Yhteisvaluutta euro on kelvoton tekele. Valuuttaunioneita on kaatunut, ne ovat tuhoisia. Mutta minun pitää tunnustaa sekin, ettei Eurooppa nouse kuin feeniks tuhkasta, jos euro balsamoidaan ja haudataan. Se on vasta ensimmäinen askel. Euroopan pitää tunnistaa toinen tärkeämpi seikka: vasemmistolaisen utopian vuoksi tämä manner ei pärjää.

Mistä eurokriisi oikein kumpusi? Hyvä sanonta: seuraa rahaa. Se syntyi, koska Euroopan keskuspankki EKP julisti, että kaikki maat ovat yhtä riskittömiä. Kreikka ja Saksa olivat euromaita. Kreikka on ollut puolet ajastaan konkurssissa viimeisen 200 vuoden aikana. Saksa oli kerran 1930-luvulla ja tuhoisin seurauksin. Mutta silti ne olivat kuin samasta puusta veistettyjä.

Se syntyi, koska eurooppalaiset finanssiyritykset (siis pankit ja vakuutusyhtiöt pääsääntöisesti) uskoivat tähän EKP:n satuun. Ne luotottivat Etelä-Eurooppaa, koska länsimaat kärsivät 2000-luvun alun teknologiakuplan vuoksi. Saksassa omilla yrityksillä oli jarrut ja varovaisuus päällä. Tuottoja haettiin muualta, koska saksalaisten eläkkeetkin piti maksaa. Se onnistui.

Portugalilaiset halusivat rakentaa hulppeita moottoriteitä. Kansalle kerrottiin, että rahat tulivat EU:n runsaudensarvesta. Se ei ollut siis lainaa. Siitä syystä EU-kannatus on eteläisessä Euroopassa kovaa. Ei se ole tyhmä, joka pyytää.

Lainarahaa virtasi Etelä-Eurooppaan. Mutta Yhdysvaltain finanssikriisi teki yhden jutun: rahoitus meni jäihin. Tätä voi ajatella niin, että kun on tottunut siihen, että joku syöttää koko ajan. Kunnes ei enää syötäkään.

Yhtä-äkkiä ei voitukaan enää rakentaa taloja Espanjaan, moottoriteitä Portugaliin tai maksaa hulppeita eläkkeitä kreikkalaisille. En halua kuitenkaan syytää tätä syntiä heidän niskaansa. Olen asunut Kreikassa, ja pidän heistä. Heidät on tuomittu nyt kurimukseen euron vuoksi. He eivät näe pakotietä. Kurjuus jatkuu. Kreikkalaiset ovat vanhaa kansaa. Kun verrataan heidän eläkkeitä oikeasti, eli väestön vanhuuteen – niin tulos on selkeä: kreikkalaisten eläkkeet eivät ole suuria.

Kreikkalaiset ovat ottaneet EU:n toisen prinsiipin omakseen: työvoiman vapaan liikkuvuuden. 11 miljoonan kansakunnan väestöstä elää sen lisäksi yli 5 miljoonaa muualla, työskentelemässä. Ajatelkaapa. Jos kolmannes Suomen työvoimasta vaihtaisi maisemaa, niin totta helkatissa se näkyisi eläkevastuissa.

Mutta. Pankeille ja finanssiyrityksille tämä ei ole niin yksioikoista. Jokainen, joka tekee päätöksiä rahoituksessa osaa kasata informaation siitä, että pystyykö rahoitettava maksamaan velkansa. EKP sanoi, että Kreikka tähän pystyy. Demografia sanoi toisin, Ne uskoivat ensimmäistä ja ajautuivat paniikkiin.

Tästä syystä on aiheellista tarkastella Euroopan ja Yhdysvaltain eroja, koska ne ovat osapuilleen samankokoisia kansantalouksia.

Yhdysvallat kärsi kovan pankkikriisin. Mutta se ei halvaannuttanut koko maanosaa. Miksi siis Euroopalle kävi niin?

Yhdysvalloissa karkein pyöristyksin kolmasosa yritysten rahoituksesta tulee pankeilta. Kolmasosa tulee yrityslainoista, ja kolmannes tulee julkisilta osakemrkkinoilta. Euroopassa kaksi kolmasosaa yritysrahoituksesta tulee pankeilta. Pankkeja ei pelasteta tallettajien vuoksi, vaan siksi, että jos pankit joutuisivat realisoimaan omaisuutensa konkurssin edessä, niin ne olisivat oikeasti siinä ammoniakkihajuisessa keltaisessa nesteessä. Korviaan myöden. Ja sitten olisivat ne tallettajatkin. Äänestäjät.

Eurooppa tarvitsee siksi kokolaisen remontin rahoitukseen. Tuleeko se osakemarkkinoilta, vai jatkaako neiti Andersson rahamaailman tylyttämistä?

Nähtäväksi jää.