vielä vuonna 2024 pilaillen koomisissa kisailussa tyyliin ”maaseutu vastaan kaupunki”. Ensimmäisen polven urbaani suomalainen oli vanhalla Saabillaan tai Volvollaan juhannuskokolle saapuva suomen kielensäkin puolittain unohtanut isoveli vaimoineen. Yhdysvalloista saapuva oli unohtanut muutamassa vuodessa kielensä lisäksi kulttuurinsa, puhuen television opettamia vallankumouksellisia viisauksiaan. Vuosi stipendiaattina riitti. Oli nähty suurta maailmaa ja sen menoa (Dunn 1954, Isard 1960, Lösch 1964). Edettiin enemmistön mielen mukaisesti. – ”Multitudinis arbitrio.” (Cicero).

Ajatus, jossa innovaatio syntyikin yhdessä pisteessä, ei kulttuurin tuotteena, ja levisi sieltä ympäristöönsä ilman sen kummallisempaa yhteiskunnallista kasvutarinaa, oli helposti omaksuttava, ja johti 1970-luvun maantieteessä vallinneeseen keskus- ja vaikutusalue (periferia) luokituksiin sekä samalla alueiden hierarkioihin ikivanhan newtonilaisen analogian tavoin lainattuna klassisesta fysiikasta jo 1600-luvulta. Jopa kieltämme alettiin kartella, eikä vähiten lännessä Ruotsissa. ”Finne igen” oli suomalaisen kulttuurin paikka samoilla leveyksillä ylittäen vain Tornionjoen laakson ja suomalaiset alkoivat itsekin pilailla saamelaiskulttuurin käsitteillä. Koko maailma näytti harjoittavan näyttelijän ammattia. – ”Mundus universus exercet histrioniam.” (Petronius).

Nämä voimakkaan hierarkkiset rakenteet olivat muualta tulleen kulttuurin tuotetta ja usein jopa suoraan slummeista rantautunutta tapaa pukeutua vyöttömiin farkkuihin, risaisiksi revittyinä, ja juuri slummikulttuurin kopiona, jossa nuoret käyttivät tätä ratkaisua pilaillen paikalliselle poliisille vaatimassa vyötöntä farkkua päihteitä ja aseita hakien. Ikävä kyllä näin saman kulttuurin tuotteena levisi urbaaniin kulttuuriimme myös päihteet ja väkivalta. Se oli slummikulttuurin tuotetta. Ei elitismiä ensinkään. Siinä riitti keskinäinen yksimielisyys. – ”Mutuus consensus.” Käsite konsensus kotiutui Suomeen.

Ajatus, jossa innovaatio syntyi yhdessä pisteessä ja levisi sieltä ympäristöönsä, oli helposti omaksuttava ja johti 1970-luvulla maantieteessä vallinneeseen hyvin yleiseen keskus- ja vaikutusalue luokitukseenkin. Ranskan kaltaisessa kulttuurissa ilmiötä kavahdettiin ja varakkaat ranskalaiset asuivakin maalla sekä professoreina viinitilaansa viljellen. Erikoisuutena Suomeen syntyi jo varhain myös Pariisin kaupunkikuvassa tutut kehäkatujen, bulevardien, jäljitelmät. Niiden taustalla olivat ikivanhat Hollannista lainatut ”bollverk” käsitteet. Nämä olivat hirsistä rakennettuja suojamuureja, jotka myöhemmin purettiin ja rakennettiin kauemmas keskustasta. Tilalle syntyi puistokatu, jolla suojattiin kaupunkia tulipaloilta. Varakkaat muuttivat ulommas maaseudulle ja asuvat viinitiloineen siellä vieläkin, maaseudulla. Helsingissä bulevardilla tarkoitetaan vallan muuta ja väärinkäsitys on ymmärrettävä. Vaikea oikaistava. Helsinki on maailman valo – ”Mundi lumen.”

