Seurasimme pienellä porukalla Brexit-ääntenlaskentaa koko yön. Kello kymmeneltä aloitimme, aamuseitsemään mennessä tulos oli selvillä. Britannia päätti erota EU:sta. Miksi näin kävi?

Brexit- ja Bremain-leirien argumentointi on käynyt kiivaana pitkään. Eroa kannattavien pääargumentit kiteytyivät itsemääräämisoikeuden ympärille, ja näitä teemoja käytiin läpi myös BBC:n suorassa lähetyksessä ääntenlaskennan yönä. Eräs politiikan kommentaattori tiivisti brittien saaneen tarpeekseen siitä, että ulkopuoliset hallitsevat heitä. Toinen puolestaan ihmetteli sitä, miten helpolla sitä itsenäisyyttä, jonka puolesta papat ja mummit toisen maailmansodan aikana taistelivat, ollaan luovuttamassa pois.

On heitäkin, jotka järkyttyivät tuloksesta. Osa kertoi itkeneensä. Heidät joukossaan on useita toimittajia.

Olen samaa mieltä kuin britit. Nykymuotoinen EU on itsemääräämisoikeudelle tuhoisa. Se on myös demokratian aatteelle tuhoisa. Selitän seuraavassa, miksi.

Itsemääräämisoikeus

Tiedätkö, mikä on Lissabonin sopimus? Se on EU:n perussopimus, jonka Suomi otti käyttöön 2009. Sen piti kuulemma muun muassa parantaa demokraattisuutta. Toisin kävi. Lissabonin ja Maastrichtin sopimuksen hyväksymisellä Suomi luovutti pois merkittävän osan itsenäisestä päätöksentekokyvystään.

Oletko koskaan kuullut siitä, että Suomi on joutunut EU-tuomioistuimeen? Tai siitä, että Suomelle on esitetty tuntuvia sakkomaksuja? Asian taustalla on tyypillisesti se, että emme ole panneet riittävän nopeasti jotain tiettyä direktiiviä täytäntöön. Varsinaisia sakkoja maksellaan harvemmin, koska on helpompaa muuttaa täkäläisiä lakeja direktiivien mukaiseksi.

Suomen pitäisi olla täysivaltainen tasavalta. Ja kuten perustuslain usein mainitussa kohdassa todetaan, ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Valta kuuluu Suomen kansalle. Sinä olet kansalainen, valta siis kuuluu sinulle.

Suomen järjestelmä on edustuksellinen. Tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisilla on oikeus valita itseään edustamaan henkilöt, joiden halutaan säätävän lakeja. Kuvio on hieno, sillä siihen on leivottu sisään tilivelvollisuuden käsite. Jos kansanedustaja toimii äänestäjiensä etujen vastaisesti ja nämä pettyvät häneen, he valitsevat seuraavissa vaaleissa jonkun muun.

Valitettavasti tämä kuvio on nyt rikki. Se on rikottu, sillä kansanedustajilta on otettu pois merkittävässä määrin mahdollisuus vaikuttaa lakien sisältöön.

Järjestelmä on rikottu EU:n myötä.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-aho totesi kesäkuussa ennen Brexit-äänestystä: ”Euroopasta käsin tarkasteltuna tilanne näyttää siltä, että Suomi vain ottaa vastaan Euroopasta annettavan lainsäädännön.”

Piirsin jonkin aika sitten kaavion. Siinä kuvataan sitä, miten direktiivi muuntuu Suomen lainsäädännöksi. Olennaista kuvion hahmottamisessa on se, että direktiivit tulevat hallituksen esityksinä sellaisenaan Suomen eduskunnalle.

Vierailin äskettäin oikeusministeriössä. Tiedustelin virkamiehiltä, onko koskaan käynyt niin, että EU:sta hallituksen esityksen muotoon puettu direktiivi olisi esimerkiksi valiokuntakäsittelyn aikana muuttunut. Sain osakseni kummeksuvia katseita. Kukaan ei muistanut tällaista tapahtuneen.

On toki niin, että joissain direktiiveissä on kansallista liikkumavaraa. Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että lait tulevat meille annettuna EU:sta.

Mitä väliä tällä on?

Sillä on se väli, että EU:n päättäjät eivät ole Suomen kansalaisille – tai minkään muunkaan maan kansalaisille tilivelvollisia.

EU laatii lakejamme, muttei ole niistä poliittisessa vastuussa. Se ei ole tilivelvollinen tekemisistään. Valta ilman vastuuta on myrkyllinen yhdistelmä.

