Helsingin Sanimien pääkirjoitus on saanut aikaan ankaraa keskustelua opettajien keskuudessa niin opettajienhuoneiden kahvipöydissä kuin sosiaalisessa mediassa. Lue kokonaan alla olevasta linkistä pääkirjoitus kokonaan ennen kuin luet oman osioni:

HS 4.3.

Professori: Oppilaidensiirrot erityisluokille lähinnä töiden pallottelua luukulta toiselle

Opettajien omat näkemykset ja intressit vaikuttavat liikaa opetusryhmien kokoon, kouluavustajien käyttöön ja oppilaiden siirtämiseen erityisluokille.

Jyväskylän yliopiston erityisprofessori ja suomalaisen inkluusion isä, Timo Saloviita, ei oman kotisivunsa mukaan ole opettanut päiväkään koululuokassa. Silti hän kirjoittaa kuin olisi ollut katedeerilla koko ikänsä.

Talousvaikeuksissa oleville kunnille Saloviidan inkluusio- ja suurluokka-ajatukset ovat kuin taivaan lahja.  Lopetetaan kuntien erityisopetuksen asiantuntijakeskukset, erityiskoulut, ja tungetaan erityisoppilaat suuriin normiluokkiin luokan- ja aineenopettajien hoteille.

Kunnille inkluusio on ollut vain säästötoimenpide.

Lapset ovat yksilöitä, niin ovat erityisoppilaatkin. 

On erilaisia erityisoppilaita, osa sopeutuu hyvin normiluokkiin, osa tarvitsee pienryhmää, joillekin oikea paikka on sairaalakoulu. 

Tarvitaan siis erilaista erityisopetusta. Etenkin sairaalaopetuspaikoista on huutava pula. 

Normiluokan opettajan opetus jää tyystin antamatta, kun oppilas saa jatkuvia kohtauksia tai raivareita ja opettajan pitää houldata oppilasta tai kiikuttaa hänet rauhoittumaan vaikkapa rehtorin kansliaan.

Saloviita kirjoittelee uskomatonta lööperiä:

1. Käytännössä oppilaan erityisluokalle siirtoon riittää se, että opettaja ja rehtori pääsevät asiasta yksimielisyyteen. Siirron perusteluksi riittää opettajan oma mielipide. (HS 4.3.)

Lundell:

Ei pidä paikkaansa. Erityisluokalle siirto tai ylipäätään erityisen tuen päätös on pitkällisen prosessin tulos. 

Päätös hilataan kolmiportaisen tuen askelten kautta, ensin yleinen tuki, sitten tehostettu tuki. Psykologit ja tarvittaessa muut asiantuntijat tutkivat oppilaan. Myös oppilaan vanhemmat osallistuvat tiiviisti päätösprosessiin.

Vasta pitkällisten asiantuntijapalavereiden ja kirjallisten töiden jälkeen saadaan aikaan erityisen tuen päätös. Läheskään aina oppilasta ei siirretä erityisluokalle.

On suorastaan törkeää väittää, kuten Saloviita, vaikka tässäkin tapauksessa viranhaltija pääsee todistamaan omassa asiassaan: hankalan oppilaan poistaminen luokasta vähentää opettajan työtä. (HS 4.3.)

Kansainvälisesti ajatellen suomalaiset opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja opettajien eettinen taso on erittäin korkea.

2. Tasa-arvon lisäksi kysymys on oppimisesta: erityisluokkien on havaittu heikentävän oppimistuloksia. (HS 4.3.)

Lundell:

Saloviita näkee puusilmäisesti tasa-arvon ainoastaan yhden oppilaan näkökulmasta. 

Kammioajattelijana hän ei näytä tajuavan, että yhden erityisoppilaan lisäksi luokassa on esim. 24 muutakin oppilasta, jotka myös tarvitsevat opetusta.

On väärin, jos opettaja joutuu panostamaan kaiken yhteen oppilaaseen, joka ei pysty keskittymään luokassa ollenkaan, vaan riehuu alvariinsa. Tasa-arvo pitää ulottaa kaikkiin oppilaisiin, ei ainoastaan erityisoppilaisiin.

Tiedän luokan, jossa muu luokka oli sijoitettu lähelle ovea ja yksi oppilas luokan toiseen päähän ikkunanurkkaan, kun pelättiin ko. oppilaan raivopurkauksia. Kun oppilaat olivat lähellä ovea, pääsi helposti pakoon. Luokassa oli siis pelon ilmapiiri.

