Tänään selviää Guggenheimin kohtalo. Hesarin kuvat (30.11) kertovat kenelle tahansa mistä nyt päätetään. Museorakennus on vaikuttava. Sen omat symboliarvot ovat jääneet kuitenkin koko ajan vähälle tulkinnalle vuosisadan ikään pääsevässä Suomessa. Kyseessä ei ole nyt toki talous vaan sosiaalinen ja kulttuurinen tilaus tuon parkkipaikaksi jääneen ruman tontin käyttöön. Satavuotiaan Suomen kohdalla se on kuin nyrkki silmään. Mustuneet seinät mutta esteettisesti valoisa kynttilä. Kaikki on sotien jälkeen rakennettu uudelleen mutta lähihistorian muistot ja sosiaalinen pääoma elää jopa geeneissämme. Cluster art ottaisi tuollaisen kotipesäkseen mutta ei toki kavahda Guggenheimin globaalia tunnettuutta, päinvastoin. Ottaisi sen haltuunsa ja olisi sen näkyvin Suomessa syntynyt TAATUSTI suomalainen ja globaalisti kilpaileva manifestimme maailmalle. Ei muualta meille tuot instituutio, tiede, taide kulttuuri Helsingin herrojen hengenlentona. Jos me tyrmäämme senkin, sairasta kateuttamme, mitä me sitten hyväksymme? Taantuvat luvut lastemme matematiikan ja luonnontieteitten osaamisessa? Tämäkö se on nyt suomalainen tulevaisuus? Kun koillisväylää avataan, silloin on avattava ensin luoteisväylää. Ei se ole uutinen jos suomalainen tekee kiekkoilijana Kanadassa maalin. Se on uutinen jos niitä maaleja ei synny. Guggenheim ei niitä tee.

Metropolipolitiikan mustat seinät

Metropolipolitiikka rantautui Suomeen etenkin Helsingin ja maakuntakeskustemme kasvun mukana. Tämä keskitetty malli on muuta kuin perinteisempi suurten etäisyyksien ja haja-asutusalueiden yhteisöllisen Suomen hallintomalli ja ikivanhat sosiaalisen pääoman rakenteet eri puolilla maatamme. Koska tämä pääsi unohtumaan Helsingin herroiltamme? Mustat Guggenheim seinät muistuttavat ajoista jolloin kaikki poltettiin ja Lappi moneen kertaan. Sompion Lappi vielä hukuttaenkin.

Sama tuottaa samaa

Oikeammin nämä maaseudun yhteisölliset mallit ovat tyypillisiä menimme minne tahansa maailmassa. Niiden kehittyminen vain tapahtuu hitaasti ja ne vaihtuvat toisikseen kulttuuriyhteistyön seurauksena. Takavuosina dynaaminen paimentolaiskulttuuri toi mukanaan oman aggressionsa ja paikallaan oleva agraari talousmalli kesytti sen osaksi hallintoaan. Kulttuurivallankumous on ilmiönä harvinainen eikä sellaista pienyhteisöjen sisällä tapahdukaan. Nykyinen reaaliaikainen evoluutio on nopeampaa kuin menneitten vuosisatojen revoluutiot.

Yhteisön sosiaalinen pääoma ja muisti on lähellä yksilön geneettistä dna -rakennetta ja sen tapaa hakea pysyviä tuloksia eikä poltettuja seiniä. Samoissa olosuhteissa päädytään hyvin samankaltaisiin ratkaisuihin ja selviytymiskeinoihin. Ymmärrämme toisiamme juuri tämän sosiaalisen rakenteen ja lähiyhteisön kautta saamamme viestin seurauksena. Näin myös siirtyessämme kulttuurista toiseen. Joskus jopa hämmästymme niiden samankaltaisuutta. Sitä kutsutaan kulttuurishokiksi. Symbolirakenteemme on omituisesti 180 astetta virheellistä ja hämää tulkitsijansa. Syntyy hiilenmustia seiniä ja hallitus joka on aina vaan edellistäkin kehnompi.

