Jos pitäisi kuvailla Lauri Korolaisen kirjoittamaa gradua Kuin hattaraa söisi: Politiikan journalismin viihteellistyminen politiikan toimittajien silmin, sanoisin, että se on hyvin kirjoitettu analyysi asioista, joiden pitäisi olla meille kaikille itsestäänselvyyksiä.

Korolainen kirjoitti gradunsa kymmenen vuotta sitten. Aloittaessani sen lukemisen, pohdin samalla olisiko aineisto kovinkin vanhentunutta. Olin väärässä. Sisältö sopii kuluneisiin kohuviikkoihin ja toimittajien itsekriittisyyden tarkasteluun ”kuin nenä päähän”.

Koko gradututkielman voit lukea tästä linkistä >>

Korolaisen tutkielman sisältö pitkä ja kokonaisuudessaan mielenkiintoinen mutta nostan siitä lainauksena otteita kappaleesta viisi:

”Nyt puhuu politiikan toimittaja”

Vitoskappaleessa haastateltavat politiikan toimittajat vastaavat Korolaisen kysymyksiin:

– Miten politiikan toimittajat näkevät politiikan journalismin viihteellistymisen?

– Millaisena politiikan toimittajat näkevät oman roolinsa viihteellistymiskehityksessä?

– Miten viihteellistyminen vaikuttaa politiikan toimittajien ammatilliseen omakuvaan?

Toimittajien vastaukset on eroteltu tekstiin kursiivisitaatteina.

Haastateltavia oli kuusi, kolme miestä sekä kolme naista. Koulutustaustaltaan kaikki toimittajat olivat akateemisia. Neljällä kuudesta oli maisterintutkinto, kahden opinnot olivat jääneet kesken. Haastateltavien pääaineet olivat yhteiskunnallis-humanistisia: kaksi haastatelluista oli opiskellut pääaineenaan sosiaalipolitiikkaa, kaksi tiedotusoppia tai journalistiikkaa ja kaksi poliittista historiaa tai yleistä historiaa. Sitaattien yksilöimiseksi haastateltaviin viitataan H1-H6 koodeilla. Ikähaarukaltaan haastateltavat olivat 27 – 65 vuotta.

”Nykymedia on kuin hattaraa söisi”

Korolaisen tutkielma piirtää käsityksen politiikan journalismin viihteellistymisestä yhteen sanaan: rappio ja tuo esille, että haastateltavat ovat pääosin aloittaneet uransa aikana, jolloin politiikan journalismi ja julkinen elämä olivat varsin toisenlaisia kuin nykyisin. Haastattelussa toimittajan muistelevat menneitä aikoja lämpimästi, kritisoivat nykyaika ja pelkäävät tulevaa.

”Ensin sjournalismin viihteellistyminen oli musta ihan positiivista, koska muut seurasi sitä, että kirjoitetaan selkokielellä asiasta räväkästi. Mutta se on mennyt niin kun överiksi, että se asia on sieltä tippunut lapsipuolen asemaan.” (H1)

”Tää on täysin tietoista, laskelmoitua ja kylmäveristä bisneksen johtamista, mutta surkeeta on nähdä, että journalismi tällaisena yhteiskunnan funktiona, joka sillä voi olla, se on täysin sivuseikka.” (H1)

Haastateltavien toimittajien mielestä journalismin pitäisi kertoa kansalaisille tärkeistä asioista, mutta nykyisin se kertoo yhä enemmän vain hassuista yksityiskohdista, kiinnostavista ihmisistä, viihdyttävistä vastakkainasetteluista, pintakuohusta ja epäolennaisuuksista.

