Osallistuin lastensuojeluiltaan pikkuparlamentissa.

Tilaisuuden järjestivät Juha Mäempää ja Maria Asunta. Kuuntelin paikalle tulleiden keskustelua ja katselin kuinka osa vapisevien käsien kanssa katselivat läpi muistiinpanojaan. Niitä oli monta sivua. He halusivat kertoa lastensuojelun epäonnistumisesta konkreettisin esimerkein. He halusivat vastauksia ja he haluavat muutoksia.

Meidän lastensuojelulaki on tehty vuonna 2008 ja laki itsessään on suhteellisen hyvä mutta ongelma on siinä, ettei sitä noudateta!

Leevi Ikonen piti mielestäni parhaimman puheenvuoron, jossa kertoi ongelmista:

-oikeusturvaongelmat

-asiantuntijoina käytetään sellaisia ihmisiä, joilla on mukana taloudellinen intressi.

-ihmisoikeus-sopimusten vastaisesti tuetaan ns. better family -mallia, jossa lapsi sijoitetaan ei niinkään huonon vanhemmuuden takia vaan sen takia, että jossain tehdään heidän mielestään parempaa lastenkasvatustyötä.

-sosiaalityöllä ei ole virkavastuuta virheistään ja näistä esimerkkejä vääristetyistä dokumenteista.

-pakkopalvelut kun tuki pitäisi tuoda kotiin

-sosiaalityö väittää, että vanhemmat aiheuttavat lapsen neurologisen sairauden

-sosiaalityöllä on oikeusapu, perheillä ei.

-palveluntuottajat määrittelevät palvelun laadun (rahan).

-Lapsen etu määritellään dokumenteilla, ei lasta tapaamalla ja näissä korostuu väärin dokumentointi.

-Terveydenhuolto ei ota koppia lasten ongelmista, koska olettavat lastensuojelun hoitavan.

Huostaanotot maksavat pari miljardia!

Turvaverkko ei toimi niinkuin pitäisi ja ensimmäiseksi pitäisi auttaa kotona.

Maksetaan korotettu omaistuki vanhemmille ja palkataan vapaa-ajan avustaja eli niin sanottu kodinhoitaja 60h/kk. Neurologisesti oireilevan lapsen kustannus sijoitettuna on 16 kertaa kallimpaa kuin mitä tämä järjestely maksaisi. Näin sen pitäisikin mennä, eli autetaan kotona! Ei rikota perheitä ja samalla säästyy valtavasti rahaa. Tätä pystytään kompensoimaan vähentämällä sosiaalityöntekijöiden määrää.

Jokainen lastensuojeluiltaan osallistunut oli sitä mieltä, että apua tarvitsevaa lasta pitää auttaa. Keinot ovat vain usein väärät, jossa perhe ei saa tarvitsemaansa tukea ja lapsi viskataan rattaisiin.

Jos lapsi sijoitetaan niin vanhemmilla on todistustaakka väärin tehdyistä dokumenteista, joita on kirjattu yhdessä sosiaalityön ja palveluntuottajan kanssa. Vanhemmat miettivät sitten sitä, miten todistaa se, että he ovat hyviä vanhempia? Miten saada lapsi takaisin siinä vaiheessa kun hänet on sinne järjestelmään paiskattu? Sellainen palvelu on olemassa kuin vanhemmuuden arviointi. Tähän ei sosiaalityössä ohjata koska se ei ole lakisääteinen.

Joskus vanhemmat löytävät tämän itse mutta usein käy niin, etteivät ole asiasta kuulleetkaan. Ne ovat yksityisiä yrityksiä, jotka puolueettomasti tapaavat vanhempia ja lapsia.

Tekevät erilaisia testejä ja lopulta yhteenvedon asiasta.

Perheenyhdistämisiä ei usein harkita ellei tällaista ole tehty ja tämä pitäisikin kirjata lakiin.

Siellä pitäisi olla kohta, jossa sosiaalityö velvoitetaan lähettämään vanhemmat puolueettomaan vanhemmuuden arviointiin ja se arviointi ei saa olla mitenkään sidoksissa sosiaalityöhön. Tällä vältetään virheellisten dokumenttien osallisuus itse arviointityöhön.