Valitsemme porvarit hallitukseen, kun haluamme pankit nuri, vihreät kun tahdomme ydinvoimaa, maalaisliiton talonpojan tappolinjan toteuttajaksi ja kommunistit tuhoamaan viimeisenkin sosialismin orastavan taimenen. Kun vuorossa on koko paletti, koti, isänmaa ja uskonto, se tapahtuu ottamalla koko kirjo mukaan hallitukseen. Seinät mustuvat ja vanhat veistoksemme ovat hapettuneita ja lokkien jätösten kivettämiä kummajaisia nekin.

Jos yritämme samaa vieraassa maassa, viedä omia kulttuurimme piirteitä vieraan pienyhteisön sisälle, sellainen torjutaan. Jos ottaisimme kaiken mahdollisen uuden vastaan, yhteisömme hajoaisi ja turvarakenteet katoaisivat, yhteiskuntamme rapautuisi sekin. Alusmaa toimii rajamaakuntana toisin kuin emämaa. Kuin nuttu, mutta nurinpäin käännettynä. Se on aina muistettava, kun sen kanssa joutuu askaroimaan.

Mitä vanhempi kulttuurimme on, sitä vahvempia ovat myös sen pienyhteisöjen saavuttamat sopeutumat ja niiden pysyvyys. Uuden suurkulttuurin mukanaan tuomat rakenteet voivat ne toki hajottaa ja seurauksena on pääsääntöisesti etnisten kulttuurien katoamiset ja tutut päihdeongelmat, rappeutuminen. Alusmaata uhkaavat aina nämä rappeumaan viittaavat taudit, ei pelkkä taantuma ja siitä toipuminen.

Yhden asian liikkeet

Suomessa on vajaa 30 kuntaa, jotka täyttävät kaikki ne kriteerit, joilla hallitus patistaa kuntatyönantajaa tarkistamaan toimialansa hallinnollisia rajoja. Näistä vaikkapa Jokioinen ja Tammela ovat lähellä Forssaa. Väkiluku kun ei ylitä 20 000 asukasta, työssäkäynti tapahtuu suurelta osin muualla kuin omassa kunnassa ja muutenkin nauhakaupungin rakenteelliset piirteet ovat yhdelle kunnalle tyypillisiä järkevän yhdyskuntarakenteen ylläpitoon. Mustat seinät viestittävät sisällissodan kauhuista Hämeessä eläen.

Turun ympäristössä näitä kuntia on enemmän. Ylhäältä annetut määräykset lopettivat kuitenkin yhteistyön kokonaan jo vuosia takaperin. Se on tyypillinen lähiyhteisön reaktio silloin, kun se on uhattuna varovaisen yhteistyön ja vaihdannan johtaessa pääkulttuurin alistavaan ja rappeuttavaan kehitykseen. Vastustaessaan metropolikulttuurin tuomia hankkeita pienkulttuurit ja niiden yhteisöt toimivat maassamme normaalilla ja terveellä tavalla.

Tämän ymmärtäminen on Helsingissä mahdotonta. Siellä puhutaan pakkoliitoksista myös silloin, kun se vaatisi perustuslain muuttamista. Miksi pienille kunnille ja paikalliselle demokratialle sitten annettiin näin vahva asema sata vuota takaperin ja torjumaan näitä hiiltyviä seiniämme, hukutettavaa Sompion Lappia?

