Markku Heikkilän kirjoittamaa elämäkertaa eduskunnan puhemies Jussi Halla-ahosta ovat monet jo kommentoineet, hekin, jotka eivät ole kirjaa lukeneetkaan.

Itse luin kirjan suurella mielenkiinnolla, olihan kirja lähihistoriaa kiinnostavimmillaan.

Kielellisesti Heikkilän teksti oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa. Kielenhuollollisesti pistivät silmään vain muutamat kohdat. Vastapainoksi osattiin sana ”venäjämielinen” kirjoittaa oikein, kun haluttiin sivaltaa Nato-kriittisiä. Vain pari suoranaista virhettä sattui silmään, Jari Lindströmin kerrottiin olleen Kataisen hallituksen ministerinä, ja Lasse Männistöllä tarkoitettiin varmaankin Vihreiden puoluesihteeri Lasse Miettistä.

Varsinaisia yllätyksiä ei kirja sisältänyt, ovathan useimmat kirjan poliittiseen elämään liittyneet tapahtumat tulleet julki jo aiemmin. Henkilöhistoriaan liittyvät vastoinkäymiset ja kokemukset huijatuksi tulemisesta herättivät lukijassa myötätuntoa.

Kiinnostavinta oli kuulla Halla-ahon taustoitus sille, miksi hän jättäytyi pois puheenjohtajan paikalta vuonna 2021. Huoli siitä, onko rehellinen, jos antaa äänestäjille toivoa siitä, että asioita voisi muuttaa, mutta kokee, että lupauksia ei pystytä lunastamaan. Mietteet siitä, miten paljon kannattaa pilata omaa elämäänsä yrittämällä pelastaa maata, joka selvästi ei halua pelastua.

Halla-ahon pohdinnat ja jääminen pois puheenjohtajan tehtävästä kertovat minulle, että Halla-aho on politiikassa oikeista syistä, halusta pelastaa Suomi. Millä keinoin se parhaiten jatkossa tapahtuu, selvinnee myöhemmin.