Kaupungista pois johtavat ”avenue” kaltaiset tiet eivät viekään Suomessa vauraaseen, maaseudun viinitilojen rikkauteen, vaan köyhtyvään maaseutuun luonnonvaroineen, metsineen ja soineen. Järvetkään jokineen eivät ole minkään arvoisia, ellei niitä saanut rakentaa jokineen ja altaineen energiantuotantoon pääkaupunkiseudun tarpeisiin. Jokien suojelulait tulivat vasta omana aikanamme ja samalla alettiin suojella myös soitamme ja vielä luonnonvaraisia metsiäkin. Maatilat koneistuivat, satoja hehtaareja ei voi viljellä ilman robotiikkaa ja samalla pitää maidontuotannossa ammattimaisesti oman aikamme kulttuurin tuotteita nautoina, sikoina ja sipikarjana hoitaen. Urbaani kansalainen Helsingissä ei tiennyt, mitä Suomen maaseudulla oli tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Hänelle esiteltiin Lappia myöten menneen maailman eksotiikkaa turistina. Jouluna tämä teatraalinen ympäristö on hyvin todellinen Brasiliasta lentäen sitä hetkeksi ihailemaan. Se on uskomaton elämys tropiikin helteestä lentäen Rovaniemelle. Minulta on usein Sao Paulossa ja Riossa kysytty kumpi on kamalampaa; neljäkymmentä astetta kuumuutta vaiko sama määrä pakkasta. Voitte arvata vastaukseni. Runoilijoiksi synnytään, puhujiksi tullaan. – ”Nascuntur poetae, fiunt oratores.” (Cicero).

Mistä nämä hierarkkiset mallit sitten saapuivat Suomeen? Hierarkkiset mallit olivat omaa elitismiämme palvelevia ja taustalla käytetiin pragmatismin kautta syntyneitä ajatuspinttymiä, jäsenneltäessä alueiden historiaa ja kokoa sekä niiden vaikutusta palveluvarustusta koottaessa. Näiden dramaattinen vaikutus Suomessa oli helposti markkinoitavissa jäsenneltäessä alueittemme historiaa. Hierarkkiset rakenteet olivat muualta Suomeen tuotuja ja palvelivat tuon ajan elitismiä. Tuomea (1984) lainaten kyseessä oli kansallisen pragmatismin kautta syntyneet ajatusmallit, liki maailmankuvat, ja niiden vaikutus oli Aleksis Kivestä alkaen ratkaiseva maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen pohdinnassa dualismin ja dikotomian suuntaan sitä vääristellen (Tuomi 1984). Ilmiön sisäänajoa auttoivat maakunnalliset rajat ja hallinto Suomessa. Luontoa oli vain vaikea muuttaa. – ”Naturam mutare difficile est.” (Seneca).

Maakunnalliset rajat ja hallinto eivät aina vastanneet ikivanhoja maakuntarajoja, saati heimojen asuinalueita, jotka olisi ollut paikkaidentiteetin perustaa. Niitä jopa tarkoituksella vääristeltiin (Paasi 1984, Katajamäki 1988, Luostarinen 1992). Lisäksi ammattien suomalainen luokitus primaareihin sekä sekundaarisiin jne. toimintoihin oli mahdollista nähdä sama maaseudulta käynnistyvä ja kasvukeskuksiin päättyvä, portaittain ylenevä hierarkkinen luokitus hyvin loogisempiirisellä tavalla, jossa Tuomiojan (1996) mukaan avainhenkilöinä oli mm. Pekka Kuusi, tuomalla tämän suunnitteluretoriikan tunnetuksi ja hyväksytyksi (Tuomioja 1996). Allardin mukaan 1950-luvun taloustieteen loogisempirismiä Suomessa edustivat etenkin Lainnamo, Niitamo ja Paunio (Allard 1992). Ilmiöllä oli siten sukupolviset akateemiset juuretkin. Vakuutella opettajan sanoja – ”Iurare in verba magister.” (Horatius).

