Perussuomalainen puolue marssii puoluekokoukseensa Turussa elokuun alussa suurin toivein ja ylpeänä. Sillä onkin syytä liehuttaa lippuja, sillä puolue tuli toiseksi kevään vaaleissa. Hopeatila tuli median innokkaista toiveista ja monenlaisista suuntaa-antavista gallupeista huolimatta.  Se on vihdoin päässyt hallitukseen ja sillä on mahdollisuus vaikuttaa!

Puoluekokouksen edessä on kuitenkin isoja pohdintoja, joita ei voi väistää. Varsinainen analyysi kevään 2015 vaaleista on vielä tekemättä vaikka monet puolueen jäsenet ovat sitä pyytäneet. Se isoin kysymys lienee: mikseivät perussuomalaiset päässeet suurimmaksi puolueeksi ja miksei Timo Soini istu nyt pääministerinä?

Kimurantteja pohdintoja

Edellytykset tähän suurvoittoon olivat erinomaisen hyvät: maassa istui vuosina 2011-2015 ehkä sen historian huonoin hallitus. Sikspäkki riiteli keskenään eikä osannut tarttua talouden vaikeisiin ongelmiin. Samoin, Kreikka-kriisi osoitti, että perussuomalaiset olivat olleet oikeassa koko ajan vastustaessaan lainojen antamista.

Koko ajan.  

Oikeassa oleminen ei kuitenkaan politiikassa aina riitä; on voitettava myös mielikuvilla. Ihminen tekee vaalipäätöksensä monesti tunteiden pohjalta. Tämän takia esimerkiksi Keskustaa Kreikka-kriisi ei haitannut, vaikka se oli aikoinaan mukana näitä päätöksiä tekemässä ja puolueen  eduskuntaryhmän nykyinen puheenjohtaja oli tämän rahankylvön avainpäättäjistä.  

Ihan muina vanhasina.

Toinen vakavaa huomiota vaativa seikka on kannattajien pettymysten käsitteleminen.  Näyttää siltä, että ennakkoäänissä puolue sai varsin kohtuullisen menestyksen ja vasta vaalipäivän liikkuvat äänestäjät tekivät päätöksensä ja halusivat antaa sille mahdollisuuden vaikuttaa.  Voitto tuli rinnanmitalla. Miksi näin? Miksei koko voittoa ja ylivoimaisesti?

On ilmeistä, että useat kannattajista ovat nyt nyreissään sille, että hallitusneuvotteluissa annettiin periksi eikä sitä ”köyhän asiaa” pidetty esillä.  Kannatus on laskenut pari prosenttia ja se näkyy myös keskusteluissa; perääntyessä ei mieliala ole yhtä hyvä kuin silloin kun puolue etenee.

Mankujiakin on

Tilanne muistuttaa hieman tammikuuta 2014, jolloin mankujia ja sivulle pälyileviä riitti. Nyt on havaittavissa väsymystä ja onpa joukossa myös niitä, jotka suunnittelevat loikkauksia.  Jos hallitustaival tuo lisää katkeraa kalkkia niin onko mahdollista, että tämä pettyneiden ryhmä repii puoluetta sisältäpäin?

Kolmas ja vakavain mietinnän paikka on puolueen tulevaisuuden pohdinta. Mikä puolue perussuomalaiset oikein on? Keitä me olemme? Onko olemassa ”oikeita persuja” tai ”vääriä persuja”?  Mahtuuko tänne kaikenlaista väkeä vai ainoastaan yhdenlaisia ihmisiä?

Vastaukset ovet kiperiä antaa. Näyttää siltä, että perussuomalaisessa kansanliikkeessä on oltava tilaa mutta myös säröä, jota ei ministeriauton penkki voi sulattaa. Toisaalta, avaus keskelle on vielä tekemättä; monilla kansalaisilla on kauhukuva ”kauheasta persusta”, joka näyttää kikkeliään, puhuu tuhmia, on sivistymätön tai ainakin äärimmäisen suvaitsematon.

Ajatus tämän puolueen en-ikinä-äänestämisestä on samanlainen fix-idee kuin se, että ”en koskaan äänestä Väyrystä”.  Oman identiteetin mietiskeleminen olisi myös yhtä tarpeellista kuin ajatus siitä miten saataisiin naisia lisää puolueeseen tai miten se ay-liike olisi mahdollista oikeasti vallata.

Seuraajien etsintä

Sokerina pohjalla on tietenkin myös se keitä valitaan puolueen johtoon. Timo Soinin asema on tietysti vankkumaton eikä hänelle ilmestyne ketään haastajaa.  Tämä asema perustuu tietenkin pitkään työhön puolueessa ja siihen, että jokainen tajuaa tämän nykyisen menestyksen syntyneen hänen johdollaan.

Muut asemat ja paikat ovat tietenkin auki vaikka ministerinä toimivat voivat olla varma siitä, että heidän ympärillään ei tuule niin paljon.  

Nämä valinnat ovat merkittäviä siksi, että niillä muovataan tulevaisuuden mielikuvia. Muodostavatko nämä valinnat kuvan eteenpäin pyrkivästä ja dynaamisesta puolueesta, joka säilyttää ja kantaa kansanvallan ideaa vain onko julkisuuteen nouseva kuva toinen?  On löydettävä hyvä tasapaino, jossa suuren maamme eri alueet ja vaikuttajat pääsevät avainpaikoille.

Kaiken tämän mukana on aina hyvä muistaa se, että ylimielisyys ja itsestäänselvyytenä pitäminen on tuhonnut niin imperiumeja kuin menestyviä yrityksiä (esim. Nokia). Demokratiassa ei saa ottaa mitään itsestään selvänä vaan vaikuttamisen mahdollisuus ja poliittinen tulevaisuus on ansaittava työllä ja hiellä.

Kuten eräässä Kiplingin runossa todetaan: ”Least we forget…”

Arto Luukkanen

Järvenpää (ps).

Ps. Mutta onhan se Turussa olo muutakin kuin hankalien asioiden miettimistä. Se on myös ”naattimista”!

Nähdään Turuus!