Shakkiturnauksessa olen nähnyt oppilaan huutavan ja repivän pöytäkirjoja ja heittelevän niiden palasia hujan hajan pitkin lattioita. Muut lapset katsoivat ihmeissään. Rimpuilevaa poikaa tuli kantamaan ja rauhoittelemaan kolme aikuista, joista pari näytti olevan erityisopettajia. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa opettajan on toimia luokassaan, kun pitäisi opettaa lapsia ja samalla rauhoittaa yhtä raivoavaa ja väkivaltaista lasta.

Saloviita ei näytä ymmärtävän, että luokka on aina sosiaalinen kokonaisuus. Luokassa tapahtuu aina sosiaalista oppimista. Mallioppiminen voi olla myös negatiivista, aggressivisen oppilaan tavat voivat tarttua toisiin oppilaisiin.

Saloviita unohtaa järjestelmällisesti ns. normioppilaiden oikeusturvan ja heidän oikeutensa oppimiseen.

3. Suomessa siirtojen kohteeksi joutuu noin kuusi prosenttia peruskoulun oppilaista. Perusteltu tarve olisi luultavasti alle yhden prosentin. (HS 4.3.)

Lundell:

Alle yhden prosentin? Mistä hatusta tämä yksi prosentti on oikein vedetty?

Saloviita kumoaa suomalaisen opettajiston ja koulujen oppilashuollon asiantuntijoiden kokemuksen ja asiantuntemuksen tuosta vain.

Kokemusperäisesti yksi prosentti oppilaista on sairaalakoulun tarpeessa. Normioppilaan ja sairaalakouluoppilaan väliin mahtuu monentasoista erityisoppilasta. Sitä en kiistä, etteikö osa heistä pärjäisi normiluokilla. Minullakin on ollut luokillani erityisoppilaita, jotka ovat pärjänneet luokassani ja myöhemmin elämässä oikein hyvin.

Mutta kaikkien erityisoppilaiden paikka ei ole normiluokassa, jossa he eivät saa tarvitsemaansa apua. Jotkut lapset voivat olla myös aivan liian vaarallisia toisille lapsille.

4. Britanniassa osoitettiin, että kouluavustajien käyttö luokassa heikensi erityisoppilaiden suoriutumista: jos luokassa oli avustaja, opettaja jätti heikoimmat oppilaat kouluttamattoman avustajan kontolle. (HS 4.3.)

Lundell:

Perustelu on suorastaan käsittämätön. Jos missä, niin Iso-Britanniassa lapset jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Harvat ja valitut rikkaat lapset menevät yksityiskouluihin, muut jäävät heikkoa tulosta tekeviin yleisiin kouluihin.

Koko Iso-Britannian koulujärjestelmä on hyvin erotteleva ja eriyttävä. Pisa 2014 tulosten mukaan Suomi oli Euroopan ykkönen, Iso-Britannia oli Euroopan yhdeksäs. Ruotsista en ottaisi mallia ollenkaan, tulokset olivat kehitysmaaluokkaa.

Koulutusjärjestelmät ovat aina hyvin kulttuurisidonnaisia. Jos brittikoulunkäyntiavustajat ovat surkeita, ei voida olettaa, että suomalaiset koulunkäyntiavustajat ovat surkeita. Sitä paitsi Suomessa koulunkäyntiavustajat on koulutettu.

Siinä olen Saloviidan kanssa tasan samaa mieltä, että erityisopettajia pitäisi palkata lisää, mutta Saloviidan olisi syytä astua kammiostaan ulos ja tutkailla kuntien talouslukuja. Luvut eivät todellakaan ole häävejä, joissain kunnissa luvut ovat karmeita.

Toisaalta, jos erityisopettaja tulee koulunkäyntiavustajan sijaan houldaamaan raivoavaa oppilasta, kyseessä on mieletön asiantuntijatuhlaus ja hukkaresurssi. Erityisopettajan tehtävä ei voi olla raivoavan oppilaan rauhoittaminen, vaan oppimisvaikeuksista kärsivän lapsen opettaminen ja kaikinpuolinen tukeminen.