Puhdas aikajatkumo, sekä sen seuraaminen, liittäminen edistykseen ja oman aikamme innovaatioaaltoihin, toi mukanaan Suomeen kritiikittömän näkökulman myös luovasta ja innovaatioita tuottavasta tai vastaanottavasta ihmisestä sekä hänen kyvyistään. Poikkitieteisesti tätä esitellen aluesuunnittelussa, maaseutualueiden rajojen jaossa, tämä näkyi parhaiten juuri keskusalueitten ja vaikutusalueitten rajoissa sekä alueiden luokituksessa. Omalaatuiset ja tähän aikaan täysin sopimattomat keskus-periferiamallit olivat samaa loogisempirismin matemaattista, tekorationalismista syntyvää, sekä kaukana oman aikamme rajattomasta maailmasta. Nyt vain mallit siirrettiin regionaalisen alueen sijaan spatiaalisiin alueisiin. Ilmiö sujui helposti silloin, kun kielemme ei näitä käsitteitä edes kyennyt erottamaan toisistaan. Tärkeintä oli toimia oikeaan aikaan. – ”Iusto tempore.”

Niinpä näitä toimintojamme kyettiin nyt jatkamaan perinteisten hierarkkisten alueittemme sisällä, ikään kuin mitään algoritmeja ja tekoälyä ei olisi olemassakaan, digiaika olisi ohitettu ilman minkäänlaista pohdintaan keinotekoisten rajojemme kiroista. Uudet keskus-periferiamallit olivat samaa loogisempirismin matemaattista rationalismia, mutta spatiaaliselle tasolle siirrettyinä silmänkääntötemppunamme (Isard 1960). Näitä toimintojen suomalaisia hierarkioitamme kuvaavia käsitteitä prosessointiin myöhemmin luonnonvarojen tuotosta ja jalostuksesta palvelujen kautta tiedon siirtoon ja tämän käyttämään teknologiaankin. Syntyi kaoottinen tapa lähestyä uuden teknologian mukanaan tuomaa uusrenessanssia (Luostarinen 2024). Moni- ja poikkitieteisen tiedon julkaisu tehtiin Suomessa lopulta mahdottomaksi. Jopa koululaitoksemme alkoi matkan kohti luisuvaa romahdusta. Ikivanha, ketjumaisesti etenevä ja mukamas näin jalostuva osaaminen maaseudulta taajamiimme, päätyen pääkaupunkiseudulle, oli tullut tiensä päähän. Oikeuden tehtävänä ei ollut tehdä vääryyttä ihmisille. – ”Justitiae partes sunt non violare homines.” (Cicero).

Niinpä, vaikka innovaatioiden käyttö lisääntyikin juuri maaseudulla ja luonnonvarojen käytön teollisessa hyödyntämisessä (pelloilla, metsissä, ei vain tehtaissa, saati byrokratian rattaissa), niiden ketjuuntuminen oletettiin jatkuvan ja kumuloituvan juuri palvelusektoreilla, siis kivitaloissa pääkaupunkiseudulla. Jopa kirjat esiteltiin siellä syksyllä, kun ne oli kirjoitettu ja myyty reaaliaikaisesti sekä sähköisesti pitkin vuotta maailmalle. Viimeiset jälkiomaksujat ihailivat niitä kirjamessuilla. Sellainen uurastus uuvuttaa. – ”Labor fatigat.”

Vanhan keskus-periferiamallin elättely johti ilmiöön, jossa todellisuus tapahtui reaaliaikaisesti ulkopuolella perinteisen mediammekin. Tätä kautta kaupunkien ja niiden välinen raja alkoi muuttua ja myös kartta muuttui reaaliaikaiseksi. Kaupunkien ja niiden välisten alueiden välinen raja eli sekin, muuttuen ensin fyysisesti ja toiminnallisesti, sekä myöhemmin myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Alueiden ja niillä toimivien verkostojen välinen innovaatioprosessi ja talouden toimintarakenteet eivät voineet toimia kuitenkaan kaupungeissa ja niiden jäännösalueilla (tricle down -malli) toisin kuin markkinoilta tulevat viestit edellyttivät. Klusterin rakenne oli, ja on edelleenkin, siten kulutuksesta syntyvä, ja sitä on nyt tässä julkaisussa ja aiemmissa tutkimuksissani pyritty korostamaankin. Varoen menneiden aikojen ylistäjää. – ”Laudator temporis acti.” (Horatius).