”Mua on ruvennut kauheasti kiusaamaan se, että ne asiat, joita politiikka käsittelee, nehän on yleensä aika vakavia, koskee kaikkia ihmisiä, eikä niistä millään aina löydä sitä kepeätä puolta tai hauskaa puolta. Ja sitten tuntuu, että sellaiset jotkut asiat ei ollenkaan kelpaa enää kerrottavaksi, vaikka ne ois tärkeitä ihmisille.” (H4)

”Jos ajatellaan, että mediajulkisuus on tuollainen sataprosenttinen pallukka. Mitä enemmän siinä on tuollaista höttösisältöä, jolla ei ole todellisen vallankäytön ja asioitten kannalta mitään relevanssia, niin sen vähemmälle osuudelle jää se politiikan todellisuus ja kansalaisten todellisuus.” (H1)

Toimittajat arvostavat asioiden taustojen tuntemusta ja harkintaa sen suhteen, mitä julkisuuteen kerrotaan. Nykyinen journalismi tarjoaa heidän mielestään pikemminkin pieniä sirpaleita vailla kokonaiskuvaa. Monimutkaiset asiat eivät pääse julkisuuteen, taustat ja syy–seuraussuhteet jäävät näkymättömiin. Lukijalle ei siis anneta edes mahdollisuutta ymmärtää politiikkaa paremmin.

”Semmoiset hätäpäissään sutaistut pintajutut joistakin ihmisten yhdestä lauseesta tai jostakin muusta vastaavasta, ne on niin kuin hattaraa söisi. Ei siitä riitä ravinnoksi.” (H1)

”Tästä politiikan journalismistakin on ainakin iltapäivälehdistössä tullut lähestulkoon pelkkää ihmissuhdedraamaa ja tällaista pinnallista revittelyä. Että ne, jotka kirjoittaa politiikasta nykyään paljonkin, niin ei ne välttämättä tiedä eikä oo kiinnostunut, eikä pomoja kiinnosta ne asiat, mitkä siellä taustalla on, vaan pelkästään vaan tää tämmönen pinnalla näkyvä henkilöpeli ja muu skandaalikehitys.” (H1)

Uhka ei ole kuitenkaan vain lukijoiden asiantuntemuksen ohentuminen. Eräs haastateltava (H1) nosti esiin, että kun media keskittyy viihteeseen, edes toimittajat eivät ehdi tai jaksa enää paneutua politiikan asiakysymyksiin.

Sanapari vallan vahtikoira toistui liki kaikkien haastateltavien puheessa ja he korostivat vallankäytön valvontaa erityisen voimakkaasti.

”Todellisesta vallankäytöstä uutisoiminen on tärkeää. Sitähän yritetään peittää todellista vallankäyttöä. Tosiasiassa siellä on 10–20 henkeä eduskunnassa, jotka pyörittää sitä, mitä siellä todella tapahtuu. Loppu on pelkkää perässähiihtäjää.” (H1)

Kun toimituksista irtisanotaan ihmisiä, toimittajat ovat entistä nuorempia ja kokemattomampia. Niin sanottu ’spin doctorointi’ eli ammattimainen julkisuuden manipulointi voi mennä helpommin läpi noviisien seulasta kuin kokeneiden politiikantoimittajakonkarien, jotka tuntevat asiat, taustat ja ihmiset. Suomalaisessa politiikan mediajulkisuudessa päähenkilöinä ovat useimmin ministerit ja kansanedustajat. Esimerkiksi vuosina 2008–2009 rivikansanedustaja Tanja Karpela (kesk) oli iltapäivälehtien näkyvin poliitikko heti pääministeri Matti Vanhasen (kesk) jälkeen.

Kiinnostavilla poliittisilla persoonilla on luonnollisesti hyvä myyntipotentiaali. Toimittajat pitävät kuitenkin perusteettomana palstatilan käyttämistä sellaisten politiikkojen seuraamiseen, joiden vaikutusvalta lainsäädäntötyössä on vähäinen. Kun uutiskriteerit muuttuvat viihteellisemmiksi, journalismi heikentää toimittajien mielestä ehdoin tahdoin vahtikoiratehtäväänsä.

