Ajattelin että parhaiten tähän kysymykseen voin vastata kertomalla jotakin itsestäni. Olen syntynyt Helsingissä ja vietin varhaislapsuuteni työläiskorttelissa Vallilassa. Äitini on syntyperäisiä helsinkiläisiä, koulutukseltaan kansakoulun opettaja, mutta peruskoulu-uudistukseen aikaan hän päätyi lastentarhanopettajaksi erääseen helsinkiläiseen päiväkotiin. Isäni oli Viipurista, Karjalan evakkoja ja hän työskenteli Valmetin telakalla duunarina laivoja rakennellen. Meitä syntyi kaksi lasta, isoveljeni 1972 ja minä 1974. Muutimme Keravalle syksyllä 1980 Ahjon kaupunginosaan. Lapsuuteni Ahjo heijastelee nykyisyydessäni narniamaisena taikamaana, jossa oli peltoa, metsää, hiekkakuoppia ja uimamonttuja seikkailla. Nykyinen Ahjo on hyvin toisenlainen ja hyvin vähän on jäljellä lapsuuteni maisemasta. Käyn joskus nostalgialenkkeilemässä Ahjon pururadalla, jossa voi hetkittäin aistia noita kaukaisia aikoja. Muistan miltä keväällä pururadan märkä puru tuoksui. Siellä ei ole enää puruakaan vaan hiekkaa, mutta sentään samaa luontoa ja hiljaisuutta. Nykyisessä hektisessä ajassa sitä tarvitsee välillä vain hiljaisuutta ja rauhaa.

Koulutaipaleeni alkoi Ali-Keravan punaisessa puukoulussa enkä voi kuvitella parempaa paikkaa opintien alkamiselle. Tuo koulu on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä. Ala-asteen 3. siirryin Lapilan ala-asteelle ja yläaste käytiin Jaakkolassa, joka nyt tunnetaan nimellä Keravanjoen koulu. Niin kuin hyvin monet murrosikäiset ja teinit, myös minä olin kovasti kapinallinen yläasteaikoina ja koulunkäyntini meni lähinnä pelleilyksi, harrastin lintsaamista ja korrektisti sanottuna, en todellakaan ollut opettajien lempioppilaita. Tietenkin tämä kapinallisuuteni ja koulunkäynnin laiminlyöminen myöhemmin kostautui. Elämä opettaa.

Kirjoittaminen on kuitenkin tärkein asia, joka on kulkenut mukanani noilta murkkuvuosilta saakka. Peruskoulun päättötodistuksessa äidinkielen numero on täysi kymppi sentään, vaikka siellä on sitten surullinen litania välttäviä arvosanoja. On aina tuntunut jotenkin hullulta sanoa, että ”harrastan” kirjoittamista. Ei se ole ”harrastus” vaan tapani olla olemassa. Jäsennän maailmaa ja omaa olemistani siinä kirjoittamalla. Lopulta luontevimmaksi tavakseni kirjoittaa muodostui runous. Peruskoulun jälkeen opiskelin luovaa kirjoittamista, kirjallisuutta ja tiedotusoppia (nykyinen viestintä) Dante-akatemiassa Kokemäellä. Asuin sen reissun päälle hetken Nokialla vuonna 1992 opistolla tapaamani nuoruuden rakkauden perässä, mutta tämäkin oli niitä nuoruuden kohelluksia, joka paloi hetken suurella liekillä, mutta sammui sitten hyvin nopeasti. Sen jälkeen olenkin lusinut elinkautista Keravalla, minne sitä ihminen kotikaupungistaan lähtisi?

90-luvulla elettiin rankkoja aikoja ja valtakuntaa koetteli ennen kokematon lama. Töitä ei ollut ja työttömiä ennätysmäärä. Onnekseni silloin pääsin avustajaksi Keski-Uusimaa-lehteen ja kirjoittelin tuolloin 1994-1997 nuorten palstan ”toimittajana” – koko palstan jutut olivat monesti kirjoittamiani. Sitten palsta kuivui ja työni vähenivät. Muutaman mutkan ja hanttihomman jälkeen päädyin kuitenkin töihin kirjastoon, siihen vanhaan pikkukirjastoon, jota ei enää ole olemassa. Muutaman kuukauden suunnitellusta työharjoittelusta tulikin reilun viiden vuoden työsuhde ja suoritin samalla ylioppilastutkinnon aikuislukiossa. Iltalukiossa olinkin sitten monen opettajan suosikkioppilas ja ”hikari”, suhtauduin aivan uudella vakavuudella ja intensiteetillä lukio-opintoihini ja nostin keskiarvoa peruskoulusta lukioon kutosesta ysiin – ei huono suoritus täyden päivätyön ohella! Lakin sain päähäni 2001. Äidinkielestä Laudatur. Nuo olivat hyviä vuosia, kirjasto ja iltalukio oli hyvin tärkeä episodi elämässäni.

