Euroopan Unioni on toistaiseksi kovimmassa vaarassa luhistua. Alkaneesta vuodesta tullee EU:n vaikein vuosi. Osa syistä on valettu perusrakenteisiin, ja niiden ilmeneminen on ollut edessä myöhemmin. Ongelmia ei olla kuitenkaan korjattu. Tämä voi johtua EU:n kansallisvaltioiden omista intresseistä, joiden on katsottu olevan EU:n valtarakenteita tärkeämpiä. Toinen vaihtoehto on, että korjaaminen tiedettiin alunperinkin mahdottomaksi, ja että tämän tunnustaminen olisi johtanut jo EU:n repeämiseen.

Kolmen kohdan katastrofisuunnitelma

Ensimmäinen mahdollisuus tuntuu loogiselta: miksi kukaan päättäjä viittaisi kintaalla oman maan kansalaisilleen? Komissaarit ovat jo jonkun aikaa neuvoneet ystävällisesti maiden johtajia, että heidän tulisi luopua ”äänestäjien pelosta” ja tehdä EU:ta hyödyttäviä päätöksiä. Se on luonnollisesti helppo puhua komissaarin suulla, koska komissaari ei ole joutunut jännittämään omaa valintaansa kansalaisvaalien jäljiltä.

Toinen mahdollisuus on kiperämpi. EU ehti vuosikausia toimimaan yhteisönsä hyväksi. Se helpotti maiden välistä kauppaa, ihmisten liikkuvuutta ja yhdensi Eurooppaa. Sitten alkoi mennä pensseli liian suureksi taidemaalareiden taitoihin nähden. Ihmisten vapaata liikkumista helpottava Schengen-sopimus ei ottanut huomioon tarvetta yhteiselle ulkorajan valvonnalle. Toimi sälytettiin Frontexille, jonka budjetti on murusia EU-maiden budjeteista. Kuviteltiin, että nyt tässä säästetään. Esimerkiksi Saksa tai Belgia pystyivät pudottamaan rajavalvonnan kuluja huikeita määriä. Schengen luotiin ”hyviä aikoja” varten.

Säheltäminen ei jäänyt kuitenkaan siihen. Haluttiin, että ihmisten ohella myös pääomien tuli liikkua Euroopassa vapaasti. Päätettiin kyhätä yhteisvaluutta-alue ilman toimivan yhteisvaluutan työkaluja. Pääomat virtasivatkin Euroopan maista toiseen, karkeasti sanoen ”pohjoisesta etelään”. Jotkut näkivät tilanteen olevan hälyttävä. Pohjoisten maiden pankit lykkäsivät luottorahaa etelään. Etelässä tehtiin mittavia monumentteja. Pitkälti maatalousmaiden halki alkoi kulkea monikaistaiset moottoritiet, rahaa valui korruptioon ja lahjontaan. Kaikki olivat tyytyväisiä. Pohjoisten maiden pankkien tulosodotukset kirmasivat ulos kiertoradalta ja eteläiset eurooppalaiset saivat omin silmin todistaa ”ihmeellisen EU:n” kaatavan mannaa ja hunajaa jättimäisestä tuutista.

Tyytyväisyys kukoisti aina siihen asti, kun tuli laskun paikka. Yhtä-äkkiä tulosodotukset vaipuivatkin miinuksille. Euroopan pankit olivat viittä vaille kanttu vei. Hätäpäissään päättäjät valjastivat oman maan kansalaiset maksamaan laskun. Muodollisesti puhutaan tukiluotoista. Niiden takaisinmaksu on yhtä epävarmaa kuin ne oli aikanaan pankeille. Maksukyvyttömiltä ei saa rutistettua velkoja takaisin vain velkojaa vaihtamalla. Toivottomat roskalainat kipattiin myös suomalaisten niskaan. Suomessa toimivilla pankeilla oli alle 30 miljoonaa euroa riskiluottoja. Niitä lähdettiin suojaamaan ensi alkuun 1000 miljoonalla eurolla. Nyt ovat sitten auttajatkin liemessä.

Kolmas sähellys tuli EU:n liian vauhdikkaasta itälaajentumisesta. EU:n budjetti alkoi paisua rakennerahastojen imiessä yhä suurempia varoja. Sinällään on tietysti eurooppalaisittain hyvä, että Varsovan liiton rautasaappaan alle jääneet maat saisivat myös paikkansa auringossa. Vauhti oli vain liian kova. Kyyninen sanoisi, että hosuttiin – ja tarkoituksella. Ikään kuin päättäjät tiesivät, että koko roska tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa.

Pari miljoonaa muutti kaiken

Eurokriisi ei kuitenkaan kaatanut koko korttitaloa, vaikka se kesällä 2012 oli todella lähellä. Kriisi ei ole kuitenkaan päättynyt, sillä tukipakettimailla on vielä rutkasti tukiluottoja maksamatta takaisin. Trendi lainanlyhennyksissä näyttää olevan se, että kun luotot ehkä saadaan takaisin joskus tämän vuosisadan jälkimmäisellä puolikkaalla niin sen rahan senhetkisellä arvolla saa ostettua tikkukaramellin – näin kärjistäen. Euroopan keskuspankin tavoite on puolittaa rahan arvo noin 40 vuoden välein. Käytännössä likimain nollakorkoiset tukiluotot vastaavat sitä, että lainaan pankilta tai naapurilta euron, ja maksan muutaman kymmenen vuoden päästä puoli euroa takaisin. Ja velkojat esittävät sangen tyytyväisinä diilin erinomaisuutta.