”Jos media sitten vain seuraa tätä porukkaa, joka ei ole siinä vallankäytön ytimessä esimerkiksi eduskunnassa, niin en mä tiedä, mitä sieltä sitten pystyy sellaista olennaista tietoa tuomaan lukijalle esiin.” (H1)

”Tekemällä viihteellistä, tällaista naistenlehtityyppistä journalismia ja tällaista sensaatiojournalismia, Ike Kanerva -tyyppistä, niin sehän antaa todelliselle vallankäytölle ihan vapaan kentän. Kaikki juoksee Ike Kanervan perässä ja samaan aikaan toisaalla tehdään tosi rajuja linjaratkaisuja esimerkiksi Suomen poliittisesta suunnasta tai joistakin taloudellisista kytköksistä. Ja ne jää sitten vähemmälle huomiolle tai kokonaan huomiotta.” (H1)

Kun toimittajille kelpaa pinta, viihde ja höttö, poliitikot oppivat, että sitä kannattaa tarjota. Viihteellisen julkisivun takana voidaan tehdä todelliset poliittiset päätökset medialta suojassa.

Vanhemmat toimittajat ovat useimmiten aloittaneet työuransa aikana, jolloin politiikkojen ja toimittajien välit olivat lämpimämmät kuin nykyisin. Tutkimushaastatteluissa he myöntävät, että on hyvä, ettei nuorilla toimittajilla ole edeltäjiensä kaltaisia, henkilösuhteista juontuvia riippuvuussuhteita juttujensa kohteisiin. Samalla he pitävät kuitenkin uhkana syvälliselle journalismille sitä, että jos poliitikot ja toimittajat eivät tunne toisiaan, arvokasta taustatietoa on tarjolla entistä vähemmän.

Taustatapaamiset ja -haastattelut ovat journalismille tärkeä resurssi, sillä huomattava osa päättäjien ja toimittajien vuorovaikutuksesta toteutuu nykyään epävirallisissa yhteyksissä. Politiikan mediajulkisuus rakentuu intressiristiriidasta. Poliitikoille mediajulkisuus on paikka poliittiselle markkinoinnille, positiivisen imagon luomiselle sekä oman toiminnan legitimoinnille. Toimittajille julkisuus taas on foorumi, jolla toteuttaa vallan vahtikoiran tehtävää, puuttua valtaa pitävien väärinkäytöksiin ja nostaa esiin yhteiskunnallisia ongelmia.

Siitä huolimatta toimittajien ja poliitikkojen kiristyvien välien voi nähdä myös vauhdittavan viihteellistymistä. Kun vastakkainasettelu korostuu, molemminpuolinen epäluulo kasvaa. Silloin asioiden taustoitus ja ensikäden tiedonvälitys toimittajien ja poliitikkojen välillä vähenee.

”Sitten kun on lukenut näiden aikalaisten muistelmia. Tietää, että itsekin on seissyt niiden suljettujen ovien takana odottamassa tietoa. Niin katsoo niistä muistelmista, mäkin olen joskus ajatellut, että voi hyvä Luoja, totako ne päätti? Ei meillä ollut aavistustakaan! Että kun ei ole pääsyä sinne kammareihin. Niin jos ei ne kerro, niin minkä sä teet?” (H4)

Politiikan toimittajien työ on kirjoittaa säännöllisesti politiikasta, mutta jos asiapitoista informaatiota on tarjolla aiempaa vähemmän, huomio kiinnittyy helposti asioiden sijasta ihmisiin, ilmiöihin ja niin sanottuun pintakuohuun.

Sisäpiiritiedon paikan ovat toimittajien mukaan ottaneet myös kommentointi ja kritisointi. Iäkkämpien toimittajien aloitellessa uraansa 1970-luvulla suomalaislehdistössä oli vallalla vielä niin sanottu kirjoittamaton ”journalistisääntö”, jonka mukaan mielipiteet tai näkemykselliset jutut eivät kuuluneet hyvään lehtimiestapaan.

Moni toimittaja onkin mielipidejournalismin noususta huolissaan. Eräs haastateltava piti ristiriitaisena, että samaan aikaan kun lehdet julistautuvat sitoutumattomiksi ja ideologioista erillisiksi, niiden toimittajat ottavat entistä enemmän kantaa uutisaiheisiin. Ilmiön taustalla hän näki viihteellistymisen.