Pienkulttuuri on muutakin kuin vain byrokratiaa ja kuntatyönantajan virkoja sekä poliittista johtamista, Helsingin herroja. Oikeammin siellä näitä ei ole usein yhteisön sisällä lainkaan. Moni pakenee lomallaan mökkinsä ja maaseudun rauhaan hakeutuen ulos byrokraattisesta ympäristöstään ja korporaatioitaan kavahtaen. Samalla alkaa luova työ ja tulokset ovat usein näyttäviä. Luova innovaatio edellyttää symbolirakenteineen aina byrokratista, vanhasta konventiosta, vapaata ihmistä ja kulttuuria. Symboli-innovaatio on ainut todella merkittävä uudistus ja se kavahtaa mustuvia seiniä ja Lokin jätöksin ylläpidettäviä veistoksiamme Helsingissä. Mihin sellainen metropoli museota kaipaa joka ei välitä lainkaan omista veistoksistaan joita on suurmiestensä kunniaksi pystyttänyt? Miksi niitä häväistään loikkien ulosteilla ne peittäen ja muotoillen uudelleen? Musta ja poltettu museo kertoo Helsingistä enemmän kuin oivallammekaan.

Yhden työnantajan kriisi – ei yhteisöjen

Lounais-Hämeessä suurempien kuntien rinnalla on lisäksi pienempiä kuntia, joiden kohdalla ongelmana on talous ja sen mahdollinen kriisiytyminen, ellei näin ole jo päässyt tapahtumaan. Kaikki tämä on tiedetty toki vuosia, mutta on toki myös piiloteltuja syitä, joita naisvaltainen kuntatyönantaja karsastaa kertomasta eikä media niitä julkaise. Naisia ei saa loukata. Ei kuntapuoluetta ja sen tapaa käyttää valtaa vailla minkään sortin uskottavia suorituksia.

Metropolipolitiikkaan kuuluvat punavihreät naiset ja perinteisestä yhteisöstä erillinen feministinen liikehdintä, perheestä irrallinen sinkun elämä, sukupuolineutraali ihminen jne. ovat oman aikamme tuotteita. Individualismi ja sen uusliberalistiset liikkeet syntyvät juuri metropolien tuotteina nekin ja joku puolueistamme haluaa nämä äänet itselleen. Mukana on myös slummikulttuurien tuotteita ja etenkin netin levittäminä. Globalisaatio esitellään lokalisaation vastakohtana ikään kuin irtautuneena paikasta, jossa kaikella toiminnalla on lokaalinen dimensionsa, sijaintinsa. Musta rakennus jossa ovat hiiltyneet seinänsä Helsingissä.

Näin kriisikunnat, pienkunnat työnantajana kunnantaloineen, esitellään sijaintinsa tuotteina ja korjauksena tälle, myös pienyhteisöille, kylille, metropolipolitiikan lääkkeinä mustuville seinille ja uudelleen muotoutuville veistoksillemme. Ei niistä oikeasti kukaan välitä kun näin on jatkunut vuosikymmenet. Tällainen maailmankuva ja aluetalouden korjaus on sosiaalipoliittisena ratkaisuna omituinen. Miten metropolipolitiikka ja Forssa voi korjata terveitä kyläyhteisöjä Humppilassa, Urjalassa, Tammelassa, Ypäjällä jne. Monessa kylässä ei ole kuntapalveluja juuri nimeksikään mutta äyrin hintaa nostetaan, palvelujen hinnat nousevat nekin ja ne tarjotaan metropolista.

Valtiotyönantajan ongelma

Näin poliittisella kartallamme valtiotyönantaja ja kuntatyönantaja ovat yhä enemmän eri leireissä ja etenkin metropolialueellamme, jossa pääosa valtiotyöntekijöistä majailee. Yhdistämällä kuntatyönantaja valtiotyönantajaan, valtion kassakriisi voidaan muuttaa syrjäisten kuntien kriisiksi. Näin se siirtyy samalla tuhansiin syyttömiin pienyhteisöihin ja alkaa slummiutuminen 1970-luvun malliin. Musta rakennus viestittää autioituneista kylistämme.