Varojen menetys ei kuitenkaan näkynyt suoraan pohjoisten maiden käytettävissä olevissa varoissa. Kansalaiset saivat edelleen leipänsä pöytään. Nurina alkoi vasta sitten, kun julkishallinnon muita menoja piti karsia tai sen tuloja kasvattaa verotusta kiristämällä. Eurokriisi on ja voi hyvin, eurokansalaiset eivät. Päättäjät pystyivät kuitenkin luomaan demonisia kuvia tuhoutuneesta Euroopasta, jos yhteisvaluuttaa ei olisikaan. Samalla vedottiin siihen, että suomalaistenkin työpaikkoja pelastellaan. Pelastustoimien tehokkuutta jokainen voi katsella vaikka Tilastokeskuksen taulukoista ja graafeista.

Sen sijaan Schengenin tuomat ongelmat kansalaiset äkkäsivät melko nopeasti. Meteli oli sen mukaista. Lukuisat Schengen-maat ovat aloittaneet rajatarkastukset. Toiset ovat turvautuneet vieläpä raja-aitoihin. Kansalaisten mielialat näkyivät siis nopeasti. Pari miljoonaa siirtolaista ja turvapaikanhakijaa muutti tilanteen nopeasti. Nyt puhutaan Schengenin hajoamisesta.

Schengen ja euro ovat EU:n pyhimmin vaalittuja virstanpylväitä. On mahdollista, että toisen luhistuessa luhistuu toinenkin.

EU:lla on muitakin haasteita

Unionin päänsäryt johtuvat myös muista pienemmistäkin asioista. EU päätti viisaudessaan ruveta kovistelemaan Puolaa, koska maan uusi konservatiivinen hallitus alkoi muokata maan medialakeja. EU tosin päätti muutama vuosi sitten katsella toisaalle, kun Unkarissa tehtiin samaa. Unkarin silloinen – kuin myös nykyinen – pääministeri Viktor Orbán jäi vaille toimenpiteitä. Orbán kun kuuluu puolueensa kanssa EPP-europarlamenttiryhmään. Puolan laki ja oikeus -puolue tunnustaa EFD:n värejä.

Puola ja EU ovat päättäneet mitata nappiensa suuruuden ja kovuuden asettamalla ne vastakkain.

Itäinen Eurooppa – se, jonka EU niin kipeän nopeasti halusi reviirilleen – on kapinoinut EU:n pakolaispolitiikkaa vastaan. Brysselille ”kiusallisia häiriöpesäkkeitä” on Puolan lisäksi muutama muukin maa.

EU:n lounaisessa nurkkauksessa tapahtuu myös EU:lle hankalia asioita. Katalonia on aloittamassa itsenäistymisliikeensä, eikä EU ole onnistunut asemoimaan itseään kummallekaan puolelle kiistassa. EU taitaa pohjimmiltaan olla Katalonian itsenäistymistä vastaan, mutta asettumalla vastahankaan se saattaisi vain kiihdyttää itsenäistymishaluja.

Katalonian tilanne on Espanjallekin ongelmallinen. Maahan ei joulukuun vaalituloksella saada kovin eheää enemmistöhallitusta. Maan talous on palautumassa pahimmasta kuopastaan, mutta epäselvä hallitustilanne ja kuningaskunnan rajojen ennalta-arvaamattomuus voivat hyvinkin hyydyttää alkaneen talouskasvun.

Espanjasta itään. Italian eurovastaisuus kasvaa, ja kannatuksen horjuessa on maan pääministeri Matteo Renzi joutunut turvautumaan Brysseliä sivaltaviin ulostuloihin voidakseen kosia kriittisiä äänestäjiään.

Venyykö? Paukkuuko?

EU:lla on ollut kuitenkin kyky venyä yli kansallisten päätöselimien yläpuolelle. Usein se on tehty viimeisenä hetkenä ja jonkinlaisena kompromissina. Yleinen trendi kansalaismielipiteissä on, että EU on ollut jo muutaman vuoden yhä enemmän epäluottamusta herättävä toimielin. EU on vielä pienten jäsenmaiden ”painajaishallituksista” selvinnyt painostamalla. Jos johonkin suureen jäsenmaahan tulee selkeä EU-vastainen hallitus, alkaa lähtölaskenta koko kioskille. Tämä siinä tapauksessa, ettei Schengen ehdi romuttua sitä ennen.

Yhtä kaikki: EU:lla on kiperin vuosi edessään. Euroopan tilaa on mielenkiintoista seurata. Sanotaan, että mullistuksia odotellessa aika käy usein pitkäksi, kun mitään ei tapahdu. Mutta sitten kun tapahtuu, niin tapahtuu todella paljon. Tässä mielessä EU:n luoviminen vastatuulessa on poikkeuksellista. Ennustan vuodesta 2016 tulevan huikea uutisvuosi Euroopan saralta. Eipähän käy oma aikani pitkäksi.