5. Pienen ryhmäkoon vaikutukset oppimiseen on todettu vähäisiksi. (HS 4.3.)

Lundell:

Kun lähetän oppilaan laaja-alaisen erityisopettajan hoteisiin, ryhmään, jossa on esim. neljä-viisi oppilasta kerrallaan, näen muutaman käyntikerran jälkeen edistymistä oppilaan oppimisessa. Kuutosen oppilas voi jossain vaiheessa alkaa saada kaseja matematiikan kokeissa.

On oppilaita, jotka eivät pysty millään keskittymään isossa ryhmässä, mutta pienessä ryhmässä he pystyvät. Erityisopettaja, joka on kouluttautunut nimenomaan oppimisen lukkojen avaamiseen, on pienessä oppilasryhmässä tehokas.

Uusin tutkimustieto vahvistaa nimenomaan käsityksen siitä, että opetusryhmän koolla on merkittävä vaikutus oppimistuloksiin. (Opettaja 4.3.)

Uusi tutkimustieto vahvistaa opettajien käytännön kokemuksia. Olen opettanut sekä ylisuuria yli 30 oppilaan ryhmiä että kohtuullisia noin 20 oppilaan ryhmiä. Ero on selvä, isossa ryhmässä on aina oppilaita, joiden kaikkia ongelmia ei havaita, varsinkin, jos oppilas on hiljainen.

Tiedetään, että jos erityisopettaja saa yhdenkin oppilaan raiteilleen, säästö yhteiskunnalle on miljoonan euron luokkaa. Erityisopettaminen on siis ennaltaehkäisyä ja tuo yhteiskunnalle säästöä. Yhtään lasta ei kannata jättää ilman apua yksin ja heitteille.

Kaikesta huomaa, että Saloviidalta puuttuu käytännön näkökulma ajattelustaan. 

On aivan eri asia viedä 20 oppilaan luokkaa opintoretkelle kuin 30 oppilaan luokkaa. Inkluusion myötä opintoretket ja kaikki koulun ulkopuolinen toiminta on vähenemään päin.  Kaikki opettajat eivät uskalla viedä luokkaansa neljän seinän ulkopuolelle mahdollisten vaaratilanteiden takia.

Peruskoulussa opetetaan oppiaineita, joissa ylisuurissa ryhmissä opettamisesta ei tahdo tulla mitään. Teknisessä käsityöluokassa syntyy monia vaaratilanteita, kun oppilaita on liikaa, edes työkalut eivät riitä. Liikunnassa oppilaita istuu penkeillä, kun pitäisi liikkua ja pelata. Musiikissa bändiopetus jää utopiaksi. Kuvataiteessa ohjaaminen jää pintapuoliseksi.

Saloviita ei suostu kuuntelemaan kentältä kantautuvia erityis-, lastentarhan- tai peruskoulun alaluokkien opettajien hätähuutoja. 

Ruumiillista väkivaltaa töissään koki viime vuonna lastentarhanopettajista 37 prosenttia, erityisopettajista lähes 32 prosenttia, koulunkäyntiavustajista ja lähihoitajista lähes 38 prosenttia. Luokanopettajista vastaava osuus on 10 prosenttia. (Opettaja 3.3.)

Luvut ovat hälyttäviä. Väkivaltaa on aina ollut, enemmänkin kuin nyt, mutta väkivallan luonne on muuttunut. Voidaan puhua alitajunnasta pulppuavasta holtittomasta väkivallasta, ei katsota aikaa, paikkaa tai uhria. Tilanteet ovat hyvin yllättäviä.

Todennäköisesti isossa luokassa on enemmän väkivaltaa kuin pienessä.

Alakouluissa on pian vaikea saada opettajia ensimmäisille tai toisille luokille. Samaan aikaan, kun on siirrytty inkluusioon alhaalta ylöspäin, opettajiin kohdistuneet väkivaltaluvut ovat kasvaneet.

Ennen ei luokanopettajiin juuri käyty kiinni. Minuun ei ole käyty koskaan kiinni, uhattu on. Nyt alaluokilla voi esineet lentää ja sakset heilua. Purraan ja potkitaan.

On selvää, että oppilaat, jotka käyvät kiinni opettajiinsa, käyvät kiinni myös muihin oppilaisiin. Välituntivalvojien määrää on kouluissa jouduttu lisäämään.

En väitä, että pienten lasten väkivalta on pelkästään lisääntyneen inkluusion syytä. On muitakin syitä.

Mutta nykymuotoinen inkluusio on julkista heitteillejättöä, lähes rikollista.

http://www.properuskoulu.net/2015/03/yliopiston-kammiosta-kajahtaa.html