”Mediat toimii markkinataloudessa, useimmat on pörssiyhtiöitä ja noudattaa sitä lakia. Siihen logiikkaan ei kuulu se, että oltais lähtökohtaisesti ajamassa jotain asiaa, vaan että tehdään rahaa. Mutta sitten toisaalta se, että koska ne mielipiteet on kiinnostavia ja kärjistykset ja vastakkainasettelut, niin sinne median sisältöön on tullut paljon lisää sitten mielipiteitä ja tavallaan politiikkaakin.” (H6)

Kriittisyys on toimittajien ammattikunnan yleisesti jakama ihanne. Ärhäköityminen, arvostelu ja skandaalit saavat toimittajilta kuitenkin moitteita. Kärpäsistä tehdään heidän mielestään härkäsiä, etenkin yksityiselämän kysymyksissä.

”Onhan niihin poliitikkojen henkilökohtaisiin asioihin puututtava. Koska se esimerkiksi kertoo siitä huomattavasta harkinnan puutteesta esimerkiksi Kanervan kohdalla, jolloin sitten pitää aina kysyä, että miten pitkälle riittää harkinta siinä virkatehtävässä. Mutta niin kuin mä aikaisemminkin sanoin, että ne ruoditaan niin pohjia myöten, että rupeaa ällöttämään.” (H4)

”Mä muistan vieläkin, kun Matti Vanhasen avioerosta tuli tieto. Sit piti seuraavana päivänä, kun oli keskustan eduskuntaryhmän kokous, niin mennä eduskunnan käytävälle kyttää, että mitä Matti Vanhanen sanoo. Se tuli sieltä sitten ja me kaikki tietysti piiritettiin se. Ja mä en ymmärrä, mua nolotti. Mua nolotti kysyä siltä, että miltä susta nyt tuntuu. Ja sit kun se rassu jäi siihen ja me kysytään ja kysytään ja se pysyy siinä eikä ymmärrä lähteä, niin mulle tuli sellainen tuntu, et mä sanon sille, että kuule häivy nyt. Nyt on me saatu kaikki susta irti, mitä tarvii. Älä seiso siinä enää revittävänä. Enhän mä sillai sais tuntea, mutta onhan politiikan toimittajatkin ihmisiä. Miltä tuntuu avioeron jälkeen? Menee itteensä, jos ois niin tapahtunut. Ja mitä helkattia se kuuluu politiikkaan?” (H4)

Ylikierroksille äityvissä skandaaleissa ei toimittajien mielestä ole ongelmana vain se, että huomio kiinnittyy toissijaisiin asioihin. Uhkana on, että politiikan vastaiseksi käyvä ilmapiiri romuttaa koko politiikan arvovallan.

”Koko journalismissa pitäisi miettiä, unohtamatta että pitää olla kriittinen ja terävä, että tehdään koko poliittisesta systeemistä naurettava. Annetaan tuntea, että kaikki kansanedustajat on roistoja eikä aja muuta kuin omaa etuansa, tekee älyttömiä temppuja. Mä haluaisin tietää, miten paljon se vaikuttaa siihen, että politiikanvastainen mieliala kasvaa. Hirveän helposti tuolla kun iltapäivälehdet vetää niitä lööppejänsä, niin tulee sellainen tunne, että eihän ne, mitä ne poliitikot.” (H4)

Journalismin tehtäviin kuuluu osoittaa epäkohtia. Politiikan journalismin tehtäviin kuuluu osoittaa politiikan epäkohtia. Toimittajat kuitenkin muistuttavat, että journalismin rooli on edistää epäkohtien korjaamista, ei koko edustukselliseen demokratiaan nojaavan yhteiskuntarakenteen kaatamista.

