Törmäsin tänään kotimatkalla julisteeseen, joka muistutti teemasta, joka kuulemma on vaiettu kuoliaaksi: on aika panna loppu julkisissa kulkuneuvoissa tapahtuvalle syrjinnälle! Muistin taas, miten kypsyin nuivaksi ja ihmettelen, mikseivät vanhat puolueet sitä vieläkään tajua.

Vastoin yleistä luuloa hyvin harva maahanmuuttokriitikko on kokenut heräämistään MV-Lehden ”lehtijuttujen” perusteella. Kuten monet asiat elämässä, myös maahanmuuttokritiikki kumpuaa pitkälti huonoista arkielämän kokemuksista.

Kohtaaminen erään mainosjulisteen kanssa sai minut tänään pohtimaan niitä negatiivisia kokemuksia, joita maahanmuutto on tänä vuonna elämäni polulle tuonut. Kirjasin tähän niistä muutamia.

Kuljen usein 550-bussilinjalla Itäkeskuksesta Pihlajistoon. Itäkeskuksen päässä kyytiin nousee usein hyvin monikulttuurinen ihmisjoukko. Suurin osa matkoista sujuu rauhallisesti, mutta juuri silloin, kun olet kaikkein väsynein, kyytiin sattuu kovaääninen, rumalta kuulostavaa kieltä meuhkaava nuorten miesten joukko. En syrji tai anna pahoja katseita. Puren hammasta.

Itäkeskuksesta tulen, koska käyn siellä uimassa. Uimahousuja ei tosiaan paljon saunassa käytetä. Housupartioita en kerää, mutta joskus huomautan ystävällisesti – turhaan. Tämä kyseinen asia nostaa otsaa kurtulle: saunakulttuurin kunnioittaminen rinnastuu minulla siihen, että itse olen vastavuoroisesti moskeijassa ihmisiksi. Mitään en kuitenkaan asialle voi, ja media ilkkuu näkemyksiäni. Puren hammasta.

Vasta viime viikolla Iso Numero-lehteä kaupitteleva etelä-eurooppalainen kävi kauppatouhuissaan vähän liian innokkaaksi ja nyppi minua ohi kulkiessani takista. Otin hieman etäisyyttä, enkä antanut pahoja katseita. Hymähdin vähän. Puren hammasta.

Usein junien vaunumatkustamoja kansoittavat säkkeihin puetut naiset tupla-lastenrattaidensa kanssa. Kantaväestöä on harvassa, omat ystävänikin usein tyytyvät yhteen lapseen – tai sitten aborttiin ja koiraan. Katson säkitettyä naista tämän puhuessa vieraalla kielellä kovaäänisesti puhelimeen, joka on kiinnitetty johonkin tumman pukineen pääkappaleen sisäpuolelle. Tiedän, että omat lapseni katsovat vielä minuakin enemmän tällaista Suomea. Sydänalaani riipaisee. Puren hammasta.

Vein kauniin tytön treffeille. Ilta meni mukavasti oluen parissa, ja kerroin työstäni käräjäoikeuden lautamiehenä – ja kohtaamistani maahanmuuttajista siellä. Tästä rohkaistuneena tyttö kertoi, että joitakin vuosia sitten hän päätyi itse ulkomaalaistaustaisen puskaraiskaajan uhriksi, eikä miestä koskaan tavoitettu. Ihailen henkilön suunnatonta sisäistä voimaa ja rohkeutta. Puren hammasta.

Nämä ovat oikeita kokemuksia juuri minun elämästäni. Jos nämä kokemukset nuivauttavatkin minua, tämän nuivaantumisen estäminen olisi vanhoille puolueille käsittämättömän helppoa. Tarvitsisi vain sanoa, että ongelmat ja kokemukset ovat todellisia ja niihin täytyy etsiä yhdessä ratkaisua. Osoittaa myötätuntoa ja muistaa, että joka päivä maahanmuutto aiheuttaa jossakin jollekin ongelmia.

Jos näin tehtäisiin, Perussuomalaisia ei tässä asiassa edes tarvittaisi. Pystyisin uskomaan, että vanhat puolueet elävät kanssani samaa todellisuutta ja suhtautuvat maahanmuuton ongelmiin vakavasti.

Vanhat puolueet eivät kuitenkaan näin tee. Puheenaiheiksi nousevat rasismi ja arkikokemusten kanssa hurjassa ristiriidassa olevat maalailut työvoimapulasta ja huoltosuhteen korjaajista. Loppuvaiheessa aletaan jo puhumaan Fazereista ja Finnlaysoneista, mikä tuntuu edellisten kokemusten valossa lähinnä pilkanteolta.

Ja sitten yhtenä päivänä näen jälleen työmatkalla julisteen, joka kehottaa puuttumaan syrjintään aina ja kaikkialla. Julisteen mainostamalla verkkosivuilla kerrotaan tarinoita, joita en tunnista lainkaan. Tajuan, että tuon julisteen tilaajat elävät kanssani jotain aivan erilaista todellisuutta, ja että tuo juliste on muuten minun rahoillasi tuohon nostettu.

Näin nuivaksi kypsytään – ja vanhat puolueet tekevät sen näillä julisteillaan ihan itse.