Kun maatalouden etelän suutilojen ylituotantoa olisi tullut leikata, hävitettiinkin koko Pohjois- ja Itä-Suomen pientilavaltainen yhdyskuntarakenne ja ihmiset joutuivat hakeutumaan Ruotsiin. Jälleen kerran virhe oli 180 astetta ja muitutti Sven Dufvan kouluttamista Koljonvirran taisteluun. Tuloksena oli nykyinen pirstaleinen yhdyskuntarakenteemme myös kaupunkien sisällä ja rumat lähiömme. Metropolipolitiikan tuotteet.

Tätä pirstoutumista lisää nyt eurooppalainen kriisi, jossa välimereinen Eurooppa on saanut jo liki kokonaan uudet poliittiset liikkeet, puolueet ja talousmallin, jota Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Portugalissa jne. luonnehtivat lama, suurtyöttömyys, pankkikriisit ja kohta puhkeava asuntokupla, vaalit Yhdysvalloissa ja Brexit. Vain hyvinvoiva eliitti pitää tätä kehitystä mukamas odottamattomana medioineen.

Niinpä kriisikokoukset seuraavat toisiaan ja vievät hallituksen ja valtiotyönantajamme koko huomion. Siinä oman maan hoito alkaa rapautua ja puurot sekä vellit mennä pienen ihmisen maailmankuvassa sekaisin. Mustien autojen takapenkeillä istuu aina pieniä ihmisiä valvoen yönsä kriisikokouksissa vatsa kuralla, väsyneinä, liki kahden promillen humalaa vastaavassa tilassa valvomisestaan. Naiset toki siinä missä miehetkin.

Kokouksen jälkeen kukaan ei tiedä edes sitä, mistä päätettiin. Se selviää vasta myöhemmin virkamiestyönä. Tämän vuoksi näitä kokouksia ei Euroopassa valmistella kunnolla etukäteen, kuten Suomessa on ollut joskus tapana. Espanjalaiset pitävät siitä, että punakoneen jokainen jäsen saa koskettaa palloa. Se riittää heille.

Globalisaatiosta ja sen kriiseistä tehdään tarkoituksella maaseudun pienyhteisöjen ongelmia. Metropolien tauti tartutetaan terveisiin maaseudun geeneihin, pienyhteisöihimme. Tämän tartunnan estävä palomuuri on rakennettava metropolipolitiikan ja maaseutupolitiikan välille. Omassa maassamme kun maaseutu on paljon merkittävämmässä asemessa kuin Keski-Euroopassa, jossa sitä ei aina edes huomata.

Omaehtoiseen kylien yhteistyöhön

Vielä takavuosina maalaiskuntia pyrittiin kehittämään niiden kylien kautta lisäämällä niiden aktiviteettia ja omaa osaamista, kyläsuunnittelua sekä yhteistyötä. Aloitimme yliopistojemme avustamana Lapista ja siirryimme sieltä kohti etelää. Hämeeseen saavuimme liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Näin päästiin ohi byrokraattisten kriisikokousten, joiden merkitys yhteisötasolla oli olematon tai täysin merkityksetön. Hämeen kartanomaisema ei voinut olla ensimmäisenä vuorossa. Sandells tuli vuoroon viimeisenä, mutta ei toki vähäisimpänä. Olisi suotavaa, ettei Sandells nyt kompastuisi, tai ettei häntä kampiteta. Se että Venäjän lisäksi haukutaan nyt myös Yhdysvallat, jättää kohta meidät kokonaan yksin. Ei takavuosien diplomatiaa näin hoidettu. Hiiltynyt musta rakennus siitä olisi ollut tuloksena.

Kyläyhteisössä poliittinen puolue, tai kunnallisten virkojen ylläpito, ei vaikuta niin dramaattisesti elämään kuin kirkonkylän kunnantalolla tahtoi tapahtua. Vielä vähemmän siellä vaikuttavat mediaseksikkäät eurooppalaiset tapahtumat ja suurvaltapolitiikka Välimeren tuntumassa sekä transatlanttiset liitot, globalismi käsitteenä. Globaalisti saa toki ajatella, ja tuleekin, mutta ei toki toimia. Virtuaali-illuusiot eivät ole lokaalisia toimijoita lainkaan.