”Mitä meillä on tarjota tilalle? Edustuksellinen demokratia on tähän mennessä paras mahdollinen muoto demokratian toteuttamiseen. Jos sitä vielä pystytään esimerkiksi jollain kansalaisvaikuttamisella lisäämään. Mutta eihän se varmaankaan lisäänny, jos koko media jumputtaa sitä, että ne, jotka me ollaan valittu sinne, onkin roistoja.” (H4)

2000-luvulla suomalaisten kiinnostus politiikkaan on tutkimusten mukaan kasvanut. Samanaikaisesti on kuitenkin lisääntynyt myös kansalaisten kriittisyys politiikkaa kohtaan. Iso osa kansalaisten kasvaneesta kiinnostuksesta selittyykin politiikkaa vastaan nousseesta protestihengestä. Tämän tutkimuksen ollessa tekeillä perussuomalaisten ”Jytky-voitto” eduskuntavaaleissa oli haastateltavien tuoreessa muistissa. Toimittajat selittivät populistipuolueen nousua osin journalismin viihteellistymisellä: politiikanvastaisuus ruokkii populismia.

”Se on ihan pysyvä vaara. Se, että jos politiikan vastaisuus kauheasti kasvaa. Jos ei me kerrota kärjistetysti sanottuna kuin sitä niin kuin äsken sanoin, että poliitikot ei tee mitään hyvää ja tekee kaiken väärin, niin ihmiset saa sellaisen tunnun, että ei kannata äänestää. Mikään ei kannata. Niin onhan siinä silloin ainakin olemassa sellainen vaara, että me sillä hyperkriittisyydellä, joka ei välttämättä ole sitä parasta kriittisyyttä, niin me nakerretaan sitä demokratian pohjaa.” (H4)

”Se voi silloin johtaa sellaiseen hirveän vähän ennustettavaan, hyvin tempoilevaan, sellaiseen epätoivottavaan kehitykseen. Tää nyt tietysti kuulostaa niin kuin mä lyttäisin perussuomalaiset. En mä sitä tarkoita. Mä en oikein osaa sanoa sitä, mutta kuitenkin sellainen politiikan teko, joka perustuu muutamille sloganeille. Esimerkiksi pois EU:sta ja euro pois. Perustelematta, mitä ne tälle maalle oikeastaan aiheuttaisi. Jos semmoinen pinnallisiin väittämiin perustuva politiikka pääsee vallalle, niin en minä tiedä, mitä tälle maalle tapahtuu.” (H4)

Vanhemmat toimittajat ovat olleet todistamassa politiikan journalismin viihteellistymistä kymmenien vuosien ajan. Tulevaisuuden kehityssuunnista heillä oli kahdenlaisia arvioita, joita molempia yhdisti usko asiajulkisuuden paluuseen.

Yksi haastateltava (H4) kuvasi tabloidisaatiota heiluriliikkeeksi, joka vuoroin vahvistuu ja sitten vaimenee taas.

Hän uskoi, että viihteellistymisen lakipiste alkoi olla saavutettu, ja koko mediakenttä siirtyisi seuraavaksi piirun verran vakavampaan suuntaan. (?) Myös Jyrki Jyrkiäisen vuonna 2007 toteuttaman journalistikyselyn vastaajat ennustivat viihteellistymisaallon jälkeen vahvistuvaa uutta asiallisuutta. (?)

Perustellusti voidaan kuitenkin kysyä, onko media todella muuttunut merkittävästi asiallisemmaksi tai vähemmän viihteelliseksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana?

”Tää jakautuu tämä media semmoiseen, että tulee se pienen eliitin laatumedia, joka on hemmetin kallista. Ja sitten on tämä bulkkitavara, joka on suunnattu ihmisille, joita ei kiinnosta lehden lukeminen.” (H1)

”Olen yrittänyt tekeytyä kohuille sokeaksi”

Haastateltavat toimittajat suhtautuvat tuomitsevasti journalismin viihteellistymiseen. Silti he itse ovat töissä toimituksissa, jotka tekevät viihteellisempää ja toimittajien itsensä mielestä huonompaa journalismia kuin ennen.

Millaisena he näkevät oman roolinsa journalismin viihteellistymiskehityksessä?

Iäkkäämpien toimittajien käsitys oli, että journalismin kokoista suurta laivaa ei voi yksittäinen toimittaja kääntää, mutta omaan työhönsä voi ja pitääkin yrittää vaikuttaa.