Suomessa kaupungistuminen ja urbaani kulttuuri syntyi kovin myöhään. Se miten nykyiset kaupunkimme tai seutukuntien keskuspaikat seutukaupunkeinamme integroituivat luonnonvaroihinsa, oli sekin kulttuurisidonnainen prosessi. Forssan kaltainen, kantahämäläinen kaupunki, syntyi Loimijoen kosken partaalle ja kutomateollisuuden hakiessa työläisensä lähikuntien maalaispitäjien kylistä. He olivat pääsääntöisesti nuoria naisia Tammelan pitäjästä. Toki työvoimaa saatiin myös Jokioisten kunnasta, mutta vähemmän vaikkapa Loimaalta, jonka kaupungistuminen oli prosessina kovin erilainen, siinä missä vaikkapa Someron rikkaan maaseutualueen keskuksena. Taustalla ei ole luonnonlaki – ”Lex naturae.”

Matka Forssasta pääkaupunkiseudulle ja Turkuun tai Tampereelle oli tänään pohtien kohtuullinen, mutta vuosisata sitten forssalaisillekin teollistuvassa kaupungissaan nykyisen tunnin ajomatkan sijaan vuorokauden urakka, sata kilometriä suuntaansa. Loimijoki ei ollut Kemijoen kaltainen sähkön tuottaja, eikä Kokemäenjoelta juurikaan asioitu Loimijokea matkaten Kanta-Hämeen keskuksiin. Suomen ydinalueilla Turun, Helsingin ja Tampereen kolmion keskellä, siis Forssassa, elettiin hyvin suljettua elämää vielä sotiemme jälkeenkin. Toki runollinen vapaus tuo mukanaan muitakin tulkintoja. – ”Licentia poetica.” (Seneca).

Tutkimusten mukaan pienemmät kaupungit reagoivat nopeammin kuin suuret, johtuen suurten hitaammasta yhteisöllisestä vastaanotosta, sekä verkostojen kyvystä oppia tai innovoida uuden teknologian ja sen edellyttämän sosiaalisen käyttäytymismallin mukaan (Hassink 1999, Morgan 1997, Cardarelli 2003). Euroopan yhteisen jokiohjelman (European rivers network: Luostarinen ym. 1999) kohdalla tulokset oppivasta alueesta ja sen ”sosiaalisesta muistista” korostaa ilmiötä, jossa on mukana käsite ”kehityskoalitiosta” (development coalition) sisältäen sekä maaseudun että kaupungin yhteisen rakenteellisen kokonaisuuden (Luostarinen ym. 1999). Samaan päädyttiin myös kansallisissa ohjelmissamme (Luostarinen 1999, 2000 SUSAGRI – Sustainable agriculture). Tosiasiat puhuvat – ”Loquuntur facta.”

Kyseinen yhteistyö on nykyisin erityisen toivottavaa ja myös valtioiden rajat ylittävää. Kyse ei ole enää kuvitelmasta kriittisestä massasta, saati instituutioiden tiheydestä, vaan vuorovaikutuksellisesta spatiaalisesta oppimisesta (Luostarinen 2006). Taustalla on yhtäällä sisäinen yhteisöllisyys ja sosiaalinen muisti sekä kyky reagoida ulkoisille ärsykkeille integroimalla myös yritystasolla lukuisten klusteriyritysten toiminta. Eräänlainen maailman valo – ”Lumen mundi.”

