Olin nuoruudessani pitkän aikaa vihreän puolueen äänestäjä. Pitkälti siksi, että lehdissä opetettiin niin, ja lehtiä tuli yhteiskunnasta kiinnostuneen ihmisen lukeman. Metsät, Itämeri ja eläinten arvokas kohtelu olivat – ja ovat edelleen – minulle tärkeitä asioita.

Sitten ihastuin matkusteluun. En mihinkään valmiiksi pureskeltuun turistitouhuun, vaan reppumatkailuun. Matkoillani näin Intian loputtomat slummit ja ihmisten sitämättömän köyhyyden. Katuojissa kohtasin ruumiita ja ihmisyys näyttäytyi huijareiden kautta. Toki kohtasin kauniitakin asioita ja hyvyyttä, mutta voittopuoleisesti jotain aivan muuta.

Kun maita alkoi olla plakkarissa jo kymmeniä, perspektiivini Suomesta ja suomalaisuudesta muuttui: eihän maailmassa ollut mitään Suomea parempaa paikkaa. Eikä Suomi ollut hyvä siksi, että sen järvet ovat kauniita ja ilmasto lempeä. Ainakin oma elämäni on lähinnä mustaa asvalttia ja vesisadetta.

Suomi oli hyvä siksi, että suomalaiset olivat tehneet siitä hyvän. Samalla tapaa moni muu maa on kurja siksi, että sen asukkaat ovat tehneet siitä kurjan.

Hyvin nopeasti se ennen äänestämäni puolue olikin naiivi ja itsetuhoinen joukko, joka pyrki aktiivisesti hävittämään juuri sen voiman, jolla Suomi on pidetty niin puhtaana, hyvänä ja kauniina paikkana. Poliittinen kotini paloi.

Perussuomalaisista löysin sattumalta uuden perheen. Simon Elo toi minut mukaan. Aktiivinen kun olen, luottamustehtäviä alkoi kertyä nopeasti. Päällekäisiä eri tasoilla, kuten tapana on.

Simon oli hyvä, kannustava ja innostava poliitikko. Puhuin jopa yhtiökumppanini rahoittamaan Simonin eduskuntavaalikampanjaa. Vakuutin, että näin kannattaa tehdä.

Simon nousi eduskuntaan, ja hänen jälkeensä läheiseksi työtoverikseni tuli BB-tähti Sebastian. Hänen tapansa elää jokaisella solullaan kaikkea, mihin ryhtyy, oli ainutlaatuinen, eikä Sebastianin mediakoulun vertaista ole toista. Sebastianin kohtelu tässä puolueessa ei ollut oikeudenmukaista. Se on syytä sanoa ääneen. Hernesniemellekin annettu ”vakava varoitus” sietäisi jo peruuttaa.

Aikaa kului, ja suostuin hakeutumaan puoluesihteerin tehtävään sekä lopettamaan työni sitä varten. En oikeastaan vieläkään tiedä, miksi ryhdyin siihen kilpaan. Ehkä 6,5 vuotta yrittäjänä oli niin pitkä aika, että olin houkuteltavissa. Sebastianilla oli siinä varmasti roolinsa. Halusin elää aatetta jokaisella solulla kuten hän, ja halusin maksaa kunniavelkaa takaisin.

Kiersin paikallisyhdistyksiämme pitkään ja soitin jokaiseen, jonka yhteystiedot löytyivät. Ihmiset olivat ystävällisiä, vastaanottavaisia, lämpimiä ja kiinnostuneita. Muutama tosin äksyili jo puhelimessa, ikään kuin olisi ollut katkera jostakin.

Sitten tuli kokous, ja sitten tuli uutispommi. Rasistit olivat kuulemma kaapanneet puolueen, ja myös ystäväksi luulemani Simon häipyi joukosta. Seuraavina päivinä Simon käveli televisioon esittelemään kuvaa, jossa tehdään natsitervehdystä. Kuvassa oli Simonin oma ystävä ja kampanjarahoittaja.

Kuinka noin alhaisia ihmisiä voi olla olemassakaan? Olin vihainen. Monet meistä olivat.

Nyt aikaa on kulunut, ja asioita voi jo katsoa toisessa valossa. Kaivoin esiin puoluesihteerikiertueen aikaisen soittolistani ja tarkastin, ketkä olivat niitä puheenjohtajia, jotka minulle äksyilivät: Torvinen, Saarimäki ja pari muuta tuttua, siniseksi värjättyä nimeä.

Kun tarkemmin miettii, loikkaajat on saattanut aistia jo vuosien takaa. Ainahan poliittisessa liikkeessä on niitä, jotka ovat enemmän oma itsensä kuin toiset. Toiset ovat jotenkin aina tuntuneet lipeviltä. Älykkyyttä sellainen varmasti vaatii, mutta sielua sellaisissa ihmisissä ei ole. 

Ei sitä tunnetta, paloa ja aitoutta, jota olen saanut vuosien aikana kohdata. Pitkiä päiviä teltalla ja sitä tuntemusta, kuinka kasvot alkavat hiljakseen olla tuttuja, ja katse lämmin.

Tuntuu hienolta kävellä Suomen kartan eteen ja todeta, että osaa nimetä jonkun Perussuomalaisen melkein jokaisesta nimestä ja notkosta.

Tämä koti ei ole palanut. Minä rakastan tätä puoluetta.