Pelkkä tyhjän puhuminen ei tuo maaseudun luonnonvaroja ja niiden jalostajia takaisin, jos ne on kerran menetetty. Tässä Suomi poikkeaa oleellisesti metropolipolitiikan rakentajista. Kyse ei ole itsekkyydestä vaan peruuttamattomista prosesseista ja niiden kanssa elämisestä.

Pragmaattinen suomalainen ymmärtää kyllä missä tämä ero ja sen rajat löytyvät.

Optimaaliset rajat käyttöön

Kylien yhteistyön kohdalla kuntarajoja on mahdollista ylittää jopa siten, että palvelurakenteet alkavat lähestyä optimaalisia etäisyyksiä ja sijainniltaan mahdollisimman edullisia hallinnollisia yksikköjä. Lisäksi kyläyhteisöt ovat joustavia ja hallinnollisesti kevyitä toimijoitamme. Ne ovat suomalaisen yhteiskunnan suurin vahvuus sata vuotta takaperin ja tänä päivänäkin.

Meiltä löytyvät Euroopan fiksuimmat kylät yhteisöineen. Olen varma, että Suomea paljon liikkuvat karavaanarit ovat kanssani samaa mieltä edes vierailematta joka talossa lomakkeineen. Tätä henkistä pääomaa ei saa hävittää tai kadottaa kuntarakenneuudistuksen yhteydessä ja kuuntelematta maaseutututkijoiden sekä -kehittäjien ääntä. Maakuntahallinto osana lääninhallintoa olisi tullut hoitaa jo vuosisata takaperin eikä silloin vain osana sote-uudistustamme.

Nykyiset kuntarajamme kun eivät ole yhdistettyinäkään likimainkaan optimaalisia. Sen sijaan kylien yhteistyön kautta nämä rajat saavutetaan ja samalla säilytetään niiden yhteisöllinen luonne. Vuosituhantista kehitystä ei pidä pilata yhden vuosikymmenen aikana tehdyillä virheillä ja virtuaalimaailman harhoilla, metropolipolitiikan tuotteilla ja hiiltyillä rakennuksilla niitä esitellen.

Virtuaalirakenteet ovat kyläyhteisöjen kehittämisessä lokalismia palvelevia ja sinänsä ensiarvoisen tärkeitä menestystekijöitä. Verkostojen merkitys on paikallisissa yhteisöissä jopa helpommin ymmärrettävää kuin metropolialueiden rakenteissa jossa veistokset ovat hoitamatta. Tästä meillä on erittäin hyviä kokemuksia ja jopa 1990-luvun alussa tieteellemme myönnetty pikku-Nobel.

Opposition saatava vauhtia hallitukseemme

Opposition ja hallituksen on syytäkin olla aina erimielisiä ja se kuuluu parlamentarismiin. Opposition on tartuttava sellaiseen, joka tarjoaa sille kasvumahdollisuuksia. Jos joku vanhoista puolueistamme unohtaa kodin, isämaan ja uskonnon, niitä on syytä puolustaa ja myös perustella miksi näin tapahtuu. Miksi normisto ja kasautuva moraali ovat niin tärkeitä kansakunnan pääomana.

Yhteisöjen katoaminen on sidoksissa perheisiin ja nationalismi osa kansakunnan ikivanhaa omaa henkistä pääomaamme. Uskonnot ovat taas osa normistoamme ja niiden tunteminen välttämätöntä moraalin ja lain oivaltamisessa. Nyt jopa tuomarimme alkavat äänestää riitaisasti ja ratkaisut samassa rikoksessa ovat omalaatuisella tavalla mitä sattuu, ristiriitaisia myös alan kouluttajan, professorin tulkintana. Kun normit alkavat olla tuntemattomia, kadotettuja, miten tuomarit perustelevat moraalisia päätöksiä? Miten kokonaan uskonnoton yhteiskunta tulkitsee vieraitten kulttuurien vastaavia uskonnollisia rakenteita ja niiden normeja, sosiaalista elämää ja yhteiskuntamalleja, käyttäytymismalleja, tapakulttuureja, dogmaattista elämää jne? Rakentamalla hiiltyneen mustan muistomerkin menneen ajan muistoksi.