Maaseudun näkökulmasta oleellista on tällöin osallistuminen kyseisten klustereiden toimintaan, sekä yhteys segmentoituneeseen kuluttajajoukkoon, sen nykyisin alati muuttuvaan käyttäytymiseen. Tällöin ”alueella” (regionalismi, hierarkiat ja rajat) ei ole merkitystä segmentoituneen kuluttajajoukon toimintaan. Maaseutu kuvitteellisena yhtenäisenä ”alueena”, ja erillään kaupungista, ei ole siten erityisen relevantti oman aikamme innovaatiopolitiikan osana. Kyse ei ole luonnon leikistä – ”Lusus naturae” vaan ihmisten käyttäytymisestä, se miten varis ei koskaan noki variksen silmää. – ”Cornix cornici numquam oculus effodit.” (Macrobius).

Professori Lauri Hautamäkeä on opittu pitämään suomalaisen kylätoiminnan isänä. Avustin Lauria parhaani mukaan tässä vaativassa tehtävässä ja hakien myös aikanaan ensimmäisiä kyliä pohjoisesta tähän toimintaan. Samalla itsekin aktivoituen tuohon tehtävään ja sen vaativaan, ainakin puolitieteelliseen puoleenkin. Lapista löytyi todella kiinnostavia kyliä tähän tarkoitukseen, ja itse suosittelin kylää, johon poromiehet olivat saaneet itselleen Lokan ja Porttipahdan suunnilla komeat rivitalonsa. Tuohon kylään oli kotiutunut myös runsaasti tekoaltaiden todellisia pakkomuuttajia. Osa heistä sellaisia jo neljännen kerran. Ensin rajan takaa, kahteenkin kertaan venäläisten toimesta, ja myöhemmin vielä saksalaisten polttaessa Lapin kylät perääntyessään sieltä, ja lopuksi suomalaiset hukuttivat heidän kotinsa, kohtuullisen suurikokoiset maatilansakin kylineen. Viimeisin muutto kuvattiin helpoimpana. Ei uhatta henkeä ja aseilla. Vuotson kylän tapaisia Suomessa ei montaa ole, mutta aika lähellä sitä kuitenkin. Kenen hyväksi? Kenen vahingoksi? – ”Cui bono? – Cui malo?” (Cicero).

Suomalinen maaseutu ei ole likimainkaan samaa liikkuen missä tahansa päin Suomea. Eikä meillä ole kahta samanlaista kaupunkiakaan. Meiltä puuttuvat perinteiset eurooppalaiset kaupungit. Kaupunkisuunnittelua on tehtävä maaseutukylien tapaan ammattinsa osaavien johdolla. Tämä koskee etenkin juuri innovaatiotoimintaa ja sen osaamistamme tutkijoina ja byrokraatteina virkamiehinä, poliitikkoina heitä samalla avustaenkin. Usko kokenutta. – ”Crede experto!” (Columella, Silius Italicus).

Maaseutu poikkeaa prosessin kuvaajana Suomessa, sen eri puolilla asuen, melkoisesti tutkimusten malleistamme. Se on hyvä tietää sekä ymmärtää niin byrokraatteinamme kuin poliitikkoinammekin. Taustalla ovat historialliset toimintarakenteet sekä verkostojen syntyminen tai niiden puuttuminen yhteisöllisyytenä (Lahti 1992, Hietala 2003). Mitä vanhempi tämä kulttuurinen yhteisö on, sitä varmemmin se ottaa vastaan uusia innovaatioaaltoja, niitä samalla valikoidenkin. Tässä maaseutuyhteisö poikkea urbaanista kulttuuristamme. Hölttä (1989) on kuvannut tämän aikanaan multidimensionaalisena diffuusiona. Tänään eletään jo uutta vaihetta. Luovan teknologian renessanssi näkyy myös kylissämme ja maaseudulla (Luostarinen 2024). Tämä tulkinta hyväksytään kiitoksella. – ”Cum laude approbatur.”

