Suomen perustuslain mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle ja kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Perustuslaki turvaa myös kansalaisten yhdenvertaisuuden ja sananvapauden. Perustuslain mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Perustuslain kirjain on ylevää ja pintapuolisesti tarkasteltuna internetin aikakaudella tuntuu lähes itsestäänselvyydeltä, että jokainen voi ilmaista itseään, koska verkkoon voi suoltaa lähes mitä tahansa, omalla nimellään tai nimettömänä. Perustuslaki kuitenkin puhuu myös yksilön oikeudesta vaikuttaa.

Tämän oikeuden toteutumisen tiellä on monen monta mutkaa. Mielipiteiden ja viestien ilmaiseminen ja julkistaminen ei kuitenkaan takaa sitä, että juuri kukaan tulisi yksilön viestiä huomanneeksi. Tullakseen informaatiotulvassa huomatuksi ja kyetäkseen vaikuttamaan, yksilön olisi periaatteessa pystyttävä julkaisemaan mielipiteitä ja tietoja joukkotiedotusvälineissä tai sosiaalisen median kanavissa tai ryhmissä, joissa voi kerralla tavoittaa suuren yleisön. Tai sitten on käytävä pitkä tie ja rakennettava yleisönsä itse.

Tiedon tai mielipiteen kertojan vaikutusmahdollisuuksien tiellä on siis monenlaista portinvartijaa. Saadakseen mielipiteen asemansa satoja vuosia sitten sementoineisiin valtalehtiin, on täytettävä tietyt standardit ja sanankäytön hygieniavaatimukset. Vaalien aikaan tämä tie on monesti tukossa tuntemattomilta ja istuvilla kansanedustajilla ja valtuutetuilla on ohituskaista mielipidepalstoille. Julkaisematta jääneiden juttujen kirjoittajille kukaan ei vastaa, eikä päätöksiä jättää kirjoitus julkaisematta perustella mitenkään.

Siihen, että valtalehdet eivät hyödynnä internetin mahdollisuuksia julkaisemalla verkossa tekstit, jotka eivät mahdu printtilehteen, eivätkä tarjoa varsin luetuilla ja tunnetuilla sivustoillaan blogimahdollisuuksia kaikille halukkaille kirjoittajille, on syynsä. Tieto on nimittäin valtaa. Se joka hallitsee sitä, mikä tieto syötetään massoille ja mitä ei, hallitsee mielipideilmastoa. Jos haluaa olla eri mieltä valtamedian kanssa, on luotava oma media.

Oman verkkolehden perustaminen onkin toki tänä päivänä helppoa ja vaivatonta. Sana on vapaa ja ketään ei harmiton kirjoittelu muutamalle kymmenelle lukijalle haittaa, mutta jos media alkaa lukijamäärillään ja mainosrahoillaan uhata asemansa sementoinutta perinteistä valtamediaa, valemediasyytökset ja vihjaukset vieraan vallan asialla olemisesta ovat vain ajan kysymys. Valtamedia ei enää säästäkään palstatilaansa eivätkä eliittiä hännystelevät toimittajat ja vakioasiantuntijat sanojaan. Näiden valemedioiksi leimattujen julkaisujen kautta sanoman levittäminen taas leimaa yksilön ja hänen viestinsä helposti joksikin muuksi, kuin on tarkoitettu.

Sosiaalisissa medioissa aletaan lähestyä samaa mentaliteettia, kuin valtamedioissa. Ilmiantokulttuuri ja kasvottomat, nimettömät moderaattorit jossakin norsunluutornissaan pitävät huolen, että epähygieeniset mielipiteet ja ”vaaralliset” viestit katoavat bittiavaruuksiin varoittamatta ja perustelematta, kun ”faktat” on tarkistettu. Sosiaalisen median yhtiöt ja yksittäisten ryhmien moderaattorit ja keskusteluryhmien ylläpitäjät tiedostavat valta-asemansa ja myös käyttävät sitä omien mieltymystensä pönkittämiseen.

Uuden Suomen Puheenvuoron kaltaiset blogipalvelut ovat äärimmäisen tärkeitä sananvapauden ja vaikuttamismahdollisuuksien puolustamisessa, sikäli kun ne sallivat ihmisten kirjoittaa verraten laajan sananvapauden hengessä, vaikka myös Puheenvuorossa on nähty samoja oireita: Joitakin tekstejä on vuosien varrella poistettu ilmiantojen perusteella ja joitakin kirjoittajia rajattu palvelun ulkopuolelle. Vastaavia palveluja kuitenkin tarvittaisiin keskustelukulttuurin edistämiseksi myös maakuntalehtien sivustoille paikallisten keskustelujen vauhdittamiseksi, mutta niissä on kuljettu pikemminkin päinvastaiseen suuntaan.

Esimerkiksi Kanta-Hämeessä Hämeen Sanomat myi joitakin vuosia sitten oman blogipalvelunsa pois ja lehden oman sivuston yhteydestä muualle siirtyneenä keskustelu ja kirjoittelu palvelussa on laimentunut täysin. Samaan aikaan hämeenlinnalaiselle keskustelulle luodut Facebook-ryhmät on moderoitu piloille ja niiltä on suljettu ulos merkittävä määrä halukkaita keskustelijoita ja keskustelun aiheita mitättömistä syistä. Sisällöllisen ja poliittisen keskustelun pääasialliseksi kanavaksi on palannut Hämeen Sanomien ja Kaupunkiuutisten printtilehtien mielipidepalstat tekstareineen.

Sama tilanne lienee monissa muissakin maakunnissa ja se on tosi 2020-lukua se. Kun kunnollista, sisällöllistä ja poliittista, vapaata julkista keskustelua ei sen avaintekijöiden, valtamedioiden ja maakuntalehtien verkkoportaaleiden taholta tueta riittävästi, lopputulos on se, että keskustelukulttuuri kaventuu yhtäältä silmää tekevien kansanedustajien ja valtuutettujen yksisuuntaiseksi viestinnäksi ja toisaalta se taantuu sosiaalisessa mediassa nähdyksi, korostetun lapselliseksi, kuplautuneeksi ja eripuraiseksi riitelyksi niillä rahvaan saavutettavissa olevilla hiekkalaatikkofoorumeilla, joilla edes ylläpitäjät eivät aina ymmärrä, että erilaisia mielipiteitä pitäisi saada ja voida ilmaista ilman jatkuvaa, itsesensuuriin johtavaa pelkoa ulossulkevasta moderoinnista.

Amerikkalaisen Cancel-kulttuurin saapuminen Suomeen aiheuttaa syvää huolta, kun meillä on muutenkin pitkä historia yhden totuuden maana. Keskustelukanavat ovat jo kääntyneet eksklusiiviseen suuntaan. Sosiaalisessa mediassa ihmiset jakelevat toisilleen blokkilistoja, joilla voi jo ennalta sulkea kuplastaan ulos häiritseviä väärämielisiä. Kun toleranssi eriäville mielipiteille on luvattoman heikkoa, koko yhteiskunta muuttuu hiljalleen ulossulkevaksi ja marginalisoivaksi.