Sitten tulikin vaihe, että elämässäni oli paljon vastoinkäymisiä, epäonnistumisia ja suruja, synkkiä aikoja. Mutta epäonnistumiset ja vaikeudet kasvattavat ja tavallaan näin muuttuvat onnistumisiksi. Meillä suomalaisilla on ehkä perusominaisuutena epäonnistumisen pelko, ettei ihminen saisi epäonnistua ja tehdä virheitä, ikään kuin elämän täytyisi olla vain onnistunut projekti pelkkää nousua. Mutta jos ei koskaan epäonnistu eikä tee virheitä, ei myöskään opi ja kasva. Vaikeudet ja vastoinkäymiset opettavat ja kasvattavat. Suvaitsevaisuutta hoetaan kuin mantraa, se on kovasti trendikästä nykyisin, mutta siinä samalla sitten, kuin huomaamatta, on niin helppo tuomita joku hänen virheistään sen suvaitsemisen sijaan. Hassua?

Tästä kirjoituksesta voisi helposti muodostua romaani jos kertoisin kaiken tähän astisesta elämästäni, mutta säästetään se omaelämäkerralliseen romaaniini, joka on työn alla vaikka runoilija olenkin. Tässä joitakin häivähdyksiä menneisyydestäni ja siirryn nyt nykyisyyteen ja siihen mitä olen. Puheenjohtajakilpaan mukaan lähtenyt Jussi Halla-aho sanoi erinomaisessa puheessaan, että niin kuin kaikissa ihmisissä, myös hänessä on heikkouksia ja vahvuuksia. Mennään tällä teemalla. Heikkouksistani voisin mainita, että myös minä olen hivenen epäsosiaalinen, pohdiskelen paljon ja olen välillä omissa ajatuksissani. Tätä ominaisuuttani on hyvin usein luultu ylpeydeksi, että olen niin täynnä itseäni että halkean, mikä ei alkuunkaan pidä paikkaansa. En ole ylpeä, olen epäsosiaalinen, toisinaan sanoissani kömpelö, enkä osaa aina luontevasti lähestyä ihmisiä. Ujo en ole, mutta varautunut uusien ihmisten suhteen. Ihmissuhteissa ja ystävyydessä minulle tärkeintä on laatu eikä määrä. Olen absoluuttisen rehellinen, uskollinen ja lojaali niin elämäni ihmisille kuin aatteilleni ja arvoille. Vaadin samaa ystäviltäni.

En voi sietää mielistelyä, epärehellisyyttä ja selän takana juoruilua, joiden kohteeksi olen joutunut hyvin usein. Myös se saa minut varautuneiksi ihmisten suhteen. Minulle on itsestäänselvää, että se mikä on luvattu, se pidetään. Ja vaikka kaikista ihmisistä ei pidä, voi silti olla ystävällinen ja kohtelias. Miten voimme saada koulukiusaamisen kuriin jos aikuisetkin kiusaavat toisiaan? Vahvuuksiani on myös huumorintaju, en todellakaan ota itseäni liian vakavasti ja osaan nauraa myös itselleni. Huumorintajuni on melko sarkastinen ja mustahko, mutta ainakin minulla itselläni on hauskaa ja hihittelen usein itsekseni. Joskus myös yleisillä paikoilla, jos nyt joku hassu asia sattuu mieleen. Vahvuutenani pitäisin myös kykyä arvostaa ihmisiä, joilla on vastakkaisia poliittisia tai ideologisia näkemyksiä kuin minulla, kunhan osaavat perustellusti argumentoiden selittää näkemyksensä. Pyrin pohtimaan asioita eri näkökulmista ja olen melko positiivinen ja useimmiten kykenen näkemään sen hyvän asian synkkyyden keskeltä. Olen suvaitsevainen ja avarakatseinen ja ainakin aina yritän ymmärtää toisia ihmisiä ja heidän näkökantojaan. Olen sovitteleva, en riitelevä, pitkäjännitteinen ja kärsivällinen.

Poliittisesti minulle tärkeitä arvoja ovat kansallismielisyys, isänmaallisuus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Olen heikkojen ja sorrettujen puolella ja haluan puolustaa ja antaa äänen heille, jotka eivät sitä saa kuuluviin tai joilta se on vaiennettu. Myös minulla on paksu nahka ja kova pää, olen saanut päälleni niin paljon lokaa, kuraa, panettelua, kyräilyä, kiusantekoa, mustamaalausta ja kaikkea, etten ihan pienistä hätkähdä. Uskallan puolustaa näkemyksiäni ja mielipiteitäni vaikka – tai etenkin – ne olisivat vastoin vallitsevia näkemyksiä. Kuulemma olen karismaattinen ja osaan puhua. Vaadin itseltäni paljon ja pyrin aina tekemään kaiken parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tässä siis tämä pieni avautuminen elämästäni sinulle, Hyvä Äänestäjä, jos tästä löydät sen mitä haet, tiedät mitä tehdä. 182. Kiitos lukemisesta.