”Vaikka olen paljon eduskunnassa pyörinyt, niin silloin kun on tullut tällainen [skandaali-] aihepiiri, mä olen pyrkinyt jättäytymään sen ulkopuolelle. Tekeytynyt näkemättömäksi. Koska musta se on monesti aika raastavaa tehdä sellaista työtä, jossa jahdataan jotakin yksittäistä poliitikkoa, joka on joutunut kuseen. Jos haluaa vaikuttaa, mä olen pyrkinyt vaikuttamaan sillä lailla, että en ole ainakaan suuna päänä tällaisissa kohuissa, jotka liittyy jonkin yksittäisen ihmisen tekemisiin tai mokiin. Musta vähempikin kohkaaminen riittäisi.” (H1)

”Eräs haastateltava toimittaja (H1) kertoi jättäytyneensä systemaattisesti pois joka-aamuisista toimituskokouksista, koska ”siellä niitä paskanakkeja laukeaa”. Institutionalistista diskurssia edustavat toimittajat olivatkin yksimielisiä siitä, että viihteellistyminen sanellaan lehdissä ylhäältä päin: paine muutokseen tulee uutispäälliköiltä, toimituspäälliköiltä ja päätoimittajilta.”

”Kyllä se musta on ihan selkeä asia, että jos se olis näiden niin sanottujen politiikan toimittajien vallassa, niin tuskinpa niistä [yksityiselämän ongelmista] tehtäis niin isoja juttuja.” (H1)

Samaan tulokseen on päätynyt myös Jaana Hujanen (2006) omassa haastattelututkimuksessaan: toimitusten päälliköt ovat selvästi alaisiaan avoimempia viihteellisyyttä kohtaan. Esimiesten vaikutus puolestaan näkyy mediassa nykyään entistä vahvemmin, kun lehdet ovat siirtyneet toimittajan yksilöllisyyttä korostavasta autonomisesta työtavasta kohti suunnittelevaa–editoivaa eli keskusjohtoista työskentelytapaa.

Jos viihteellistymisestä on siis syyttäminen esimiehiä, on kysyttävä, mikä esimiehiä ajaa vaatimaan alaisiltaan aiempaa viihteellisempää jälkeä? Toimittajien vastaus tiivistettynä on: r a h a.

Medioiden kilpailu lukijoiden ajasta ja euroista kovenee, ja kilpailussa on pärjättävä, jos mielii olla olemassa.

”Kyllä se musta sieltä lähtee näistä markkinakuvioista ja lukijatutkimuksista ja lukijamääristä ja tällaisista. Se on sellainen laumailmiö. Kukaan ei uskalla vastustaa tätä tabloidisaation vetovoimaa. Koska printtimedia esimerkiksi kärsii levikin laskusta, niin se joutuu kosiskelemaan suurta yleisöä, ja joskus, tai aika usein, aika helpoilla ja heppoisilla keinoilla. Ja se johtaa siihen, että yleinen median taso pikkuhiljaa vaipuu alaspäin.” (H1)

Toimittajan mukaan muu media alkoi matkia iltapäivälehtien tyyliä, jolloin tabloidien oli otettava askelia yhä pidemmälle viihteellisyyteen. Nyt askeleita oli kuitenkin otettu niin monta, että mediakentän suunnannäyttäjän rooli oli haastateltavan mukaan siirtynyt iltapäivälehdiltä 7 päivää – lehdelle.

Toimittajien mielestä lehtien esimiehet suosivat viihdettä myös siksi, että sen tuottaminen on nopeampaa ja halvempaa kuin asiakeskeinen ja analyyttinen tiedonvälitys. Journalismissa ajantasaisuutta ja ripeyttä pidetään usein arvona sinänsä, mutta toimittajien mielestä nopeuden ihannointi on ylikorostunut. Lisääntyvä kiire estää asioihin paneutumisen. Seurauksena ovat asiavirheet ja pinnallisempi yleisote. Nopeus on toimittajien mielestä korostunut toimituksissa liikaa.