Ilman tätä kaikkea, pienyhteisöllistä omaleimaisuuttamme, meitä suomalaisia ei olisi olemassakaan ja kisailisimme olympialaiset kisat jonkun nyt meille vieraan kielen ja kulttuurin kansalaisina. Yhteisömme olisivat nekin meille vieraita ja metropolipolitiikkammekin saneltaisiin muualta. Menestyksemme salaisuus yleisurheilussakin on aina perustunut pienyhteisöihin, kyliimme. Nyt sekin on rapautumassa ja ihmettelemme sen syitä Helsingistä käsin kaiken pilaten. Onneksi Savosta löytyy hiihtäjäperhe pelastamaan taas kerran Lahden kisat.

Arvokeskusteluun sopivia haasteita

Tuolta suunnalta löytyy suuri määrä arvokeskusteluun sopivia, poliittisia tunteita nostattavia aiheita. Kun hallitus tarjoaa hopealautasella tällaisia aineksia, parlamenttimme joutuu kokoontumaan jopa kesken kesälomansa vuonna 2012 ja taas kerran 2016. Näin on käynyt myös sotavuosinamme.

Mihin parlamentaarikot tarvitsevat monen kuukauden kesäloman? Olisiko politiikan sisältö muutakin kuin teatraalista opportunismia ja gallukilpailuja? Olisiko siellä syytä vakavoitua? Olisiko median syytä katsoa peiliin, arvoitaessa parlamentaarikkojemme töitä ja vaatimuksia tänään? Olisiko rimaa nostettava ja reilusti samalla.

Peruskylien ja toimivien yhteisöjen kohdalla tämä ei saisi kuitenkaan vaikuttaa mitenkään. Vanhoja Leander -ohjelmia on vain osattava laajentaa ja hakea ratkaisuja yhteistyössä myös perinteisten sosiaali- ja terveyspalvelujemme sekä kulttuuri- ja sivistyspalvelujemme kokoamisessa. Teatraalinen mediamaailma ja sen pintavaahto ei saa vaikuttaa lähiyhteisöjen arkeen ja niiden juhlaan, elämämme todelliseen sisältöön ja sen luojiin, lähiyhteisön toimivuuteen.

Lastemme ja vanhusten elämä kun on juuri sitä, miltä lähiyhteisö näyttää, millaisena se näyttäytyy heille. Ja se on usein muuta kuin metropolialueiden pirstoutunut elämä ja sen tarjoamat mallit, jossa segregaatio on päässyt jo irti ja monin paikoin slummiutuminen pitkällä ja ilmiönä sairas. Mustasta hiilirakennuksesta viestittävä ilmiönä.

Vuosikymmenien odottelu ei kriisejä Euroopasta ja metropoleista poista, ne vain vaihtuvat aina uusiksi, oli hallituspohja mikä tahansa silloin, kun kriisin syyksi kerrotaan Venäjä, Yhdysvallat, Kiina, Espanja, Saksa, Italia tai joku muu meille vieras suurkulttuuri ja sen talouden jättiongelmat.

Nämä ongelmat eivät hetkauta saksalaisia kyliä ja niiden yhteisöjä pienimmässäkään määrin. Ne eivät hevin lähde mukaan prosesseihin, jotka ovat niistä irrallisia ja johtavat ulos yhteisön sisäisestä elämästä. Pohjois-Espanjan hyvinkin suomalaisoloiset kylät eivät edes ole kuulleet muusta kuin maansa menetyksestä jalkapallossa