Siteeraan erästä Oikeusministeriön julkaisua: ”Demokratian ala on myös kaventunut lisääntyneen ylikansallisen päätöksenteon myötä. Kansallisvaltioiden sisällä vaaleilla valitut päätöksentekijät eivät loppujen lopuksi vastaakaan päätöksistä, vaan monet päätökset syntyvät ylikansallisten instituutioiden puitteissa käydyissä hallitustenvälisissä neuvotteluissa. Koska hallitustenväliset neuvottelut eivät voi olla läpinäkyviä ja ne tarjoavat hallituksille myös mahdollisuuksia poliittisen vastuun välttämiseen, demokraattinen tilivelvollisuus ei voi kovinkaan hyvin toteutua ylikansallisessa päätöksenteossa.”

EU:ssa on pohjimmiltaan kyse siitä, että kansallisten demokratiaan nojaavien aikaisempien rakenteiden päälle on luotu uusi ylikansallinen epädemokraattinen kerros. Äänestäjien mahdollisuudet vaikuttaa tämän kerroksen sisällä tapahtuviin lakihankkeisiin ovat surkeat. On kuvaavaa, että europarlamentilla, johon Suomikin tusinan verran edustajiaan lähettää, ei ole edes mahdollisuutta tehdä aloitetta uudeksi direktiiviksi.

Pitkän uran Britannian parlamentissa tehnyt kansanedustaja Tony Benn lausui jäähyväispuheessaan: “Olen miettinyt demokratian olemusta kauan, ja olen kehittänyt viisi pientä kysymystä. Voit käyttää niitä, jos tapaat vaikutusvaltaisen henkilön, vaikkapa Adolf Hitlerin, Josef Stalinin tai Bill Gatesin.  Kysy nämä kysymykset: Minkälaista valtaa sinulla on? Mistä sait tämän vallan? Kenen hyväksi käytät valtaasi? Kenelle olet tilivelvollinen? Miten pääsemme tarvittaessa sinusta eroon?”

Benn jatkoi: “Elleivät ihmiset pysty tarvittaessa pääsemään eroon johtajistaan, he eivät elä demokratiassa.”

EU:n korkeimmat johtajat ovat usein humalassa toikkaroiva komission puhemies Jean-Claude Juncker, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk sekä parlamentin puhemies Martin Schulz.

Koska viimeksi heiltä on kysytty: ”Miten pääsemme tarvittaessa sinusta eroon?”

Jos EU-johtaja törttöilee, hän ei joudu asiasta vastuuseen. Jos EU-johtaja tekee eurooppalaisten äänestäjien kannalta vahingollisia ratkaisuja, hän ei ole asiasta tilivelvollinen. Jos ryhmä EU-johtajia huonoilla päätöksillään suistaa kokonaisen maan tuhon partaalle, kaikki jatkuu heidän osaltaan kuin ennenkin.

Koko maailma kauhistelee Pohjois-Korean ja vastaavien despotioiden epädemokraattisuutta. EU:n vastaava epädemokraattisuus painetaan villaisella.

EU on juhlapuheissa rauhan projekti. Jokainen Macchiavellinsa lukenut tajuaa, että EU on tosiasiassa rauhanprojektin kaapuun puettu varsin tavanomainen suurvaltaprojekti. Ja kuten yleensä, sellaisten johtajiksi nousevat henkilöt joillain muilla kuin demokraattisilla menetelmillä.

EU-projektiin intomielisesti suhtautuva suomalainen media on osoittanut melkoista lammasmaisuutta EU-nimisen suurvaltahankkeen demokratiavajeen äärellä. Tällä on seurauksensa. Media ei ole kuvannut suomalaisille sitä, mitä EU maallemme tarkoittaa. Se ei ole esittänyt vaatimuksia demokratiaan olennaisesti kuuluvien perusperiaatteiden suhteen, eikä se ole ilmeisesti kohteliaisuussyistä ruotinut EU:n korkeita johtajia samalla kammalla kuin Kainuun takametsistä tulevia populistikansanedustajia. 

Niitä, jotka ovat puhuneet kansanvallan kaikkein syvimpien periaatteiden puolesta, on pidetty häiriköinä ja populisteina. 

Briteissä media on toiminut toisin. Se on kertonut EU-jäsenyyden hyvistä puolista. Niin kuuluukin. Mutta se on katsonut myös peilin toiselle puolelle. Se on antanut kansalle aidon mahdollisuuden päättää siitä, miten he haluavat maansa hallinnon järjestää.

Britit valitsivat Brexitin.

He valitsivat demokratian.