Nuorempi kulttuuri ja sen ”alueellinen muisti” toimii vähemmän valikoivasti ja on siten joko innovatiivinen tai ali-innovatiivinen prosessin vaativuuden mukaan. Nuorempi kulttuuri ottaa vastaan innovaatioaaltojen klustereista yhä enemmän yhä vähemmästä ja vanhempi kulttuuri vastaavasti yhä vähemmän yhä enemmästä. Ilmiö muistuttaa yksilön tapaa toimia vanhempana toisin ja valikoidummin kuin lapsena, jolloin kaikki kiinnostaa, olkoonkin että omat kokemukset ja oppimistapahtumat sekä maailmankuva eivät ole vielä valmiita kaikkea käsittelemään (Kanter 1983). Tämä tulkinta kertoo jo elämänurasta. – ”Curriculum vitae.” (Cicero, Apuleius).

Näin nuori kulttuuri vaikuttaa maaseudullakin dynaamisemmalta ja innovaatiot tuottavilta, toisin kuin vanhempi hitaammalta ja valikoivammalta. Kyseessä saattaa olla pikemminkin päinvastainen ilmiö, jossa vanhempi kulttuuri ja sen alueellinen oppiminen on valikoidusti dynaamisempi ja oppimiseltaan valmiimpi suodattamaan jatkuvan innovaatioiden virran niitä samalla yhdistäenkin ja soveltaen uuteen tilanteeseen, varoen Powellin (1995) kuvaamia imitaation isolaatiomekanismejamme. Loimijoelta näitä kyliä löytyi eri tavalla toimien, kuin vaikkapa Lapin allasalueilta ja Kemijokivarresta (Luostarinen 1994, 1995, 1996, 1981, 1982, 1985, 1986). Loimijokilaakso oli sekin aivan eri ympäristöä, kuin kiertäen Keski-Karjalaa tutkijana 1989, 1990, 1991,1992, 1993). Iisalmi synnyin kaupunkinani, sen vauraan entisen maalaiskunnan kylät oppilaineni haastatellen, oli sekin aivan oma lukunsa (1981, 1983) verrattuna vaikkapa Raaheen ja sen maaseudulta kaupunkiin muuttaneita, tutkien heitä Rautaruukin työläisinä (Luostarinen ym. 1984).

Harisalon (1984) Suomen kuntia ja niiden innovaatiovalmiutta ja vastaanottokykyä selvittävässä tutkimuksessa ei todettu merkittäviä eroja kunnan koon ja uusien hallinnollisten innovaatioiden vastaanottamisessa. Jussilan (1991) mukaan innovaatiot eivät niin ikään ole selvästi diffuusiossaan kasvukeskuksiin sidottuja prosesseja, olkoonkin että kasvukeskuksilla on huomattava tehtävä lähialueidensa kehittäjänä myös innovaatioiden diffuusioprosesseissa (Luostarinen ym. 1983, 1984). Tämä aluerakenteen historiallinen tausta on nykyisin monialaisen tutkimuksen kohteena ja esim. alueellisen oppimisen, muistin ja sosiaalisen pääoman tuotetta (Luostarinen 2017–2024). Vuosi 2017 oli meille tärkeä vuosi täyttäessämme sata vuotta (Luostarinen 2017). Myös maaseudulla oli aika siirtyä teolliseen prosessiin palveluelinkeinoineen.

Yksi asia suomalaisia kyliä, jokilaaksoja ja seutukaupunkejamme kuitenkin yhdistää. ”Bella horrida” – Kauheat sodat. (Vergilius). Eikä tämä koske vain Suomea. Se koskee koko Eurooppaa ja Amerikkaa, Aasiaa ja menet minne tahansa globaalia maailmaa yhteisötutkimuksia suorittaen. Kun vierailet näissä kylissä, syvä haastattelet heitä riittävän kattavasti, syntyy runsas määrä kirjoja – ”Bona copia librorum.” Kirjoja vailla alkua ja loppua. – ”Caret initio et fine.” Varokaa silloin yhden kirjan ihmistä. – ”Cave ab homine unius libri. (Isaac D’Israeli).