”Jotta pystyis kirjoittamaan asioista ymmärrettävästi, tiiviisti ja jopa hauskasti, se pitää aika hyvin perehtyä siihen. Ja siihen perehtymiseen ei enää tahdo olla aikaa eikä toimitusjohdon kiinnostusta.” (H1)

Osansa kehitykseen on myös internetillä, joka on entisestään lisännyt ripeyden, myyvyyden, viihteellisyyden ja pinnallisuuden vaatimuksia.

”Kyllähän se niin on, että jokainen vähänkin vaativampi aihe, kyllä se vaatii työaikaa. Nyt on paljon sellaista liukuhihnameininkiä tässä toimittamisessa, että on monta aihetta yhden työvuoron aikana, niin sehän menee helposti siihen copy-paste- tyyliin. Pari soittoa ja sillä sipuli. Silloin lukija voi olla, kun se lukee, että ei tässä nyt ollutkaan mitään uutta tai että ei kysytty olennaisia kysymyksiä.” (H1)

Eräs haastateltu näki internetin myös vähentäneen skuuppien arvoa. Laatu, tutkiva journalismi ja sitä kautta omat uutiset vaativat aikaa, ja aika on rahaa. Kun uutinen ilmestyy, muut välineet lainaavat skuuppia nopeasti, eikä lukijoiden tarvitse ostaa kyseistä lehteä saadakseen tiedon uutisista. Se on toimittajan mukaan vähentänyt mediatalojen halua panostaa omien uutisten kaivamiseen.

Tutkimuksen mukaan internetin lainauskulttuuri on kiihdyttänyt myös politiikkaan liittyvien julkisten kohujen eskaloitumista. Uutistapahtumien kasvun lisäksi matkimiskulttuurin voidaan nähdä myös yksipuolistavan uutistarjontaa. Kun joku saa skuupin, se on kohta kaikkien nettisivuilla.

Vaikka toimittajat tse yrittävät uida vastavirtaan, pitää yllä entisajan laatuvaatimuksia ja asiallisuutta, he kantavat huolta siitä, että lokasangolle löytyy mediassa aina kantajansa:

”Se on huono puoli tietysti, että sitten joutuu jotkut nuoret toimittajat tekemään sen likaisen työn. Niille jää varmaan monelle trauma sieluun siitä.” (H1)

* * * * *

Lopuksi:

Vähintään nyt on monelle tullut päivänselväksi, että medialla, kuin medialla on vaikeuksia suhtautumisessa politikkoihin ja erityisesti perussuomalaisiin. Tuntuu, että meihin suhtaudutaan kuin uuteen teini-ikäiseen lapsipuoleen, jota uusioperheen äitipuoli ei missään nimessä halunnut ja, jonka hän pyrkii pitämään poissa silmistään, keinolla millä hyvänsä.

Perinteisen median (tai joidenkin ’asiantuntijoiden’) suhde taas ’öyhöttävään someen’ eli lukijoihin ja somessa kommentoiviin on jotain niin sekavaa, etten edes yritä saada siitä selvää. Ei ole esimerkiksi mikään ihme, jos medialle tai toimittajille syntyy tietynlainen kuva verkkokeskustelusta, jos he esimerkiksi lukevat vain omilla foorumeillaan olevien poliittisten kohu-uutisten kommentointeja. On aika selvää, että yleensä keskustelun taso muodostuu uutisjutun sisällön mukaiseksi eli, niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.

No, klikkijournalismi on siis se, joka myy juttuja ja siksi nykyisin kaikki myös ns. laatumediatkin pyrkivät tekemään näitä ’isoja ja kuohuttavia viihdeotsikoita’. Poliittisen journalismin muuttumista entistä seiskamaisemmaksi on kuitenkin toimituksissa turha itkeä, jos ei viitsitä kääriä hihoja ja tehdä ihan oikeasti laatusisältöä juttuihin sekä hoitaa samalla asiallisia yhteiskuntasuhteita niin politikkoihin, kuin puolueisiin.

Arvostusta saa, kun sitä antaa.